Tag: arkisto

Huhtikuun alussa sai ensi-iltansa Jouko Aaltosen ohjaama ja hänen, Rauno Lahtisen ja Olli Vesalan käsikirjoittama elokuva ”Taistelu Turusta”, jota on Turussa sen jälkeen näytetty täysille katsomoille. Dokumenttielokuvalle tällainen suosio on hyvin harvinaista. Elokuvassa yhdistyvät vanhat, osin jopa 1960-luvulta peräisin olevan dokumenttijaksot, eri aikojen päätöksentekijöiden haastattelut ja 2000-luvun talonvaltaustapahtumien kuvaukset. Taistelun kohteisiin kuuluivat aikanaan Hamburger Börsin vanha hotelli, Kansallis-Osake-Pankin teräväkulmainen liiketalo, Vartiovuoren puisto, Antintalo – esimerkkejä riittäisi.

Helsingissä elokuvan ensi-ilta oli huhtikuun lopulla ja sen yhteydessä järjestettiin keskustelu puretusta Helsingistä, mukana Aaltosen ja Vesalan lisäksi Mikko Härö Museovirastosta, Antti Manninen Helsingin Sanomista sekä allekirjoittanut Suomen Kaupunkitutkimuksen Seurasta ja Helsinki-Seurasta. Kiinnitimme keskustelussa huomiota siihen, miten eri tavoilla rakennussuojeluun 1900-luvun viimeisinä vuosikymmeninä suhtauduttiin. Turussa vanha sai mennä kokonaan, ja monille paikallisille uudet rakennukset olivat voittoja, vaikka näin syntynyt kaupunkikuva jäi hajanaiseksi. Helsingissä joidenkin vanhojen rakennusten korjauskelvottomiksi arvioidut ydinosat hävitettiin, mutta niiden julkisivu jätettiin paikalleen vahvistamaan illuusiota vanhan säilymisestä entisenlaisena. Uusi jäi piiloon fasadin taakse.

Turun poliittisten puolueiden, rakennusliikkeiden, kaupungin johdon ja virkamiesten sekä muiden intressiryhmien kuten esimerkiksi vapaamuurareiden välisten kiinteiden suhteiden vaikutukset mm. asemakaavoitukseen, rakennusoikeuksiin ja rakentamisen poikkeuslupiin jäi elokuvassa mielestäni liian vähälle huomiolle. Antti Manninen huomauttikin erään elokuvaan haastatellun selvästi valehtelevan niistä kieltäessään salaiset sopimukset. Vaikka katsoja ei uskoisi suoraan uhkailuun, kiristykseen tai lahjontaan, näyttää ilmeiseltä, että maan (ja muidenkin kaupunkien kuin Turun) tavat ovat perustuneet vahvoihin riippuvuuksiin; perustunevatko edelleenkin? Kenen riippuvuuteen mistä, jää myöhemmän tutkimuksen varaan.

Elokuvaan haastatelluista, aikanaan keskeisistä päätöksentekijöistä, joihin kuului kaupungin virkamiehiä, rakennusliikkeiden johtoa ja rakennusliikkeille suunnittelua harjoittaneita arkkitehteja sekä eri puolueiden politiikkoja, mm. vastikään mandaattinsa uusinut kansanedustaja Ilkka Kanerva, kukaan ei yhtä rakennusliikkeen edustajaa lukuunottamatta arvioinut toimineensa kaupunkilaisten tai yhteiskunnan etujen vastaisesti, vaikka heidän päätöstensä johdosta arvokasta kulttuuriperintöä hävitettiin. Taloudella ja työllisyydellä voi näköjään perustella kaikenlaista, yhä voi.

