Posted on

02/2008: Prosesseja, julkisuudessa tai ei

Kaupunkien rakentamisessa jos missä kyse on prosesseista: vuosikymmenien tapahtumaketjuista, joissa runsaasti muuttujia vaikuttaa toisiinsa ja prosessiin. Suunnitelmilla ei voi varautua kaikkiin tulevaisuuksiin. Joitain osatekijöitä voi kontrolloida, mutta jos uusia muuttujia ilmaantuu – yllättäen ja pyytämättä – strategiaa on syytä sopeuttaa, prioriteettien mukaan.

Kaupunkien suunnittelussa prosessiajattelu on sen sijaan perinteisesti ollut harvinaista. Suunnittelun aikana luonnokset ”elävät”, mutta valtuuston hyväksyttyä asemakaavan ja rakennustarkastusviraston rakennuspiirustukset suunnittelijat katsovat muutosprosessien päättyneen.

Todellisissa ympäristöissä prosessit jatkuvat pitkään. Esimerkiksi Katajanokalla telakalta vapautuvasta kärjen alueesta järjestettiin kilpailu 1971, ja siihen pohjautuneen asemakaavan mukaan rakennettu asuinalue valmistui 15 vuotta myöhemmin, Merikasarmi vasta 1989. Eteläsatama oli vielä 1970-luvun lopulla maan suurin tuontitavaran satama, jonka toiminnan jatkumista ei epäilty. Kun konttikuljetukset yllättäen alkoivat hallita meriliikennettä, strategiaa oli pakko korjata. Eikä muutosprosessi ole päättynyt vieläkään, lähes 40 vuotta ”alkua” myöhemmin: vastikään vankilasta on tehty hotelli, uusia asuinkerrostaloja rakennetaan ja suunnitelmia on vireillä hylätyn Armi-projektin paikalle.

Maankäyttö- ja rakennuslaissa (2000) kaupunkisuunnittelun prosessiluonne otettiin aikaisempaa paremmin huomioon. Asukkaita pitää kuulla kaavoituksen aikana, eikä valitustie ole ainoa tai edes tärkein keino vaikuttaa. Kaupungin tulee antaa asukkaille ajanmukaista ja oikeaa tietoa kaavoituksen valmistelusta, yhtenä muotona kaavoituskatsaus. Kuulostaa hyvältä. Omaa kaupunginosaa koskevista kysymyksistä voi tulla myös yhteisöjä muodostavia ja vahvistavia yhteisiä asioita. Jos kaupunkilaisella on mahdollisuus vaikuttaa jokapäiväisen elämänsä muuttujiin ja osaltaan ennakoida omaa tulevaisuuttaan, se parantaa hänen elämisensä laatua perustavalla tavalla.

Mutta onko osallistumismahdollisuus vain muodikasta retoriikkaa? Kaupunginosien uusia suunnitelmia on esitelty lukuisissa tilaisuuksissa ainakin Helsingissä ja asukkaiden ääniä on kuunneltu kaavoja laadittaessa. Aukottomasti osallistumista ei kuitenkaan ole ollut tarjolla. Esimerkiksi Kampin liikekeskuksen kaavoitusasiakirjoista osa jäi liikesalaisuuden vuoksi kaupunkilaisten ulottumattomiin niiden periaatteellisesta julkisuudesta huolimatta. Yritysten liiketaloudelliset syyt ovatkin olleet vuosikymmeniä, vähintään 1960-luvun aluerakentamissopimuksista alkaen, legitiimejä muotoja ohittaa kansalaisyhteiskunnan oikeusperiaatteita. Samanaikaisista poliittisten ryhmittymien vaihtokaupoista voi tulla uuttakin tietoa julkisuuteen, kun vettä on riittävästi virrannut Vantaanjoessa; tulee, jos tulee.

