Tag: arkisto

Jossain vaiheessa elämäänsä huomaa palanneensa lähtöruutuun. Tässä tapauksessa asuvansa vaellusvuosien jälkeen uudehkossa rivitalossa, jossa on kaksi kerrosta ja pieni piha – aivan kuten lapsuudenkodissani. Turvallisuushakuista, keski-ikäistyvää vai vain tässä elämänvaiheessa käytännöllistä? Asumismuotona ja rakennustyyppinä rivitalo on joka tapauksessa omalla tavallaan kiintoisa.

Rivitaloelämä ei ole vain asumismuoto, se on toisinaan niin intensiivisen sosiaalista asumista että tulee väistämättä pohtineeksi suhdettaan siihen. Se on nimittäin aivan oma lajinsa: rivitalossa asetutaan osaksi tiivistä pienyhteisöä, jossa on ripaus omaa rauhaa ja hyvällä onnella iso kauhallinen naapuriapua ja -sopua, kuten meillä. Rakennettuna ympäristönä rivitaloilla on myös oma osansa 1900-luvun suomalaisten kaupunkien ja maaseututaajamien rakennusperinnössä.

Rivitaloja on rakennettu Suomessa noin sata vuotta. Varhaiset suunnittelumallit tulivat erityisesti Englannista, mutta pitkään rivitalot olivat tavallisempia paperilla kuin todellisessa kaupunkitilassa. Varhaisia esimerkkejä löytyy kuitenkin Helsingistä esimerkiksi Kulosaaresta ja Munkkiniemestä. Varsinaisesti rivitaloasunnot yleistyivät vasta sotien jälkeen, 1950- ja 1960-luvuilla. Helsingissä rivitaloja rakennettiin tuolloin ainakin Herttoniemeen ja Maunulaan, Espoossa Tapiolaan. Suurin rakennusbuumi koettiin tätä seuraavilla vuosikymmenillä: lähes jokaisella paikkakunnalla on tänäkin päivänä nähtävissä näitä usein tasakattoisia, tiilisiä rakennusrivejä aidattuine pihoineen. Ainakin 1970- ja 80-lukujen lapsille nämä rivarit ja pihat ovat jo nostalgisia.

Pääkaupunkiseudun varhaisilla rivitaloilla oli nimekkäät suunnittelijat: 1900-luvun alussa Armas Lindgren ja Eliel Saarinen, sotien jälkeen mm. Hilding Ekelund, Kaija ja Heikki Sirén, Jorma Järvi, Toivo Jäntti, Ahti ja Esko Korhonen. Syntyi elämisen puitteita, joita kannattaa vaalia vielä nykyäänkin. Eikä näin ole vain arkkitehtonisista tai esteettisistä syistä, vaan asuminen itsessään on osoittautunut mukavaksi. Osoituksena asukkaiden arvostuksesta rivitaloyhtiöt ovat alkaneet juhlistaa merkkivuosiaan historiikeilla, kuten vastikään 60 vuotta täyttänyt maunulalainen Asunto Oy Oulunkylän rivitalot kirjalla ”Meidän rivari” (2012).

Rivitaloelämää ei ole asemoitu suomalaiseen mielenmaisemaan niin selkeästi kuin vaikkapa omakotiasumista. ”Oma tupa, oma lupa” yhdistettynä inhimilliseen mittakaavaan, luontoon, vihreyteen ja väljyyteen limittyy edelleen mielikuvissamme suomalaisuuteen. Entä rivitaloelämään sisältyvät kompromissit ja yhteisöllisyys?

Asumiseen liittyvät mielikuvat ovat tietysti jatkuvassa muutoksessa ja uusia asumismuotojakin syntyy. Esimerkiksi Helsingissä pohditaan parhaillaan townhouse-tyyppisiä asumisen malleja, jotka ovat lähellä rivitaloasumista. Rivitalot sijoittuvat kuitenkin usein esikaupunkimaiseen ympäristöön ja ovat ensisijaisesti suhteessa pihaan, kun taas townhouset ovat leimallisesti urbaaneja ja suhteessa katuun. Malleja townhouseille (taivutusta auttaisi suomenkielinen termi, siitä ei kuitenkaan ole vielä päästy yksimielisyyteen) haetaan tiiviisti rakennetuista keskieurooppalaisista kaupungeista. Toisella tapaa rivitaloja lähelle tulevat puukerrostalot, joissa rakennuskorkeudet pysyvät kohtalaisina ja materiaali liittää rakennuksen suomalaisiin asumisen perinteisiin. Lähitulevaisuus näyttää miten nämä asumismuodot otetaan vastaan.

