Category: Arkisto

Asun Obaman naapurissa. Tai tarkkaan ottaen asuin, 20. tammikuuta 2009 saakka. Olihan tuota välimatkaa neljän poikkikadun verran. Globaalissa mittakaavassa se kuitenkin on sen verran lähellä, että vaimon onnistui jopa nähdä parturista saapuva Obama noin kuukautta ennen vaaleja. Kuulemma salaisen poliisin miehistä toinen oli sympaattinen.

Presidentin vaiheisiin tutustuneet tietävät, että seutu, josta puhutaan, on University of Chicagon yliopistoalue Hyde Park. Arkkitehtuuri on täällä amerikkalaiseen tapaan eklektistä. Vuoroin betonikerrostaloja, halpoja tiilirakennuksia, Tuulen Viemää-tyylisiä omakotitalolinnoja ja oudon tasakattoisia condoja. Niin, ja se yksi Frank Lloyd Wright.

Puistoalueiltaan Hyde Park on perin pittoreski, ja kun ensi kertaa näin keskeiset yliopistorakennukset, ne toivat mieleeni Oxfordin tai Cambridgen. Eikä ihme: pian opin, että rakennukset on sekä arkkitehtuuriltaan että interiööriltään tietoisesti kopioitu brittiläisestä collegetraditiosta. Sangen amerikkalaista, niin kuin tiedämme, moinen historiallisuuden simulointi.

Saavutuksiltaan Chicagon yliopistolla (suurin, mutta silti vain yksi kaupungin monista yliopistoista) ei todellakaan olisi syytä hävetä eurooppalaisten esikuviensa rinnalla. Nobelistien määrässä se hyvinkin hakkaa suurimman osan niistä.

Ja Nobel-mittarista viis, yliopisto on muutenkin kovatasoinen. Tämän huomaa jo parin
luento-otoksen perusteella. Yleensä yliopistoissa vaikutuksen tekevät, jos ketkään, loistavat opettajat. Opiskelijat nyt ovat kaikkialla aika lailla samanlaisia. Chicagossa on päinvastoin: vaikka opettajat toki ovat erinomaisia, vaikutuksen tekee nimenomaan opiskelijoiden taso. Tämän havainnon kanssa sopinee hyvin yhteen yliopiston motto: “This is where all fun comes to die”. It indeed does: seitsemältä illalla päättyvän opintopiirin jälkeen amerikkalaiset opiskelijat menevät takaisin kirjastoon, ja saan seurakseni pubiin vain pari eurooppalaista olutsieppoa.

* * *

Hyde Park on hyvin rauhallinen kaupunginosa. Suomalaiseen makuun, joka on tottunut ajoittaiseen rajoja kolkuttelevaan juhlintaan, se on jopa aavistuksen liian rauhallinen. Mahdollisuudet nauttia alkoholia viihtyisässä, istuskelun kannalta ergonomisessa ympäristössä ovat liki olemattomat. Täällä on kaksi ravintolaa, joissa myydään olutta ja viiniä: rähjäinen pubi, joka yhä kulkee vanhan omistajansa nimellä “Jimmy’s”, sekä yliopiston oma jäsenpubi. Jälkimmäinen on miljööltään kohtuuviihtyisä, mutta sen pitkästyneet opiskelijavetäjät soitattavat rockia niin lujaa, ettei keskustelusta tahdo tulla mitään.

Muissa ravintoloissa alkoholia joko ei tarjoilla tai sitten kyseessä on BYOB-paikka (Bring Your Own Bottle = ota oma pullo mukaan). BYOB on mainio instituutio, jos mielii saada halvalla ruokaviininsä, mutta istuskeluun se ei kannusta. Enemmistö ruokakaupoista ei myy olutta. Orgaanista limonadia on sen sijaan saatavilla yllin kyllin. Tämä heijastaa kampusalueen tarpeistoa: USAssa alkoholi assosioituu alaluokkaan, ja täkäläiseen tulkintaan liberaalista ekologismista sopii juoda luonnonmukaista dieettilimua. (Kertakäyttömukista.)