Helsingin yliopiston järjestämillä monitieteisillä Julkisuustutkimuksen päivillä arvioin julkisuuden merkitystä kaupunkisuunnittelussa kansalaisyhteiskunnan näkökulmasta. Yksi esimerkkini oli Taivallahden hotellihanke, jonka vaiheissa julkisuudella on ollut erityistä painoa. Julkisuudesta tuli foorumi, jolla hanketta vastustaneet kaupunkilaiset ja kansalaisjärjestöt jäntevöittivät perustelunsa. Sen seurauksena kaavaehdotuksesta jätettiin 2004 poikkeukselliset yli 850 muistutusta kaupunginhallitukselle. Uusi, 2005 aloittanut valtuusto suhtautui edeltäjäänsä varauksellisemmin suunnitelmaan ja keväällä 2005 lehdissä kerrottiin Taivallahden hankkeen haudatun. Eduskuntavaalien 2007 seurauksena kaupunginhallituksen kokoonpano kuitenkin muuttui niin, että sen hauras tasapainotila Taivallahden hotellikaavan suhteen heilahti myönteiseksi. Tätä apulaiskaupunginjohtaja osasi heti hyödyntää ja kaava hyväksyttiin, vaikka ehdin kaupunginhallituksen ja –valtuuston kokousten välillä kirjoittaa yleisönosastolle kommentin siitä, ettei suunnitelmaa ollut vuosina 2006 ja 2007 esitetty Helsingin kaavoituskatsauksessa.

Valitukset kaavasta ovat Hallinto-oikeuden käsiteltävinä; yksi valituksista koskee juuri sitä, ettei kaava esiintynyt Kaavoituskatsauksessa. Perustelut ovat vahvoja. Maankäyttö- ja rakennuslaissa merkittävien kaavasuunnitelmien julkistaminen valmisteluvaiheessa ei nimittäin ole pelkästään tiedottamista kaupunkilaisten iloksi. Kaavoituskatsaus on keskeinen oikeudellinen väline, kaupunkia velvoittava asiakirja. Kaavoitusprosessi, jossa tämä julkisuusaspekti on ohitettu, on vastoin lakia.

Taivallahden kaavan suhteen tämä herättää kysymyksiä. Tiesivätkö esittelevät virkamiehet ja kaupunginhallituksen ja valtuuston jäsenet tekevänsä lainvastaista päätöstä kaavaa valmistellessaan ja vahvistaessaan? Onko laillisuuden valvonta vain kaupunkilaisten aloitteellisuuden ja, kuten tässäkin tapauksessa, julkisuuden varassa? Jäämme odottamaan vastauksia, mutta uskallan olla hieman optimistinen. Prosessin julkisuus oli avain siihen vaikuttamiseen.

Rakennettu kaupunki on päättymätön prosessi. Valmiiksi se ei tule, jos valmiilla tarkoitetaan sen lopullista, muuttumatonta muotoa. Kokonainen se on koko ajan kuin yhteiskunta: jatkumo ja muutoksessa yhtä aikaa. Kokonainen, koska se on kiinteä osa kaupunkiyhteisöä, sen arvomaailmoja ja elämänpiirejä. Rakennettu kaupunki voidaan nähdä sitoumuksena, kaupunkilaisten yhteisön sitoumuksena tulevaisuudelle, lujana yhteisenä tahtona, joka ei vain kestä muutosprosesseja vaan vahvistuu niistä.

29.02.2008

Anja Kervanto Nevanlinna

Posted on

02/2008: Kaupunki tieteen määritteenä

Muutama viikko sitten ilmestyi lehdessä arvio uudesta kotimaisesta elokuvasta. Mielenkiintoni kiinnittyi arviossa yleisesti ottaen kenties mitättömään yksityiskohtaan: kolmiodraaman miespäähenkilön ammattiin. Kolmistaan-elokuvan 35-vuotias Tomi on kaupunkisosiologi. Elokuvaa (edelleen) näkemättä jäin miettimään, minkälaista imagoa päähenkilölle on ammatinvalinnalla haluttu rakentaa. Kiteytyykö kaupunki-etuliitteen omaavaan tieteenalaan ja sen edustajaan jotakin vetovoimaisen modernia, dynaamista ja ajassa kiinni olevaa, etten sanoisi mediaseksikästä?