Kansalaisnäkökulmaa ja nykyisen nuorison suhdetta vanhoihin rakennuksiin valottivat jaksot 2000-luvun talonvaltauksista. Suhtaudun operaatioihin varauksella. Kaupunkikuva ei ole vain yksittäisen rakennuksen omistajan asia, eikä Turun kaupungin ja poliisin omaksuma, pakkokeinoja muistuttava nollatoleranssi valtaajia kohtaan voi olla ainoa keino palauttaa kohde omistajalleen. Mutta yhtä vähän hyväksyn elokuvassa esitetyn kaltaisia talonvaltauksia, joiden pääpaino näytti olevan valtaajille ilmaisen ”autonomisen kulttuurikeskuksen” perustaminen muiden tiloihin. Strategiana talonvaltaukset eivät näyttäneet tuottavan tulosta muuta kuin juristien kukkaroihin. Sivistyneessä yhteiskunnassa osapuolet voivat aina keskustella asioista, kun ne ovat molemmille tärkeitä. Tilaisuuksia keskusteluun pitää järjestää, jos niitä ei muuten ilmaannu. Elokuva vahvisti ajatusta, että eri tahojen dialogia ja keskinäistä ymmärrystä tulisi rakentaa yhteisillä foorumeilla tai projekteilla, esimerkiksi kaupunkitutkimuksen tai kirjan muodossa; aloittaa voisi tekemällä suunnitelman askeleista kohti yhteistyötä. Elokuva on Helsingissä vieläkin ohjelmistossa ja saatavilla myös DVD:nä.

”Taistelu Turusta” jätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Ovatko kiinteistöjen omistajien poliittiset ja taloudelliset edut aina ensisijaisia verrattuna niihin laajempiin merkityksiin, joita omalla kaupungilla on kaupunkilaisille? Eivätkö kulttuurihistoriallisesti monikerroksisen miljöön tuottama elämänilo ja sen sisältämät tulevaisuuden lupaukset paina vaa’assa, kun arvioidaan kaupunkikuvan hyötyjä? Eikö löydy ratkaisuja, joissa eri näkökulmat olisi mahdollista yhdistää, vai eikö niitä haluta etsiä; eikö niistä haluta edes keskustella? Keillä on ylin valta kaupunkiin, ja mitkä ovat sen oikeutuksen (legitimaation) rajat?

Oli surullista katsoa filmikatkelmia vanhojen talojen tuhoamisesta, kun kansalaisten aktiivisuus ei riittänyt turvaamaan kaupunkikuvaa. Kaupunkilaisten pettymys välittyi kuvista selvästi. Kaikkea toivoa ei rakennussuojelun puolustaja saa kuitenkaan menettää. Turussakin jotkut kaupunkitaistelut päättyivät tavoitteen saavuttamiseen, vaikka pitkät prosessit, joiden kulkua osin julkisuudelta piilossa oli vaikea ennustaa ja joiden tulokset näyttivät loppuun asti epävarmoilta, olivat raskaita.

Jouko Aaltosen dokumenttielokuvan kautta muodostuva kuva 1960-luvun kaupungista vertautuu kiinnostavalla tavalla saman ajan fiktioelokuviin kuten mm. Pariisiin sijoittuvaan Jean-Luc Godardin ”Viimeiseen hengenvetoon” (À bout de souffle, käsikirjoitus hänen ja Fran çois Truffaut’n) sekä Helsingissä filmattuihin Matti Kassilan ”Kaasua komisario Palmu” ja Jörn Donnerin ”Täällä alkaa seikkailu”, joita kuvattiin keskellä todellista kaupunkia ja sen elämää, joskus jopa niin, etteivät kuvissa esiintyneet kaupunkilaiset välttämättä edes tienneet tallentuneensa filmille. Urbaani elämä ja miljöö eivät olleet vain kerronnan kehyksiä vaan elokuvan yhdessä pääosassa.

Kuvat kaupungista tulivat 1960-luvulla uudella tavalla osaksi kaupunkilaisten mielenmaisemaa. Sanomalehtien uutiskuvat ja kuvareportaasit, kaupunkirakentamista kritisoineet piirrokset ja television välittämät kaupunkitapahtumat (esimerkiksi Pariisista 1968) näyttivät toisenlaisia urbaaneja maailmoja kuin postikorttien perinteiset ihmisistä puhdistetut monumenttikuvat. Media rakensi yhteistä kuvallista kaupunkikontekstia elokuvillekin. Kuvat lisäsivät kansalaisten kiinnostusta kaupungin muutoksia kohtaan ja saivat heidät ottamaan kantaa liiketalouden ehdoilla tapahtuneita vanhojen talojen hävityksiä vastaan. Elokuva ”Taistelu Turusta” vahvistaa uskoa siihen, että urbaanin kulttuuriperinnön suojelu on edelleen ajankohtainen ja tärkeä osa kansalaisyhteiskuntaa.