Hyde Parkin akateeminen konteksti takaa sen, että alue on sosiaalisesti melko yhtenäinen ja yksi vähiten segregoituneista alueista Chicagossa. Mustavalkoiset avioparit ja seurueet ovat yleinen näky. Ei ole silkka sattuma, että Yhdysvaltain ensimmäinen afrikkalais-amerikkalainen presidentti on kotoisin juuri täältä.

* * *

Kaikki nämä totuudet ovat kuitenkin suhteellisia. Hyde Parkilla on historiallisesti huono turvallisuusmaine.

Muistatko Leopoldin ja Loebin? He olivat Chicagon yliopiston opiskelijoita, jotka 20-luvun puolivälissä päättivät huvikseen ja älyllistä ylemmyyttään osoittaakseen tehdä täydellisen murhan. (Hitchcockin elokuva “Köysi” perustuu väljästi tähän tapaukseen.) Naapurin poikia hekin. Muutenkin Hyde Parkissa oli noihin aikoihin oikea murto- ja rikosaalto. Aiheesta lukiessani silmiini osui eritoten muudan ratkaisemattomaksi jäänyt kidnappaustapaus, jonka uhri siepattiin täsmälleen nykyisen asuntoni kohdalla. Hyvät uutiset: hän jäi henkiin. Huonot uutiset: hänet kastroitiin.

Rauhallisuus ei kuulu myöskään Hyde Parkin nykyiseen itseymmärrykseen. Paikalliset tuntuvat olevan sitä mieltä, että se on sangen vaarallinen paikka, jossa hädin tuskin uskaltaa käyskennellä. Tämä johtuu siitä, että Hyde Park on eräänlainen Kauniainen slummialueiden keskellä.

Tunnetusti amerikkalainen pelon maantiede perustuu sosiaali- ja yhdyskuntapolitiikan sijasta eristämiseen: rikkaat suojamuuraavat talonsa ja hyvinvoivat alueet, joissa ne sijaitsevat, eristetään etäisyydenkasvattamisen, aitaamisen ja vartioinnin keinoin “huonoista” alueista.  Hyde Parkissa etäisyys slummialueisiin on nähtävästi liian vähäinen, jotta paikalliset voisivat tuntea olonsa turvalliseksi.

Alueella partioi kolme eri poliisia: Chicagon poliisi, Illinoisin sheriffi ja yliopiston omat poliisivoimat. Yöllä kulkee tilattavissa oleva turvabussi. Ruokakauppojen ilmoitustauluilla on etsintäkuulutusilmoituksia. Yliopiston verkkoon kuuluva voi tilata itselleen “turvallisuusraportin”, jossa kerrotaan päivän pahimmista uhista, liikkeelläolevista raiskaajista ja murhaajista jne.

Turvallisuusraportti on hyvä esimerkki siitä, miten massiiviset turvajärjestelyt nimenomaan luovat pelon ilmapiirin eivätkä vähennä sitä. En ole kertaakaan täällä tuntenut oloani uhatuksi. Varmaankin olen naiivi, ja vieläpä mies, enkä tunne paikallisia olosuhteita tarpeeksi hyvin. Mutta vasta luettuani turvallisuusraportin minkäänlainen pelko edes häivähti mielessäni.

Slummien läheisyys ei ole estänyt niiden tehokasta eristämistä. Olen siellä vieraillut, ja tiesin yhtäkään opaskirjaa lukematta milloin ghettoalue alkoi. Varoituksetta, yhden kadunpätkän ylittämisen jälkeen, alkoi lasinsirpaleiden, katuasfaltin reikien ja pahvilla paikattujen ikkunoiden valtakunta. Skandinaavi ei voinut olla ihmettelemättä: vaikka köyhyys ja rikollisuus nähtäisiinkin ylittämättömiksi luonnonolosuhteiksi, miksei edes infrastruktuurista pidetä huolta?