Elokuvan ja median maailma elää tietysti omilla ehdoillaan, mutta pohdinnan voi laajentaa myös akateemiseen maailmaan. Miksi tietyillä tieteenaloilla on haluttu eriyttää kaupunkitutkimus omaksi alueekseen? Onko kyse ainoastaan tarkoituksenmukaisesta, tieteellisin perustein tehdystä kohteen rajaamisesta vai merkityksellistetäänkö valinnalla tieteenalaa myös muilla, sisällön ulkopuolisilla tasoilla? Miksi meillä ei ole esimerkiksi kaupunkitaidehistoriaa tai kaupunkifolkloristiikkaa, mutta sen sijaan kaupunkisosiologia, kaupunkihistoria ja – henkilökohtaisesti tärkeä – kaupunkikansatiede (tai urbaani etnologia, niin haluttaessa) ovat vakiinnuttaneet asemansa tieteen kielessä?

Kun kaupunki tuli 1960- ja 1970-luvulla kansatieteen hyväksyttäväksi tutkimuskohteeksi, oli muutoksen taustalla perinteisen tutkimuskohteen, maaseudun talonpoikaisen väestön, hupeneminen. Tutkimuskohteen muuttaessa maalta kaupunkiin seurasi tutkimus kohdettaan. Samalla keskusteltiin siitä, vaikuttiko siirtyminen maalta kaupunkiin myös tieteenalan tutkimuskysymyksiin ja -menetelmiin. Kulttuurin olemus nähtiin erilaisena eri ympäristöissä. Yksi kaupunkikansatieteen uranuurtajista, professori Niilo Valonen totesi perinteiden tutkijasta tulleen lyhytikäisten käytänteiden tutkija ja kansankulttuurin tutkijasta populaarikulttuurintutkija.

Samanaikaisesti kansatiede joutui uusimaan tutkimusprofiiliaan myös oikeuttaakseen yhteiskunnallisen asemansa. Perinteen tutkimus oli katsetta menneisyyteen, ja nyt tarvittiin kiinnekohtaa nykyaikaan eli kaupunkiin. Kaupunki oli siten tärkeä kansatieteelle myös imagollisista syistä. Kyse oli tuolloinkin tieteenalan mediaseksikkyydestä eli sen moderniudesta, dynaamisuudesta ja ajantasaisuudesta.

Samalla kun nimeämme, rakennamme myös kategorioita. Kun kansatieteellisen tutkimuksen tavoitteet ovat siirtyneet ilmiöiden kartoittamisen tasosta kulttuuristen rakenteiden selvittämiseen, voidaan kysyä, onko enää tarpeen lokeroida tiedettä tutkimusympäristön perusteella. Monitieteisellä kaupunkitutkimuksella on oma kaupunkien ja kaupunkilaisten kohderyhmänsä. Olisiko kuitenkin vielä kerran aika pohtia, onko tämä ainoa tekijä, joka tekee kaupunkitutkimuksesta kaupunkitutkimusta – on kyseessä sitten kaupunkisosiologia, kaupunkihistoria tai kaupunkikansatiede? Kumpi lopulta tarvitsee toistaan enemmän: kaupunki tiedettä vai tiede kaupunkia?