11.6.2011
Anja Kervanto Nevanlinna

Kuuluisalta yhdysvaltalaiselta museoyhtiö Guggenheimilta on tilattu selvitys siitä, millainen uudenlainen taidemuseo voisi sijoittua sen sateenvarjon alla Helsinkiin. Gehry – kuuluisa losangelesilainen arkkitehti Frank Gehry, jonka suunnittelema taidemuseorakennus Espanjan Bilbaoon houkuttelee yhä matkailijoita lähes 14 vuotta avaamisensa jälkeen – on ilmoittautunut halukkaaksi suunnittelemaan Helsingin Guggenheim-museon uudisrakennuksen, josta ei kuitenkaan kannata keskustella, ennen kuin tiedetään, millainen konsepti olisi tulossa. Bilbao-projektin rinnalla pitäisi kyllä arvioida myös Ison G:n Pariisiin suunnittelema American Center -kulttuurikeskus, joka jouduttiin sulkemaan 1996 puolisentoista vuotta avajaisten jälkeen kävijöiden puutteen takia (huolimatta maineikkaasta arkkitehdista!) ja joka avattiin sisätiloiltaan muutettuna vasta 2005 toista tarkoitusta varten Ranskan valtion ostettua sen.

Aalto-yliopisto haluaa keskittää kolme korkeakouluaan samalle kampukselle, Alvar Aallon (todellisen Mega-A:n) suunnittelemaan Espoon Otaniemeen, jossa on suurin Ison A:n kolmesta korkeakoulusta. Jos tavoite toteutuu, Arabianranta ja Helsinki menettävät Taideteollisen myötä kaupunginosan syntyyn innoittaneen instituution. Yhteyksiksi korkeakoulujen välillä eivät Ison A:n johdon mukaan riitä tietoliikenteen tarjoamat verkot eivätkä muut teknis-taloudelliset innovaatiot, joilla Iso A muuten haluaa profiloitua; tarvitaan henkilökohtainen kontaktipinta 25.000 hengen yhteisölle. Miksi Otaniemen laitokset eivät ennen Aalto-yliopiston perustamista olleet tiiviissä yhteistyössä vaikka sijoittuivat kiinni toisiinsa?

Ison G:n selvityksessä lupaavaa on sen kohdentaminen uuden museon toimintaan eikä suomalaisittain tavanmukaisesti uudisrakennukseen. Rakennuksen suunnittelu, uuden tai vanhan, voidaan aloittaa vasta kun tiedetään, millaista konseptia ajetaan. Ja mitä se tulisi maksamaan. Tätä voisi soveltaa Ison A:n päärakennukseenkin.

Toimintakonseptit ovat yksi asia; toisenlaisia kysymyksiä liittyy niiden mahdollisten uudisrakennusten paikkoihin. Helsingin kaupunginjohto on tuonut Aalto-yliopiston päärakennuksen sijoituspaikaksi vaihtoehdon Töölönlahdelta Musiikkitalon ja Sanomatalon tuntumassa. Jos Ison A:n päärakennus tulee Töölönlahdelle, Iso K eli Keskustakirjasto voisi sijoittua Postitaloon. Toivoa siis vielä on. Enso-Gutzeitin (nyt Stora E:n) pääkonttorin vieressä on toinen tyhjä tontti, jota joku on hotellihankkeen jälkeen jo ehtinyt sovittaa Ison G:n museorakennukselle. Voisiko ajatella, että ainakin Katajanokanrannan tontin tilanne jäädytettäisiin still-kuvan tapaan, ehkä jopa pitemmäksi ajaksi, jos se edistää tärkeiden arvojen jatkuvuutta? Eteläsataman ”Kirjavaa satamaa” (hanketta, ei elokuvaa) voisi kehitellä siitä riippumatta.