Tuomas Nevanlinna

4.2.2009

Teknologia on ympäristömme muokkaamista käyttökelpoiseksi. Se on yhdyskuntarakenteita ja -teknisiä verkostoja; rakennuksia joissa asumme ja työskentelemme; laitteita joita käytämme ruumiimme jatkeina ja joilla siirrymme paikasta toiseen reaalisesti ja virtuaalisesti…

Teknologia vapauttaa. Esimerkiksi henkilöauto on vapauttanut meidät liikkumaan nopeammin ja mukavammin. Se on mahdollistanut pendelöintiin perustuvan elämäntyylin, jossa kohtuullisen työmatka-ajan ja –kustannusten puitteissa voidaan yhdistää työ kaupungissa ja asuminen maalla. Mutta teknologia myös vangitsee. Yksityisautoiluun perustuva elämäntapamme on johtanut yhdyskuntarakenteiden hajautumiseen, missä autolla liikkumisesta on tullut myös välttämättömyys. Alueelliset väestöntiheydet julkisen liikenteen kannattavuudelle jäävät riittämättömiksi, etäisyydet palveluihin kasvavat, ja näin perheet tarvitsevat arkensa järjestämiseen usein vähintään kaksi autoa. TKK:n Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksessa (YTK) on meneillään tutkimushanke (kumppanina SYKE, Ympäristöklusterin Ekotehokas yhteiskunta –ohjelma) jossa tarkastelemme tällaista kaupunkirakenteen ’autoriippuvaisuutta’ ja kehittelemme vaihtoehtoja sille (ks. .

Auton keksiminen ja kaupunkirakenteen asteittainen mukauttaminen siihen ilmentää, miten uuden teknologian käyttöönotto ja yleistyminen johtaa yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin rakenteisiin, joissa teknologia käyttää myös meitä. Teknologian käytettävyys meille merkitsee myös meidän käytettävyyttä teknologialle, kun teknologiset innovaatiot vakiintuvat niitä ylläpitäviksi teknologisiksi kulttuureiksi ja poliittis-taloudellisiksi rakenteiksi. Tässä yhteydessä puhutaan ’juurtuneesta teknologiasta’ (embedded technology) joka määrää paljolti myös tulevien ratkaisujen suunnan.

Iso kysymys innovaatiotoiminnan kannalta on, tyydymmekö innovoimaan nykyisten rakenteiden puitteissa vai tavoittelemmeko innovaatioita, joilla nykyiset rakenteet murretaan ja luodaan uusia. Kun nykyisiä hajautuneita kaupunkirakenteitamme tarkastellaan ilmastonmuutoksen haasteen näkökulmasta, nähdään selkeästi tarve nykyrakenteita murtavalle innovatiivisuudelle. Toisin kuin pääministeri Matti Vanhanen on polemisoinut, nykyisentyyppiseen liikenneinfraan tukeutuva sähköauto ei innovaationa ole riittävä vastaus tähän haasteeseen. Se ei ratkaise, miten sen tarvitsema sähköenergia voitaisiin tuottaa puhtaammin, se ei poista liikenneruuhkia, se ei vähennä autoliikenteen tilavaatimuksia suojavyöhykkeineen ja pysäköintialueineen eikä se lisää liikenneturvallisuutta.

Yhdyskuntien ja niissä eletyn arjen kestävyys ja toimivuus edellyttävät autoriippuvaisuudesta vierottautumista. Tämä on erityisen ajankohtaista Helsingin seudulla, missä Greater Helsinki Vision –kilpailun ohjelman mukaan tulisi varautua väestön kasvuun 700 000:lla vuoteen 2050 mennessä. Millaisia yhdyskuntia rakennamme näille ihmisille ja millaiseen liikkumiseen ja energiankäyttöön ehdollistamme heidät yhdyskuntarakenteillamme?