Pia Olsson

(kaupunki)kansatieteilijä

24.2.2008

Posted on

02/2008: Ajan rajat

Seuran järjestämä Kaupunkitutkimuksen talvipäivä Helsingin yliopiston Pienessä juhlasalissa 23.1.2008 kokosi satakunta kiinnostunutta kuulijaa keskustelemaan sodanjälkeisen Euroopan pääkaupungeista. Kiitos kaikille osallistujille! Lontoon, Moskovan ja Leningradin, Berliinin sekä Helsingin muutoksia ovat värittäneet politiikka, talous, tekniikka ja tulevaisuuden unelmat eri tavoin ja eri näkökulmista, mutta yhteisessä eurooppalaisessa kehyksessä ja osin samansuuntaisten tavoitteiden puolesta, vaikka keinot vaihtelivat.

Minulle vahvimpana näkökulmana nousi esiin aika. Nykyinen Berliini kantaa menneisyytensä kerrostumia, joihin Beate Binderin esitelmä avasi ajankohtaisia näkymiä. Jaettuun kaupunkiin aikanaan toteutettua DDR:n Tasavallan palatsia puretaan ja paikalle rakennetaan osittainen kopio sen tieltä 1950-luvun alussa hävitetystä Kuninkaanlinnasta. Vanha ei kuitenkaan palaa. Kun muuri murtui, aika alkoi rakentaa kahdesta rajan erottamasta kaupungista yhtä, yhteistä uutta maailmaa; tahto oli ja on.

Viime kuusi vuosikymmentä on muuttanut Euroopan toiseksi. Talvipäivän keskusteluissa vain sivuttiin Britannian imperiumin päättymistä, Neuvostoliiton hajoamista tai Saksan yhdistymistä, vaikka ne ovat vaikuttaneet perustavasti pääkaupunkienkin historiaan. Voivatko nämä historian suuret käännekohdat jo olla kaikille eurooppalaisille niin itsestään selviä, että maininta niistä riittää? Pikemminkin näyttää siltä, että niiden ja kaltaistensa historiallisten suunnanmuutosten merkitykset ulottuvat liian monelle taholle avautuakseen automaattisesti, ilman tietoista näkökulman valintaa.

Kaupunkihistorian kannalta seisomme uuden ajanjakson rajalla. Omissa kokemuksissani yhtyvät vahvat muistikuvat siitä, kuinka modernia (modernismin) kaupunkia ihannoitiin, visualisoitiin ja rakennettiin, ja kuinka sen vähittäiset muutokset toivat esiin mahdollisuuksia toisenlaisille, omasta ajastamme nouseville unelmille ja niiden konkretisoinnille. Historia avaa uusia horisontteja tulevaisuuteen.

Puhujat
Talvipäivän puhujat vasemmalta: professori Michael Hebbert, Seuran puheenjohtaja Anja Kervanto Nevanlinna, professori Laura Kolbe, professori Beate Binder, tohtori Ivan Nevzgodin

At the border of time

The Winter Day 2008 of Urban Studies, organized by our Society at the University of Helsinki on January 23, attracted an audience of around a hundred persons to discuss the postwar history of European capitals. Thank you for your contributions and participation! The changes in London, Moscow, Leningrad, Berlin and Helsinki have been influenced by politics, economics, technology and future dreams in different ways and from different perspectives, but within a shared European frame and, in part, for similar goals even when the means varied.

For me, the strongest perspective present was time. Berlin today carries layers of its past, discussed by Beate Binder in a very current context. The Palace of the Republic of the DDR, originally constructed into the divided city, is being dismantled, to be replaced by a partial copy of the Royal Palace that was demolished in the early 1950s. The past, however, cannot be returned. When the Wall broke down, time began to build the two cities separated by a boundary into one, a new world together; there was and is the will. ”Where there’s a will, there’s a way.”

The last six decades have transformed Europe. Our Winter Day discussions only touched the end of the British Empire, the collapse of the Soviet Union or the unification of Germany, although they fundamentally influenced also the history of the capital cities. Can these major changes in direction already be so self-evident to Europeans that they need not be more than mentioned? Rather, it seems to me that the significance of these and similar historical revisions of course extend to too many spheres to unfold automatically, without the point of view chosen intentionally and consciously.