Takaisin rivitaloelämään. Se elämäni ensimmäinen rivitalo, ei enää niin uusi 80-luvun keltatiilinen rivari, on edelleen paikallaan. Asumisen intensiteetti on laantunut asukkaiden ikääntyessä ja useampia korjauksia on jo tehty. Hiekkalaatikko kasvaa heinää, mutta leikkimökki seisoo paikallaan ja palvelee nyt satunnaisesti asukkaiden lapsenlapsia.

28.11.2012

Ulla Salmela

This autumn – or late summer, perhaps – urban historians gathered in Prague for the 11th international EAUH conference. The biennial conferences have grown to be among the most important events in urban history not only for European urban historians but also globally. The first one was organized in 1992 in Amsterdam with a small group of enthusiasts. My first was the one in Venice in 1998. This year, Prague’s eighty sessions and some 700 participants meant an overflow of choices of interesting research topics. It was a pleasure to get together with old friends and colleagues and meet new ones. Urban historians in Finland were well represented. The sessions sprouted new ideas for books and research projects.

The discussions were, again, the best part of the conference, as in Ghent two years ago and Lyon four years ago. One of the interesting discussions involved the question of what urban historians should be working on more. Studies focusing on phenomena, events and leaders need to be complemented with research on processes, on changes over longer periods of time. Also, some urban histories seem to be void of contexts. For example, we have missed the discipline of law from our multidisciplinary community of urban historians.

In the final plenary session, one of the speakers emphasized the significance of the broader audiences. Urban history cannot be only about addressing other urban historians. We need to reach out to citizens, to decision-makers and to experts in other fields. This was one of the goals of the session that Donatella Calabi and I had organized, on Ways of Communicating Urban History. City museums and new kinds of urban history books are just part of the story. Urban history is our history.

One of the ambitious steps forward within urban history was the opening of the website that connects all the organizations, institutions and societies under the umbrella of urban history and urban historians. Go and see: www.eauh.eu. Our Society – one of the oldest of its kind in Europe, established in 1999 – is now accessible to a broader audience than we could hope for before. It is also the reason why I am writing my column in English. This is my welcome to the visitors to our website.

*

Prague, then? I went there long ago when it was called Praha, but it was another city, another country, another Europe, another me. In the 1970s, we chose it because of 1968, but I cannot recall what exactly we expected. Once there, experiences of the socialist reality seemed overwhelming. The main boulevard, Vaclavske namésti, was blocked by cars, smaller streets were more silent. The old city with medieval and Baroque layers appeared untouched by modernization, evidence of lacking funds, we thought.

The streetscape was unattractive, the palaces, elegant urban architecture and standard office buildings blurred into a uniformity of dilapidation and sad grayness. The dim street lights reminded me of the Vienna of Orson Welles. Further out, the housing area that we visited was a realization of the model suburb in scale, tens of identical high rise element blocks in endless rows. We rented a car to see Plzen, and on our way back found a newly constructed motorway, completely empty, as if reserved just for our car. It was eerie.

The atmosphere in the city then felt slightly uncomfortable. In restaurants and cafes I had to rely on my German to be understood. The guide at the Castle seemed hostile, mentioning treasures stolen in 1648 during the Thirty Years’ War and still held in Stockholm, but when he learned that we came from Helsinki, he warmed instantly. We had the opportunity to see the model of the old city, constructed by Antonín Langweil in the 1830s; it was impressive. The Embassy organized a rendez-vous for the Finnish group of students to meet Prague students. From the evening, I remember the discussion on political systems, the locals defending the capitalist system and most of the visitors the socialist one. In my mind’s eye I can still see the demolition of a fine 1930s example of functionalism at the corner of Vaclavske namésti and Na Príkope, to start constructing the city’s first metro line.

Prague today was a new city for me. Almost nothing that I encountered was like it had been on my earlier visit. Many of the streets in the old town and around it are now pedestrianized. The townscape resembled those of so many other cities in Central Europe, and finding identifying characteristics proved slightly difficult until I started to read the tiny plaques with street names in Czech. Without exception, the buildings in the most popular area were in prime condition; this made everything look different. The 600-year old astronomical clock had retained its power to attract crowds. The heart of Prague, the Old Town Square, had a ribbon of restaurants at its edge. It reminded me of the cafes at Piazza Navona in Rome or next to the Roman Arena in Verona.

The spirit of the center of Prague was completely changed. Tourists filled the narrow streets, cafes, shops and restaurants, the famous sites and the less famous ones. International brands and chain shops dominated the street views. English was the lingua franca of the tourist areas. Our friend in Prague took us to her favorite bistro, hidden around the corner from the trodden tourist track and with a strong local flavor. The wall exhibition of historical bicycles, including even a tandem one over a hundred years old, was enticing. The flood of tourists made the Old Town of Prague seem like Venice during the daytime. It made me ask what makes Prague Prague.