01.02.2009

Raine Mäntysalo

Keskitalven laakea auringonkaje katoilla pilviharson lomasta lupaa valon lisääntymistä, pimeydestä kohti keveyttä. Toinen asia on, voiko sen ymmärtää myös metaforaksi.

Miten menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen on ikuinen kysymys muutenkin kuin kaupunkirakentamisessa, jossa uusi tulee aina osaksi jo olemassa olevaa kaupunkia. Modernistisessa arkkitehtuurissa ihanteena tosin oli tyhjä tila, historiaton paikka, mutta se toteutui aniharvoin jos koskaan, onneksi. Kaupunki kertoo aikaa.

Jouluaattona kuolleen Harold Pinterin käsikirjoittamissa elokuvissa mennyt ja tuleva kietoutuvat yhteen. Sanansaattaja (The Go-Between, 1969) kuvaa englantilaista luokkayhteiskuntaa yli sata vuotta sitten mutta samalla sitä, kuinka rajoja ylittävät viestit muuttavat kaikkien osapuolten elämän ja ulottuvat 1950-luvulle saakka. Filmissä French Lieutenant’s Woman (1980) Pinter toteutti kerronnan monimerkityksellisyyttä limittämällä historiaan sijoitetun draaman näyttelijöiden kehittyvään suhteeseen. Katsoja näkee, kuinka mennyt selittää nykyisyyttä, mutta nykypäivä myös tuo uusia näkökulmia tapahtumien kulun ymmärtämiseen. Pinterin elokuvissa yksityinen on aina myös yhteiskunnallista, yhteiskunnalliset asiat yksityisiä asioita.

Samaa löydän Paavo Haavikolta, joka kuoli lokakuussa. Hänen kirjoituksissaan historia ja nykyisyys, yksittäinen ihminen ja kansakunta, kirjallisuus, elämä ja politiikka sulautuvat toisiinsa. Haavikolle kirjailijatyö ”on ollut ja on oleva poikkipoliittinen. Mitään asiaa ei voi yhteiskunnassa eristää, eikä ole mitään eri asioita. … Tavoitteena on kokonainen maailmankuva ja elämäntapa.” (Prospero, 1995)

Tänä vuonna, toukokuussa, Suomen Kaupunkitutkimuksen Seura täyttää kymmenen vuotta. Perustimme Seuran vahvistaaksemme sellaista kaupunkitutkimusta, joka ei väistä vaikeitakaan kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia monitieteisin keinoin, eri tieteenalojen tutkijoiden yhteistyössä. Tämän näkökulman avauksessa ja syventämisessä olemme mielestäni onnistuneet. Kaupunkitutkimuksen päivät ja talvipäivä herättävät kiinnostusta. Seuran nuoruudesta huolimatta on jo nähtävissä, että uudenlaiset problematisoinnit tuottavat uudenlaisia vastauksia. Kansainvälisistä yhteyksistä tutut urbaanit ilmiöt löytyvät nykyään meiltäkin. Oman aikamme suurkaupungeissa muutosten ymmärtäminen ja hallinta ei enää ole mahdollista minkään yksittäisen tieteenalan perinteisiin nojautuen. Yhdessä olemme vahvempia.

Mitään automaattista ei Seuran toimintaan kuitenkaan sisälly. Seura on sen jäsenet, joihin kuuluu erilaisia kaupungista ja sen tutkimuksesta kiinnostuneita kansalaisia. Kukin tuo toimintaamme oman historiansa, omat intohimonsa, omat tulkintansa ja suhteensa omiin kaupunkeihinsa. Kansalaisjärjestössämme eri näkökulmat käyvät dialogia eikä kaikista asioista löydy yhtä mielipidettä, ei tarvitsekaan. Oleellista on yhteisen keskustelun avaama foorumi argumenteille ja niiden perusteluille. Se on mielestäni myös oivallinen menetelmä tuottaa ajassa kestäviä ratkaisuja.