Joidenkin paikkojen merkitys säilyy historian virrassa. Korvaamattomia arvoja ei saa hukata ei-toivottuihin muutoksiin. Ovi on yhä auki paremmille vaihtoehdoille. Kaupungin historiassa on myös sen tulevaisuus; uudistuksissakin se on kaikkein kestävin tie.

Jokakeväisten Kaupunkitutkimuksen päivien teema on tänä vuonna ”Kaupungin rajoilla”. Ohjelma löytyy sivulta www.kaupunkitutkimuksenpaivat.net . Päivät järjestetään 5.–6.5. Tampereella. Ilmoittautukaa viimeistään 21.4.

Ja kaupunkitutkimuskolumneja! Ulla Salmela kirjoitti helmikuun kolumnin ”Kaupungit luonnon armoilla – vai luonto kaupungin?”. Raine Mäntylä kirjoittaa kaupunkisuunnittelun ja -antropologian käytännöistä ja trading zonesta. Sen teemat liittyvät ”Planning for people” -symposiumiin, jonka järjestelyihin Seuramme osallistuu. Symposium järjestetään 4.5., Kaupunkitutkimuksen päivien aattona, Helsingissä Tieteiden talolla. Seuraavan kolumnin kirjoittaa Matti Hannikainen.

11.4.2011
Anja Kervanto Nevanlinna

Yhdyskuntasuunnittelun seura, Suomen antropologinen seura ja Suomen Kaupunkitutkimuksen Seura valmistelevat yhteistä symposiumia, joka pidetään 4. toukokuuta 2011 Helsingissä Tieteiden talolla, sopivasti Kaupunkitutkimuksen päiviä edeltävänä päivänä. Otsikkona on Planning for People, mitä lähestytään seuraavien teemojen kautta:

• arjen ympäristökokemusten ja suunnittelukäytäntöjen välinen suhde
• suunnitteluinstituutiot vallitsevissa poliittisissa ja kulttuurisissa todellisuuksissa
• tutkimusvälineet osallistumisen ja paikallisten konfliktien kysymyksiin tarttumiseksi.

(http://ytk.tkk.fi/fi/koulutus/valikoima/seminaarit/planning_for_people/)

Alustajiksi on kutsuttu kolme kansainvälistä ja kolme suomalaista tutkijaa niin, että saadaan dialogisia asetelmia kaupunkisuunnittelun ja kaupunkiantropologian tutkimusnäkökulmien välillä – ja luodataan mahdollisuuksia uusille poikkitieteisille tutkimusteemoille. Tilaisuuden järjestämistä koordinoivat Timo Heikkinen ja Eeva Berglund. Kaupunkitutkimuksen kannalta symposiumi on mitä relevantein.

Omassa tutkimuksessani olen viime aikoina törmännyt antropologiseen näkökulmaan erityisesti Peter Galisonin ’trading zone’ –käsitteen kautta. Tällä käsitteellä Galison pyrkii hahmottamaan, miten eri disipliinien ja tieteen teon alakulttuurien välillä on syntynyt paikallisia ”alustoja” ja ”infrastruktuureja” tiedon ja palvelusten keskinäiselle vaihdolle niin, että tutkijat, jotka pohjimmiltaan ymmärtävät toisiaan huonosti eivätkä jaa paradigmaattisia perusolettamuksia, kuitenkin kykenevät toisiaan hyödyttävään yhteistyöhön ja yhteisiin saavutuksiin.

Trading zone on ikään kuin yksinkertaistettu kieli, jonka avulla omaa toimintaa, joka muutoin on käsitteellisesti eriytynyttä, voidaan sopivasti paketoida toisten osapuolten ymmärrettävään ja hyödynnettävän muotoon. Galison tekee tässä rinnastuksen lingvististen antropologien tutkimuksiin eri kulttuurien kohtaamisista ja yhteiselosta (esim. britit kolonialismin aikaan Rhodesiassa ja Jamaikalla). Näissä kohtaamisissa on syntynyt keskinäisen vaihdon käytäntöjä, vaikka vaihdetut objektit ja ylipäätään vaihto toimintana saavat eri merkityksiä eri kulttuureja edustaville osapuolille. Vaihdon mahdollistamiseksi on luotu eri kulttuurien ja kansojen välille ensin keinotekoisia, rakenteellisesti ja käsitteellisesti yksinkertaisia pidgin-kieliä, jotka joissain tapauksissa ovat myöhemmin kehittyneet ”luonnollistuen” varsinaisiksi äidinkieliksi, kreoleiksi, kuten Rhodesian englanti ja Jamaikan englanti.