From the view of urban history, we stand at the border of a new era. In my personal experience, two memories are strongly united. One is related to how the modern (modernistic) city was idealized, visualized and constructed, the other to how its gradual transformation exposed prospects for other kinds of dreams and their realizations, born from our own time. History opens new horizons to the future.

02.02.2008

Anja Kervanto Nevanlinna

Posted on

01/2008: Kaupunkitutkimuksen talvipäivä: Capital Cities in Postwar Europe: Continuity and Change

Capital Cities in Postwar Europe: Continuity and Change

Keskiviikkona 23.1.2008 Helsingin yliopisto, Pieni juhlasali (Fabianinkatu 33, 4.kerros) Kaikki kiinnostuneet ovat tervetulleita.

Program

13.15 Opening Anja Kervanto Nevanlinna Finnish Society of Urban Studies

13.20 Helsinki: Dreams of a Modern Capital City Professor Laura Kolbe University of Helsinki, Department of History

13.50 London – A Modern Panorama Professor Michael Hebbert University of Manchester, School of Environment and Development

14.20 Discussion 14.45 Coffee

15.10 Moscow and Leningrad: Two Models of Postwar Reconstruction of the Socialist Capital City Dr. Ivan Nevzgodin Delft University of Technology, Department of Architecture

15.40 History, Memory and the Becoming of a Capital in Late Modernity: The Berlin Case Professor Beate Binder University of Hamburg, Department of Anthropology

16.10 Discussion

Closing (-16.45)

Talvipäivän 2008 esitelmien tiivistelmät

Abstracts of presentations on Winter Day 2008

Professor Beate Binder

Institute for Folklore Studies/Cultural Anthropology, University of Hamburg

History, Memory and the Becoming of a Capital in Late Modernity: The Berlin Case

As anthropological and sociological research has shown, the construction of a city is an ongoing process which is powerfully structured by social and political negotiations on questions as to what and who should be visible and what and who should not. Out of this perspective – a city does not have a history which is visible as such, but rather history is made visible and, thus, conflict-ridden. Against this backdrop, my paper focuses on contemporary Berlin : Since the fall of the wall in 1989, German unification in 1990 and the 1991 decision to move the seat of parliament to Berlin , the city is undergoing a transformation process which occurs on both, a material and a symbolic level. Thus, the transformation is a conflict-ridden process, which is framed by the more general question of how to become a national capital and a cosmopolitan metropolis in the 21st century.

The paper deals with the Schlossplatz in Berlin , an inner city square whose future use and design has been discussed for more than a decade. The debate on the Schlossplatz in Berlin sheds light on how historical ideas and the construction of commemoration sites enable different social groups to construe a political self, a social and a local identity, and allow the establishment of a sense of belonging.

See also:

*Beate Binder (2006), National Narratives and Cosmopolitan Dreams: Becoming a Capital in Late Modernity, in Gösta Arvastson, Tim Butler (eds.), Multicultures and Cities. Copenhagen : Museum Tusculanum Press, University of Copenhagen , 129-140.

*Beate Binder (2001), Capital under Construction. History and the Production of Locality in Contemporary Berlin , in Ethnologia Europaea 31:2, 19-40.

***

Professor Michael Hebbert

School of Environment and Development, University of Manchester

London − A Modern Panorama

The paper begins with S.E. Rasmussen’s celebrated depiction of London, the Unique City (1936), a polycentric low-density metropolis whose pattern of growth springs from the duality between East and West, London and Westminster, port and court, production and consumption – a duality confirmed in maps and paintings of 19C and early 20C London. Through the lens of the Abercrombie plans of 1943-4, the Greater London Development Plans of 1976 and 1984, and the Mayor’s London Plan of 2004 we study the evolution of this distinctive spatial structure over the past fifty years: the successful imposition of a green belt, the abandonment of the urban motorway network, the protection of liveable residential neighbourhoods around central London, the deindustrialisation of the docks and the manufacturing base, the development of a new financial district east of the Tower of London by overseas investors without inherited preconceptions about London’s east-west duality. The paper ends with a shifting panorama as the east-west dichotomy is eroded through infrastructure investment (including the opening up of the river) and east-side expansion projects which allow Mayor Livingstone to grow London demographically and economically inside that sixty-year-old and still-powerful limitation of the green belt.