Seuran juhlavuoden teema on urbaani kansalaisuus. Kansalaisjärjestöt vaikuttavat siihen, miten kaupungit muuttuvat ja millaista tulevaisuutta kaupungit meille lupaavat. Ajankohtaisiin kysymyksiin kiteytyy aina enemmän kuin vain se, miten jollekin yksittäiselle tontille tulisi rakentaa. Esimerkiksi Helsingin Eteläsatamaan hahmotellussa Katajanokan hotellihankkeessa kyse ei ole vain siitä, miltä suunniteltu rakennus näyttää, sopiiko historialliseen ympäristöön niin suuri tai sen muotoinen rakennus tai halutaanko paikalle hotelli, tai edes siitä, saako tonttia luovuttaa kansainväliselle sijoitusyhtiölle keinottelukohteeksi. Kyse on myös siitä, miten demokraattisesti tai epädemokraattisesti kaupungin hallinnossa tällaisia hankkeita yleensä valmistellaan, millä tavoin media vaikuttaa tämän kaltaisten prosessien kulkuun ja missä määrin kaupungin edustajat ja valtuutetut muutenkin kantavat huolta yleisestä edusta.

Näen urbaanin kansalaisen ja kansalaisjärjestössä aktiivisesti toimivan ihmisen sellaisena, joka seuraa kaupungissa tapahtuvia muutoksia elämäntapansa, yhteisöjensä tai työnsä vuoksi. Kun muutokset ovat toivottuja, hän ottaa uudet ympäristöt osaksi elämäänsä, ”äänestää jaloillaan” niiden puolesta. Kun asiat alkavat edetä haitalliseen suuntaan, hän reagoi: käyttää julkisia ja yksityisiä puheenvuoroja, ottaa yhteyttä virkamiehiin ja poliittisiin päättäjiin, argumentoi vääriksi näkemiään valintoja vastaan ja tärkeinä pitämiensä päämäärien ja keinojen puolesta. Hänen tarkoituksensa ei ole vaikeuttaa rakentamista eikä repiä valmiiksi sovittuja päätöksiä vaan löytää parempia ratkaisuja, viime kädessä ajaa yleistä etua. Urbaani kansalainen ei vain esitä kantaansa, hän tuo myös päätelmiensä ketjun muiden arvioitavaksi. Hän tarjoaa oman asiantuntemuksensa ja ymmärryksensä yhteiseen käyttöön. Tässä mielessä urbaani kansalaisuus tarkoittaa julkista ääneen ajattelua, osallistumista.

Pinter ja Haavikko saivat kokea niin vastoinkäymisiä kuin menestystä ja joutuivat ajoittain kamppailemaankin tavoitteidensa puolesta, mutta vahvinta kummassakin oli ajattelun ja toiminnan kokonaisvaltaisuus, integriteetti, sisäinen eheys ja tasapaino. Ei ollut kirjallisista aiheista keskustelevaa kirjailija-ammattilaista erillään poliittisia kannanottoja esittävästä amatööripoliitikko-kansalaisesta. Niin Pinter kuin Haavikkokin otti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin yhtä aikaa kirjailijana ja kansalaisena, erottelematta työtään ja yhteiskunnallisia ajatuksiaan. Tätä urbaani kansalaisuus merkitsee minulle: yhteiskunnallista ja henkilökohtaista vastuuta yhteisestä maailmasta, kokonaisena ihmisenä.

Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2009!

1.1.2009 Anja Kervanto Nevanlinna

Mistä oikeastaan puhutaan, kun puhutaan arkkitehtuurista?

Puhutaanko silloin taiteesta ja taide-esineistä, kauneudesta, elämyksistä, visuaalisista virikkeistä? Tekniikasta ja materiaaleista, tehokkuudesta, rationaalisuudesta, rakentamisen järjestelmistä? Rahasta, sijoituksista, tuotoista, kiinteistökaupoista ja kansallisia rajoja ylittävistä sijoitusfirmoista?