*

Tämän vuoden kaupunkitutkimuskolumnien aikaisempiin vuosiin verraten harva tahti on pääosin ollut seurausta Seuran hallituksen jäsenten aktiviteeteista muilla rintamilla mutta yhtä kaikki kaupunkitutkimuksen piirissä, perheasioiden lisäksi. Vuotuiset Kaupunkitutkimuksen päivät olivat tänä vuonna meidän vastuullamme ja päiville osallistui taas runsaasti kaupunkitutkijoita ja kaupunkitutkimuksesta kiinnostuneita.

Seuran hallituksen piirissä on tänä vuonna valmistumassa useampikin väitöskirjatutkimuksen käsikirjoitus, kirja, kansainvälinen tieteellinen artikkeli ja tärkeitä vaiheita tutkimuksista. Jotkut ovat aloittaneet uusissa työtehtävissä. Meistä moni järjesti session kaupunkihistorian konferenssissa Prahassa – muita konferensseja, seminaareja, kollokvioita ja opetustoimintaa mainitsematta. Seuran piirissä olemme myös vahvistaneet toimintaa jo pitkään suunnitelluin vierailuin jäsenten ehdottamiin kohteisiin, keväällä Eduskunnan taidekokoelmaan ja äsken Vuosaaren satamaan. Seuran verkkosivutkin ovat saaneet hienon uuden ilmeen. Tästä on hyvä jatkaa yhdessä.

20.10.2012

Anja Kervanto Nevanlinna

Tänä vuonna on Helsingin juhlavuosi – koko kaupunki juhlii. Pääkaupunkina Helsinki muistaa 200-vuotista taivaltaan. Helsinki juhlii myös Maailman muotoilupääkaupunkina (World Design Capital), jonka näkökulmat painottuvat tähän päivään ja tulevaisuuteen.

Sata vuotta sitten, kun Helsinki valmistautui viettämään pääkaupungiksi korottamisensa satavuotismuistopäivää, kaupungin asemakaava-arkkitehti Bertel Jung katsoi samalla tavoin sekä menneeseen että tulevaan. Hän kiinnitti huomiota siihen, miten kaupungin maa-alue oli pysynyt lähes samana vuodesta 1812 vuosisadan lopulle saakka, vaikka asukasluku oli kasvanut ajoittain hyvinkin nopeasti. 1820-luvulla väestö kasvoi 7,000 asukkaasta (1820) kolminkertaiseksi yhden vuosikymmenen aikana, mutta tilaa uudisrakentamiselle riitti hyvin. Senaatintorin ympärille rakentuneella pääkaupungilla oli kasvunvaraa joka ilmansuuntaan vielä 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, kun rautatie, elinkeinojen vapautuminen ja teollistuminen johtivat ennen näkemättömään kasvuun.

Jung liitti nopean kaupungistumisen yleisempään eurooppalaiseen kehykseen. Vuoden 1800 tienoilla Euroopassa oli ollut 22 asukasluvultaan sadantuhannen ylittänyttä kaupunkia, mutta sata vuotta myöhemmin niitä oli jo 158. Helsingissä oli vuonna 1908 108,000 asukasta, 31,8 prosenttia maan kaupunkilaisväestöstä. Jung arvioi väkiluvun kasvavan n. 350,000 asukkaaseen vuoteen 1940 mennessä. (Näin tapahtui vuonna 1946.) Kaupungistumisen jatkuminen merkitsi 1910-luvulla kuitenkin uudenlaista tilannetta Helsingin historiassa. Kaupungin alue oli täyttymässä, ja uudisrakentamista ohjautui ympäröivälle maaseudulle, radanvarsiyhdyskuntiin ja huvilakaupunkeihin.

Helsingin tulevaisuuden kannalta suotuisaa ja kansainvälisesti poikkeuksellista vuonna 1912 olivat kaupungin omistamat suuret maa-alueet sen rajojen ulkopuolella. Ne turvaisivat kaupungin kehittämisnäkymät pitkälle tulevaisuuteen. Jungin Suur-Helsinki-visiossa kivikaupunki ulottui Töölöstä Ruskeasuolle, radanvartta Pasilaan ja Oulunkylään sekä Siltasaarelta Vanhaankaupunkiin. Huvila- tai puutarhakaupunkeja hän suunnitteli Meilahteen ja Oulunkylään. Berliinin, Wienin ja Bostonin suurten kaupunkipuistojen esimerkit innostivat Jungia hahmottelemaan Helsinkiin puistovyöhykkeen tai keskuspuiston, joka ulottui ratapihalta Eläintarhan ja Pasilan kautta Oulunkylään ja Vantaanjokilaaksoa seuraten Käpylän kautta takaisin keskustaan.