See also:

*Michael Hebbert (1998), London: More by Fortune than Design, London: John Wiley & Sons.

*Michael Hebbert & A. D. Edge (1994), Dismantlers: The London Residuary Body 1986−1992, London: Suntory-Toyota International Centre for Economics and Related Disciplines.

*Michael Hebbert & Tony Travers, eds. (1988), The London Government Handbook. London: Cassell.

*Michael Hebbert (1992), Governing the Capital, in Andrew Thornley, ed., The Crisis of London, 134−148.

*Michael Hebbert (1991), The Borough Effect in London’s Geography, in D. Green & K. Hoggart, eds., London − A New Metropolitan Geography. London: Edward Arnold, 191−206.

***

Ivan Nevzgodin

Department of Architecture, Delft University of Technology

Moscow and Leningrad: Two Models of Postwar Reconstruction of the Socialist Capital City

Moscow and Leningrad crowned the hierarchy of Soviet cities. During the postwar period Moscow kept its preeminence and served as the example for capitals in the Socialist world. The idea of the highest building in the world, the Palace of the Soviets, fell gradually in disgrace after the Second World War. Joseph Stalin came with a new idea of eight high-rise buildings, which should form a new silhouette of the World Capital of Communism. After the war the realization of the 1935 Master Plan with its mono-centric form of the city continued. Some historical streets in the inner city of Moscow were widened. This plan had a great impact. Several of its ideas were realized even up till the end of the 1960s.

In contrast with Moscow, the historic core of Leningrad escaped from a radical transformation in the 1940s-1980s. The prewar designs for the Master plan of Leningrad (1935 and 1939) showed the ambitions of the city’s party elite to claim the status of the capital of the Russian Soviet Federative Socialist Republic (RSFSR). The repudiation of this idea resulted in the less ambitious spatial enlargement of the city in the Master plan of 1948. The more compact form of the city in this plan was also more realistic. In all these master plans for Leningrad the spatial ideas dominated. The town-planners were not really much aware of socio-economic forces and transport developments, which shaped the city. Nevertheless, the construction of a new city centre along a ten kilometers long boulevard now called Moskovskii (Moscow, also known as International and Stalin), which started before the War, had a very important influence on the further urban development of the city in the twentieth century. Other master plan ideas, as for example the creation of a “face to the sea” for Leningrad, had less impact on the real urban situation. The development of a new linear city centre and the concentration of housing construction in several spots at the periphery of the city saved the appearance of its historic centre.

The reign of Nikita Khrushchev brought important urban transformations both to Moscow and Leningrad. Khrushchev started mass construction of prefabricated concrete housing. The erection of representative buildings along main thoroughfares was replaced by the construction of micro-districts (mikrorayon). At that period a large part of the working population moved from slums to modern apartments. The most famous housing experiment of Khrushchev’s time was the New Cheremushki District in Moscow.

During the whole postwar period the development of urban infrastructure in Leningrad was backward in comparison with Moscow. Thus the metro appeared in Leningrad twenty years later. The maintenance and development of infrastructures and facilities in both capital cities lagged behind the growth of their population. Strong administrative measures as registration were unable to decrease the immigration to Moscow and Leningrad. Citizens without any urban experiences decreased in both cities.

The town-planners and municipal authorities had not enough power to realize master plans and their ideas. This was especially evident in Leningrad. The city had several industrial territories within the city center. These territories were managed by the appropriate ministries in Moscow, while Leningrad authorities were absolutely powerless.