Puhutaanko arkkitehdeista, Arkkitehtiliitosta, nimekkäistä kansainvälisistä arkkitehtuuritoimistoista, arkkitehtuurikilpailuista? Kansallisista instituutioista ja niiden johtajista, jotka haluavat ikuistaa itsensä rakennuttamiinsa monumentaalirakennuksiin?

Kun puhutaan arkkitehtuurista, puhutaanko kaupunkilaisista, kansalaisjärjestöistä, virkamiehistä, valitsemistamme edustajista kunnallisissa elimissä? Kaupungin valtuustoja jakavista ehdottomista rajalinjoista, vastakkain asetteluista, puolueiden kivettyneistä rakenteista, vallasta ja vallattomuudesta, politiikasta?

Vai puhutaanko ihmisten arjen ja juhlan ympäristöistä, jokapäiväisistä maisemista, yhteisistä paikoista, niiden kantamista kulttuurisista merkityksistä – muistoista, jatkuvuudesta ja elämän tarkoituksesta?

Arkkitehtuuriin voi sisältyä kaikkia näitä ulottuvuuksia eikä se ole ongelma. Ongelma on siinä, että arkkitehtuuria käytetään yhä useammin Troijan hevosena. Puhe arkkitehtuurista kätkee taakseen aivan muunlaisia motiiveja ja raadollisempia tarkoituksia. Arkkitehtuuripuheen katveessa tehdään vaivihkaa poliittisia päätöksiä, joista tulisi käydä julkista keskustelua. Kun ollaan keskustelevinaan arkkitehtuurista, osallistujiksi valikoituvat asiantuntijat, vaikka päätökset koskettavat kaikkia kaupunkilaisia.

Pari esimerkkiä.

Katajanokan hotellihanketta esitellään ikään kuin kyse olisi vain siitä, että kaupunkilaiset vastustavat ruman rakennuksen sijoittamista historialliseen kaupunkikuvaan. Kaupunkisuunnitteluviraston edustajat puhuvat siitä, kuinka uusimmassa versiossa hotelli ”ei peitä näkymiä naapurirakennuksiin ja asettuu kauniisti Stora Enson pääkonttorin jatkeeksi … Kauppatorilta päin” (HS 19.11.2008). Piirroksista näkyy, että aggressiivisen muotoinen rakennus on kerroksen leikkauksesta huolimatta edelleen paikalle aivan liian suuri ja peittää kokonaan näkyvistä mm. kauniin Tulli- ja pakkahuoneen. Hotellin ensiversioon oli selvästikin tarkoituksella tehty pienentämisvaraa, jotta voitaisiin luoda kuva myöntymisestä valittajien ehdottamiin muutoksiin.

Katajanokan hankkeessa arkkitehtuurin hienosäätö on epäoleellista. Merkittävää ja vaarallista on se prosessi, jossa kaupungin johtoon kuuluvat tahot ovat oma-aloitteisesti myymässä palan yhteisesti omistamastamme ikonisesta kansallismaisemasta kansainväliselle sijoitusyritykselle. Kauppaan kuuluu runsaasti rakennusoikeutta tuottoisan hotellikiinteistön rakentamiseksi. Arkkitehtuuri on tilattu globaalibrändinä esiintyvältä arkkitehtitoimistolta, jonka työt kautta maailman osoittavat piittaamattomuutta paikallisista reunaehdoista ja uskollisuutta kiinteistösijoittajien ylikansallisille jumalille. Piirustuksiin piirretty arkkitehtuuri on tässä marginaalista, sen funktio on saada tonttikauppa ja suuri rakennusoikeus keinolla millä hyvänsä hyväksytyksi laillisin menoin. Poliittinen päätös ei koske arkkitehtuuria, vaan tontin muodostusta, mahdollista myyntiä ja asemakaavassa määritettyjä ehtoja.