Ajatus tällaisesta trading zone –alustasta on kiehtova myös kaupunkisuunnittelun monitoimijaista ja –kulttuurista yhteistyötä ajatellen. Onko mahdollista luoda kaupunkisuunnittelun paikallisille vuorovaikutusareenoille sellaisia trading zoneja, jotka mahdollistavat riittävän koordinaation eri toimijoiden välille – ilman habermasilaista vaatimusta yhteisestä konsensuksesta ja elämismaailmallisesta yhteisten arvojen ja käsitysten perustasta? Christer Gustafsson on soveltanut käsitettä onnistuneesti rakennussuojelun kentällä Hallandin mallissaan, josta hän raportoinut tuoreehkossa väitöskirjassaan (Gustafsson 2009). Gustafsson kuvaa, miten 1990-luvun alun laman kourissa Hallandin alueella museoviranomaiset, paikallishallinto, rakennusalan ammattijärjestöt, rakennusfirmat ja alan kouluttajat saatiin yhteistoimintaan luomalla ’vaihdon vyöhyke’ näiden välille. Lähes sadan rakennuksen kunnostusprojektista tuli yhteinen rakennussuojelua, työllistämistä, koulutuksen kysyntää ja rakennusalan yritystoimintaa tukeva hanke. Se tarkoitti myös, että asioiden aikaansaamiseksi oli eri osapuolten tehtävä myönnytyksiä ja kompromisseja.

Trading zone yhteistoiminnan välineenä sisältääkin vahvasti pragmatistisen ajatuksen koordinoidun yhteistyön mahdollistamisesta arvojen ja prinsiippien erilaisuudesta huolimatta. Sen, joka suunnittelussa ja rakennussuojelussa lähtee eri intressitahojen välille trading zonea rakentamaan, onkin kysyttävä itseltään, haluaako olla oikeassa vai haluaako saada jotakin tärkeää aikaan. Kuulostaa Dr. Phililtä.

Lohjalla, 10.2.2011
Raine Mäntysalo

Lähde: Gustafsson, C.(2009) The Halland model. A trading zone in concert with labour market policy and the construction industry, aiming at regional sustainable development. Göteborg: Chalmers University of Technology.

Brisbane tulvan kourissa, Lontoon lentokentät lumen saartamina, junaliikenne tökkii lumen ja jään vuoksi pääkaupunkiseudulla – monien arkea hankaloittavia ja vakaviakin uutisia maailman kaupungeista viime ajoilta. Ovatko nykykaupungit yhä enemmän luonnon voimien armoilla?

Onko luonto siis pelottava voima urbaanissa ympäristössä? Ehkä ilmastonmuutoksen edetessä tältä voi yhä useammin tuntua, mutta luonto myös suojaa kaupunkeja: miten kävisikään tulvan yllättäessä kaupungin jonka kaikki pinnat on asfaltoitu eikä edes neliösenttiä nurmikkoa? Pienikin viherkaistale auttaa kevään tullen lumien sulamisvesien ohjautumista maaperään kellarien asemesta. Viheralueiden määrän ja sade- ja tulvavesiä läpäisevien pintojen välille voi vetää yhtäläisyysmerkit. Tästä näkökulmasta on perusteltua säilyttää kaupunkivihreää kaikissa kaupunkiympäristöissä, toisin sanoen varmistaa sen riittävä määrä myös kaupungin urbaaneimmissa osissa ja erityisesti tulva-aroilla alueilla.

Kaupunkiekologian ja kaupunkiluonnon monimuotoisuuden nimissä luontoa tuodaan kaupunkeihin uusissa muodoissa, kuten vaikkapa viherkattoina. Ne imevät osansa sade- ja sulamisvesistä, sitovat pölyä ja vaimentavat melua. Viherkatot ovat yksi esimerkki siitä, miten luonnon hyötyjä koetetaan lisätä ja valjastaa ihmisten käyttöön kaupungeissa, joissa kaikki tila on kallista.