Moni Bertel Jungin sata vuotta sitten esittämistä visioista näyttää toteutuneen yllättävän tarkasti. Helsingin laajalle ulottuva maaomaisuus tuli käyttöön vasta vuoden 1946 alueliitoksen myötä, viiveellä, mutta juuri oikeaan aikaan täyttämään sodanjälkeisten vuosikymmenien valtavaa rakentamistarvetta nopeasti kasvavassa pääkaupungissa. Helsingin koko vuosisadan ajan soveltama maanomistuspolitiikka vaihtui myyntiä suosivaksi vasta 1990-luvun talouslaman seurauksena eikä talouden parantuminen tätä linjaa korjannut. Sen vaikutukset tulevat ulottumaan hyvin pitkälle tulevaisuuteen.

Kun Helsinki puoli vuosisataa sitten 1962 vietti pääkaupungiksi korottamisensa 150-vuotisjuhlaa, kaupunginvaltuusto teki päätöksen konsertti- ja kongressitalon rakentamisesta Töölönlahden ääreen. Helsinkiläiset saivat hienon lahjan. Finlandia-talo, jonka ensimmäinen vaihe valmistui 1971, piirsi Helsingin pysyvästi maailmankartalle vuoden 1975 ETYK-kokouksen paikkana ja tunnuksena. Mitä Helsingin kaupunki tänä vuonna päättää antaa lahjana helsinkiläisille tulevaisuutta varten?

Saako esittää toivomuksia? Toivon suurta lahjaa. Helsinkiläisille sopiva lahja, joka näyttäisi suuntaa pitkälle tulevaisuuteen, on puistokatu. Valtuusto päättäköön tehdä Mannerheimintiestä puistokadun, jonka puurivit jatkuisivat keskeytymättä Erottajalta Ruskeasuolle ja jonka varrelta puita ei kaadettaisi moneen vuosikymmeneen, kenties ei koskaan. Vanhoista asemakaavoista näkee, kuinka Heikinkatuja ja niistä jatkunutta Läntistä viertotietä, myöhemmin Turuntietä, siis nykyistä Mannerheimintietä, on eri aikoina suunniteltu puistokaduksi. Vain katkelmia on toteutettu ja istutettuja puurivejä on kaadettu. Yhtenäisenä jatkuva puistokatu olisi merkki vahvasta kaupunki-identiteetistä.

Viisi ja puoli kilometriä pitkä Mannerheimintie puistokatuna liittäisi Helsingin muiden eurooppalaisten pääkaupunkien kulttuuriperintöön. Mitä olisi Berliini ilman Unter den Linden’iään ja Pariisi ilman Champs Élysées’tään, mitä Praha ilman Vaclavské námêsti’aan? Mitä on moderni tulevaisuuden pääkaupunki ilman vihreitä linjojaan? Puistokatu tarjoaa pitkän perspektiivin eteenpäin.

---

Seuran toiminnassa kevään kiinnostavana vierailukohteena oli Eduskuntatalo ja sen taideteokset. Eduskunnan intendentti, FT Liisa Lindgren tarjosi hienon kokemuksen ryhmällemme. Vierailuperinnettä jatketaan syksyllä, ehdotuksia kohteiksi?

Kaupunkitutkimuksen 10. päivät toukokuun alussa, teemana tänä vuonna Kaupunki kuvassa, onnistuivat erinomaisesti. Osallistujia oli yli 150 ja työryhmäesitelmiä viidettäkymmentä. Kiitokset kaikille osallistujille, pääpuhujillemme, työryhmien puheenjohtajille ja esitelmöitsijöille, tieteellisen toimikunnan jäsenille ja muille päivien järjestelyihin osallistuneille! Erityinen kiitos kuuluu Suvi Taljalle, tieteellisen toimikunnan varapuheenjohtajalle, joka piti kaikkia lankoja käsissään taitavasti ja sujuvasti. Kaupunkitutkimuksen Seura, joka tänä vuonna kantoi päivistä päävastuun, on saanut niistä runsaasti positiivista palautetta.

Muistakaa kaupunkitutkimuskolumnit! Katsotaan Brasiliaan. Aura Kivilaakso, Seuran tiedotusvastaava, kirjoittaa São Paulosta ja kysyy, puuttuuko kaupunkikuvasta jotain.

Puistokatua odotellessa

31.5.2012

Anja Kervanto Nevanlinna