Menettelyn tunnemme vanhastaan. Muistamme Kone ja Silta Oy:n Sörnäisten teollisuusalueelleen arkkitehti Erik Kråkströmiltä tilaaman suunnitelman vuodelta 1965 uljaaksi uudeksi kaupunginosaksi. Piirustusten ja pienoismallin arkkitehtuuri tuotti halutun asemakaavan, mutta kun alue eri vaiheiden jälkeen toteutettiin, ei Merihaassa ollut nähtävissä jälkeäkään Kråkströmin suunnitelmasta. Samanlainen silmänkääntötemppu tehtiin 1970-luvulla Tampereen Verkatehtaan alueesta.

Perinteisin Troijan hevonen on arkkitehtuurikilpailu. Arkkitehtiliiton ja arkkitehtikunnan väittämän mukaan se on ainoa keino valaista tehtävää monipuolisesti ja löytää mahdollisimman korkealuokkainen ratkaisu. Mainitsematta jää, että kilpailut ovat Arkkitehtiliitolle tulonlähde ja arkkitehdeille väline saada suunnittelutehtävä ammattikunnan kontrolloimin ehdoin.

Arkkitehtuurikilpailuilla arkkitehtikunta ottaa lisää valtaa. Kilpailuohjelmalla ja palkintolautakunnan arkkitehtijäsenten valinnalla määritetään sitä, millaisia ehdotuksia kilpailussa tullaan palkitsemaan. Kilpailumenettely suuntaa keskustelua arkkitehtuurin pintailmiöihin, pois keskeisistä kysymyksistä. Kilpailumuoto estää rakennuttajien, arkkitehtien, rahoittajien, kaupunkilaisten, kiinteistönomistajien, kaupunkisuunnittelijoiden ja yhteiskuntatieteilijöiden yhteistyön siinä vaiheessa, kun perusratkaisut tehdään, mikä karsii tärkeimmät vaihtoehdot. Kaupunkilaisten kannalta tämä on vahingollista.

Median roolia näissä prosesseissa ei voi ohittaa. Pintamuodit saavat enemmän palstatilaa kuin trenditön arkkitehtuuri. Mediassa arkkitehtuuri henkilöidään. Katajanokan kuten aikanaan Kiasman kohdalla media hehkuttaa suomalaisten arkkitehtien reviiriajattelua ja kateutta syyksi siihen, miksi he arvostelevat ”kansainvälisesti kuuluisien” brändiarkkitehtien suunnitelmia. Tiedoksi: kyllä nämäkin tekevät huonoja suunnitelmia ja rakennuksia, hinta on vain korkeampi.

Suomessa instituutiot ja yksilöt käyttävät arkkitehtuuria keinona legitimoida toimintaansa. Harva haluaa vastustaa modernia uudisrakennusta ja sen viimeistä huutoa edustavaa arkkitehtuuria ja teknologiaa. Aalto-innovaatioyliopistokin kiirehti julkistamaan tavoitteensa uudisrakennuksesta. Minkä tahansa instituution johto katsoo elämänsä tarkoituksen toteutuneen, kun uusi päärakennus ”tyydyttää kaikki ajanmukaiset tarpeet”. Arkkitehtuurin avulla monumenttihaaveet salakuljetetaan päätöksentekoon.

Ennustettavasti Helsingin Keskustakirjastoa viedään eteenpäin uudisrakennuksena, josta on tarkoitus järjestää arkkitehtuurikilpailu. Kaupunginjohdon tilaamassa selvityksessä (12.3.2008) jakso ”kurkistus kirjaston ohjelmaan 2020” ei sisällä lainkaan kirjojen tai muiden aineistojen lainausta, sen sijaan kyllä mm. tuote-esittelyjä, seminaareja, askarteluryhmiä ja elokuvia. Kirjaston tehtäviin ei tarvita uudisrakennusta. Postitalo, jonka julkiset tilat ovat nyt alikäytössä, tarjoaisi uudelle Keskustakirjastolle monessa suhteessa verrattomat puitteet. Samalla kirjaston vanha rooli kansalaisten yhteisenä paikkana herättäisi Postitalon taas urbaanin elämän keskiöön.