During the post-war period such good ideas as the creation of sub-centers with enough economic and social dynamism, to unburden the historic core, or moving the industries from the centers were not realized.

Posted on

12/2007: Valokuvauksellinen maailmankaupunki: Lontoo suomalaisten silmin

Toimittaja Lauri Karén, joka työskenteli Lontoossa BBC:n suomenkielisellä osastolla 1950-luvulla, vertasi kirjassaan Lontoon kaduilta ja kujilta (1960) Lontoota ja Pariisia. Maantieteellisestä läheisyydestään huolimatta nämä kaksi suurkaupunkia olivat Karénin mielestä kuin kaksi eri maailmaa: ”Pariisia maalataan, Lontoota valokuvataan. Asiallinen kaupunki vaatii asiallisemman kuvaustavan”.

Karénin mietelmä tiivistää hienosti sen, miten Lontoossa 1800- ja 1900-luvuilla vierailleet suomalaiset kirjailijat ja muut kulttuurivaikuttajat ikuistivat maailmankaupungin kirjoituksiinsa. Asiallinen kaupunki sai asiallisen kuvauksen. Lontoossa kirjoitetuissa matkakertomuksissa ja kirjeissä on selvästi vähemmän herkkää tunnelmointia kuin esimerkiksi Pariisin ja Rooman kuvauksissa: tunnelmoinnin sijasta lukijalle tarjoillaan usein vakavaa pohdintaa ja tarkkoja havaintoja. Suomalaiset Lontoon-kävijät häikäistyivät toki Piccadillyn valoreklaameista ja ihastelivat British Museumin aarteita, he nauttivat rauhallisista hetkistä tea-roomeissa tai eksoottisista makuelämyksistä East Endin ravintoloissa, mutta hyvin pian he päätyivät takaisin analysoimaan maailmankaupungin luonnetta.

Monet Lontoossa matkailleet tai asuneet suomalaiset kiinnittivät huomionsa metropolissa vallinneisiin yhteiskuntaluokkien välisiin jyrkkiin eroihin, ja varsinkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjoituksissa suoranaisesti moitittiin brittejä siitä, että nämä sallivat tällaisten erojen olemassaolon pääkaupungissaan. Rivien välistä saattoi helposti lukea, että kirjoittajien mielestä kotimaisissa kaupungeissa asiat olivat sentään toisin. Vaikka brittejä kritisoitiin, harva suomalainen lähti voimakkaasti kyseenalaistamaan niitä ajatusmalleja, jotka osaltaan pitivät yllä voimakasta segregaatiota Lontoossa. Suomalaismatkailijat olivat aikansa lapsia ja useimmat heistä ajattelivat, että paitsi brittiyhteiskunnan parhaimmisto myös he itse – suomalainen sivistyneistö – olivat toki korkeammalla tasolla kuin East Endin köyhät tai Thamesin rantojen kodittomat kulkurit.

Mitä mieltä tahansa suomalaiset kirjailijat ja kulttuurivaikuttajat olivatkaan slummien perimmäisistä syistä, he olivat hyvin kiinnostuneita tutustumaan suurkaupungin laitapuolen elämään ja kertomaan siitä lukijoilleen. East End oli 1900-luvun alkupuolella yksi suosituimmista nähtävyyksistä – jotakin jota kotimaassa ei voinut nähdä ja kokea – ja siihen tutustuttiin joko yksin, jonkun tuttavan opastamana tai matkatoimiston järjestämillä opastetuilla retkille. Esimerkiksi kirjailija Helmi Krohn osallistui 1920-luvun lopulla tällaiselle retkelle, jonka oli järjestänyt matkailualan uranuuurtaja Thomas Cook & Co. Krohn kertoi kirjassaan Englantia oppimassa (1931), miten hänen kiinnostuksensa slummielämään muuttui epämukavuudeksi vaunujen kulkiessa yhä syvemmälle East Endiin, ”sillä eihän ole oikein asettaa ihmisiä, olkoot he miten kurjia tahansa, toisten parempiosaisten uteliaisuuden maalitauluiksi.”