Kaupunkiluonto on korostuneesti ihmisen palveluksessa kun myös kaupunkisuunnittelussa puhutaan ekosysteemipalveluista. Niillä tarkoitetaan kaikkia ihmisen luonnosta saamia hyötyjä, sekä aineettomia että aineellisia. Yleinen ympäristötietoisuuden kasvu, kaupunkiluonnon taloudellisten arvojen tunnistaminen sekä sen monimuotoisuuden hyötyjen havaitseminen ovat lisänneet ekosysteemipalveluihin liittyvien argumenttien voimaa suunnittelussa ja hallinnossa. Tämä kävi hyvin ilmi mm. viime joulukuussa Helsingin yliopiston Viikin kampuksella järjestetyssä seminaarissa, jonka otsikkona oli ”Kaupunkiekologinen näkökulma kaupunkirakenteen eheyttämisessä ja tiivistämisessä”. Tilaisuus oli myös hieno esimerkki siitä, miten uusia tutkimustuloksia voidaan tarjota hallinnon ja suunnittelun käyttöön. Tutkijoiden, kaavoittajien ja virkamiesten kohtaamisessa toteutettiin yliopistojen kolmatta tehtävää.

On luonnon lisäämisestä kaupungissa toki muutakin kuin ekologista iloa: lajien monimuotoistumisen lisäksi suomalaiset arvostavat edelleen kaupunkiluontoa osana asuinympäristöjään. Tämä kävi ilmi mm. tuoreessa URBA-tutkimusprojektissa, jossa pureuduttiin urbaanin asumisen tulevaisuuden konsepteihin. Suomalaisten asumiseen liittämissä arvoissa luonto ja sen läheisyys nousivat edelleen korkealle – aivan kuin heijastaen monia 1900-luvun kaupunkirakentamisen ihanteita: antiurbaaneja puutarhakaupunkeja, metsäkaupunkeja ja kaikkien ulottuville tarkoitettuja funktionalistisia vihervyöhykkeitä. Sanottiin metsälähiöiden betonielementtivoittoisesta rakentamisesta sitten muuten mitä tahansa, ainakin alueille tyypillinen luonto vetää asukkailta pisteet kotiin. Monet suomalaiset arvostavat edelleen väljää yhdyskuntarakennetta, jossa on paljon vihreää ja avaria näkymiä. URBA-hankkeessa havaittiin, että asumisen arvot muuttuvat hitaasti: tulevaisuuden asumisen konsepteissakaan ei tätä voi jättää huomiotta, eikä se liene tarpeenkaan.

Ilmastonmuutoksen hidastamisen kannalta tiivistä, urbaania yhdyskuntarakennetta pidetään tavoiteltavana. Kaupunkien tiivistäminen niiden viheralueita täyteen rakentamalla ei kuitenkaan näyttäisi olevan kiistatta hyvä asia ekosysteemipalveluiden tai ihmisten asumiseen liittämien arvojen ja arvostusten näkökulmasta. Kestävän kehitykseen liittyvissä laskelmissa ei myöskään yleensä muisteta ottaa huomioon jo olemassa olevaan rakentamiseen sidottua työtä ja energiankulutusta – muista niihin sidoksissa olevista arvoista puhumattakaan. Uuden rakentamisen ja vanhan korjaamisen kulutussuhde ei ole yksinkertainen yhtälö. Varsinkin jo rakennettuun panostamisen etuja olisi syytä tutkia nykyistä enemmän. Mutta tämä on jo sivupolku: jos puntariin asetetaan urbaanin ihmisen ja luonnon voimat, on hyvä pitää mielessä, että kaupungit kattavat alle prosentin maapallon pinta-alasta, mutta kuluttavat 75% maailman energiasta. Luonto taitaa sittenkin olla enemmän kaupunkien ja meidän kaupunkilaisten armoilla kuin me luonnon.

6.2.2011
Ulla Salmela