Poliittisista valinnoista voi puhua myös avoimesti ilman arkkitehtuurin mellakkakilpeä. Jos taloudellinen tilanne pakottaa Helsingin myymään tonttejaan, mistä tontista tuotto olisi paras ja vahingot vähäisimmät? Varmasti ei Katajanokalta, varmemmin Jätkäsaaresta tai Sörnäisistä, jonne hotelli toisi luontevan toimintalaajennuksen.

Arkkitehtuurin tarkoitus ei ole toimia julkisuudelta piiloteltujen poliittisten päätösten Troijan hevosena. Arkkitehtuuri on yksi keino muokata todellisuutta näkyvästi. Kaupunki muuttuu koko ajan monenlaisten yhteisöjen toimintojen kirjosta. Arkkitehtuuri luo kaupungille jatkuvuuden: paikan yhteiselle elämälle.

27.11.2008

Anja Kervanto Nevanlinna

Leppoisuuden vaalimisessa ja hitauttamisen trendissä, joka näyttää varsinaisesti syntyneen 1990-luvulla ja voimistuneen nyt uuden vuosituhannen alussa, on aina kysymys pysäytyksestä, hiljaisuudesta tai hidastuksesta. Kaupunkikeskustan sulkeminen tilapäisesti liikenteeltä merkitsee ennen kaikkea yksityisautoilun pysäytystä. Käytännössä toimenpide myös hiljentää kaupungin ja hidastaa keskimääräistä liikkumisnopeutta siellä.

Jos esimerkiksi liikenteen saasteet kävisivät Helsingissä sietämättömiksi, voisi kaupunginjohtaja varautumissuunnitelman mukaisesti ylipäällikön päiväkäskyllään ääritapauksessa kieltää yksityisautoilun kantakaupungissa ja jopa koko kaupunkialueella. Kaupunkilaiset ohjattaisiin käyttämään joukkoliikennettä tai jäämään lähitöihin kotiin. Etenkin talvisin ongelmana saattaa olla, että liikenteen päästöt eivät pääse laimenemaan, silloin esimerkiksi sydänpotilaat, astmaatikot ja pienet lapset ovat vaarassa saada oireita. Yksityisautoilun kieltäminen eli blocco totale toimii hätäapuna, mutta pitkän aikavälin tilanteen parantamiseksi tarvittaisiin kestävämpiä keinoja. Blocco totale -rajoitukset Euroopan kaupungeissa ovat kieltäneet autoilun esimerkiksi sunnuntaisin tai kullekin autolle rekisterinumeron mukaan on liikkuminen sallittu vain joka toinen päivä.

Kolmanneksi on pidetty autottomia päiviä, jos saastearvot kaupungissa ovat nousseet liian korkeiksi. Autottoman kaupungin kaduilla on liikkunut pyöräilijöitä, rullaluistelijoita, pyörätuolikulkijoita ja rullasuksihiihtäjiä. Sallittuja ovat olleet myös sähkö-, hybridi-, metaani- ja nestekaasuautot. Autioissa aavekaupungeissa ovat suunnistaneet hälytys- ja huoltoajoneuvot, taksit ja poikkeusluvan saaneet liikennevälineet sekä joukkoliikenne.

Jokapäiväiseen joukkoliikenteeseen voitaisiin imagollisesti hyvinkin liittää ajatus positiivisesta hitaudesta. Standardeista tinkien harvakseltaan liikkuva linja-autokaan ei olisi ongelma. Haasteena säilyy se, että kännykän tapaan yksityisauto antaa lupauksen joustavammasta ja helpommasta ajankäytöstä verrattuna julkiseen liikenteeseen.

01.11.2008

Timo Kopomaa