Toisaalta suomalaiset matkailijat toivat esiin myös sen, miten suurkaupunkielämä saattoi murentaa hierarkioita. Zacharias Topelius, joka vieraili Lontoossa jo vuonna 1862, korosti suurkaupunkielämän opettavan ihmiselle nöyryyttä. Topelius toivotti kaikki itseään korvaamattomina pitävät pikkukaupunkien pomot Lontoon vilinään. Jos he olisivat varomattomia, ihmisvirta talloisi heidätkin jalkoihinsa aivan samoin kuin vaununpyörät ”kierivät tiellä olevan sontiaisen yli”. Arkkitehti Sigurd Frosterus ja kääntäjä Ester Linnankoski puolestaan kiinnittivät huomionsa suurkaupungissa syntyneisiin eri yhteiskuntaryhmien kohtaamispaikkoihin. Frosterus kuvasi vuonna 1903, kuinka eri yhteiskuntaluokat istuivat ”veljellisessä” sovussa Lontoon maanalaisessa, ja Linnankoski puolestaan tarkkaili huonosti puettuja työmiehiä hienoissa taidegallerioissa.

Koska Lontooseen liitettiin asiallisuus, traditionaalisuus ja jopa vanhoillisuus, sitä ei 1900-luvun alkupuolella pidetty samalla tavalla moderniuden tyyssijana kuin esimerkiksi Pariisia, Berliiniä tai New Yorkia. Monien Lontoon-kävijöiden mielestä kaupungin vanhoillinen maine oli kuitenkin enimmäkseen ennakkoluulojen tuotetta. He löysivät Lontoosta aivan samoja modernin suurkaupunkielämän merkkejä kuin mitä liitettiin sen kilpakumppaneihinkin: kiireisten ihmisjoukkojen vuolaat virrat, maan alla kulkevien junien sähköiset liikkeet, voimakkaan valaistuksen ja mainosvalojen värikylläisyyden. Osa suomalaisista pohti Lontoon moderniutta – ja samalla oman maansa moderniutta tai takapajuisuutta – sukupuoliroolien kautta ja erityisesti tarkastelemalla naisten asemaa ja roolia. Esimerkiksi Lontoossa 1880-luvun lopulla vieraillut runoilija J. H. Erkko raportoi suomalaisille lukijoilleen, minkälaisissa ”virkatoimissa” naisia näkyi Lontoossa ja kuinka heidän liikkumiseensa suurkaupungissa suhtauduttiin. Kirjailija Elsa Enäjärvi ihasteli 1920-luvulla Lontoon akateemisen maailman moderneja naisia, ja jotkut suomalaiset naismatkailijat taas kadehtivat lontoolaisnaisten ulottuvilla olevia työtä helpottavia kodinkoneita tai kaupoista saatavia puolivalmisteita. Alati muuttuvasta, modernista maailmankaupungista löytyi kuitenkin myös paikkoja, joissa aika näytti täysin pysähtyneen. Suomalaisnaiset hämmästelivät törmätessään ”modernissa” Lontoossa sellaisiin elämänpiireihin ja instituutioihin, jotka elivät ja olivat aivan kuin naisasialiike ei olisi koskaan syntynytkään.Näiden erilaisten kokemusten pohjalta naiset pohtivat omaa naiseuttaan ja suomalaisen naisen asemaa. Lontoo olikin monille suomalaisille kuin yhteiskunnallinen laboratorio, jossa he tarkastelivat itseään kiinnostavia ilmiöitä ja niiden välisiä yhteyksiä. Samalla se tarjosi taustan, jota vasten saattoi pohtia omaa yhteiskuntaansa.

20.12.2007

Marjaana Niemi