Category: Arkisto

Yhdyskuntasuunnittelun seura, Suomen antropologinen seura ja Suomen Kaupunkitutkimuksen Seura valmistelevat yhteistä symposiumia, joka pidetään 4. toukokuuta 2011 Helsingissä Tieteiden talolla, sopivasti Kaupunkitutkimuksen päiviä edeltävänä päivänä. Otsikkona on Planning for People, mitä lähestytään seuraavien teemojen kautta:

• arjen ympäristökokemusten ja suunnittelukäytäntöjen välinen suhde
• suunnitteluinstituutiot vallitsevissa poliittisissa ja kulttuurisissa todellisuuksissa
• tutkimusvälineet osallistumisen ja paikallisten konfliktien kysymyksiin tarttumiseksi.

(http://ytk.tkk.fi/fi/koulutus/valikoima/seminaarit/planning_for_people/)

Alustajiksi on kutsuttu kolme kansainvälistä ja kolme suomalaista tutkijaa niin, että saadaan dialogisia asetelmia kaupunkisuunnittelun ja kaupunkiantropologian tutkimusnäkökulmien välillä – ja luodataan mahdollisuuksia uusille poikkitieteisille tutkimusteemoille. Tilaisuuden järjestämistä koordinoivat Timo Heikkinen ja Eeva Berglund. Kaupunkitutkimuksen kannalta symposiumi on mitä relevantein.

Omassa tutkimuksessani olen viime aikoina törmännyt antropologiseen näkökulmaan erityisesti Peter Galisonin ’trading zone’ –käsitteen kautta. Tällä käsitteellä Galison pyrkii hahmottamaan, miten eri disipliinien ja tieteen teon alakulttuurien välillä on syntynyt paikallisia ”alustoja” ja ”infrastruktuureja” tiedon ja palvelusten keskinäiselle vaihdolle niin, että tutkijat, jotka pohjimmiltaan ymmärtävät toisiaan huonosti eivätkä jaa paradigmaattisia perusolettamuksia, kuitenkin kykenevät toisiaan hyödyttävään yhteistyöhön ja yhteisiin saavutuksiin.

Trading zone on ikään kuin yksinkertaistettu kieli, jonka avulla omaa toimintaa, joka muutoin on käsitteellisesti eriytynyttä, voidaan sopivasti paketoida toisten osapuolten ymmärrettävään ja hyödynnettävän muotoon. Galison tekee tässä rinnastuksen lingvististen antropologien tutkimuksiin eri kulttuurien kohtaamisista ja yhteiselosta (esim. britit kolonialismin aikaan Rhodesiassa ja Jamaikalla). Näissä kohtaamisissa on syntynyt keskinäisen vaihdon käytäntöjä, vaikka vaihdetut objektit ja ylipäätään vaihto toimintana saavat eri merkityksiä eri kulttuureja edustaville osapuolille. Vaihdon mahdollistamiseksi on luotu eri kulttuurien ja kansojen välille ensin keinotekoisia, rakenteellisesti ja käsitteellisesti yksinkertaisia pidgin-kieliä, jotka joissain tapauksissa ovat myöhemmin kehittyneet ”luonnollistuen” varsinaisiksi äidinkieliksi, kreoleiksi, kuten Rhodesian englanti ja Jamaikan englanti.

Ajatus tällaisesta trading zone –alustasta on kiehtova myös kaupunkisuunnittelun monitoimijaista ja –kulttuurista yhteistyötä ajatellen. Onko mahdollista luoda kaupunkisuunnittelun paikallisille vuorovaikutusareenoille sellaisia trading zoneja, jotka mahdollistavat riittävän koordinaation eri toimijoiden välille – ilman habermasilaista vaatimusta yhteisestä konsensuksesta ja elämismaailmallisesta yhteisten arvojen ja käsitysten perustasta? Christer Gustafsson on soveltanut käsitettä onnistuneesti rakennussuojelun kentällä Hallandin mallissaan, josta hän raportoinut tuoreehkossa väitöskirjassaan (Gustafsson 2009). Gustafsson kuvaa, miten 1990-luvun alun laman kourissa Hallandin alueella museoviranomaiset, paikallishallinto, rakennusalan ammattijärjestöt, rakennusfirmat ja alan kouluttajat saatiin yhteistoimintaan luomalla ’vaihdon vyöhyke’ näiden välille. Lähes sadan rakennuksen kunnostusprojektista tuli yhteinen rakennussuojelua, työllistämistä, koulutuksen kysyntää ja rakennusalan yritystoimintaa tukeva hanke. Se tarkoitti myös, että asioiden aikaansaamiseksi oli eri osapuolten tehtävä myönnytyksiä ja kompromisseja.

Trading zone yhteistoiminnan välineenä sisältääkin vahvasti pragmatistisen ajatuksen koordinoidun yhteistyön mahdollistamisesta arvojen ja prinsiippien erilaisuudesta huolimatta. Sen, joka suunnittelussa ja rakennussuojelussa lähtee eri intressitahojen välille trading zonea rakentamaan, onkin kysyttävä itseltään, haluaako olla oikeassa vai haluaako saada jotakin tärkeää aikaan. Kuulostaa Dr. Phililtä.

Lohjalla, 10.2.2011
Raine Mäntysalo

Lähde: Gustafsson, C.(2009) The Halland model. A trading zone in concert with labour market policy and the construction industry, aiming at regional sustainable development. Göteborg: Chalmers University of Technology.

Brisbane tulvan kourissa, Lontoon lentokentät lumen saartamina, junaliikenne tökkii lumen ja jään vuoksi pääkaupunkiseudulla – monien arkea hankaloittavia ja vakaviakin uutisia maailman kaupungeista viime ajoilta. Ovatko nykykaupungit yhä enemmän luonnon voimien armoilla?

Onko luonto siis pelottava voima urbaanissa ympäristössä? Ehkä ilmastonmuutoksen edetessä tältä voi yhä useammin tuntua, mutta luonto myös suojaa kaupunkeja: miten kävisikään tulvan yllättäessä kaupungin jonka kaikki pinnat on asfaltoitu eikä edes neliösenttiä nurmikkoa? Pienikin viherkaistale auttaa kevään tullen lumien sulamisvesien ohjautumista maaperään kellarien asemesta. Viheralueiden määrän ja sade- ja tulvavesiä läpäisevien pintojen välille voi vetää yhtäläisyysmerkit. Tästä näkökulmasta on perusteltua säilyttää kaupunkivihreää kaikissa kaupunkiympäristöissä, toisin sanoen varmistaa sen riittävä määrä myös kaupungin urbaaneimmissa osissa ja erityisesti tulva-aroilla alueilla.

Kaupunkiekologian ja kaupunkiluonnon monimuotoisuuden nimissä luontoa tuodaan kaupunkeihin uusissa muodoissa, kuten vaikkapa viherkattoina. Ne imevät osansa sade- ja sulamisvesistä, sitovat pölyä ja vaimentavat melua. Viherkatot ovat yksi esimerkki siitä, miten luonnon hyötyjä koetetaan lisätä ja valjastaa ihmisten käyttöön kaupungeissa, joissa kaikki tila on kallista.

Kaupunkiluonto on korostuneesti ihmisen palveluksessa kun myös kaupunkisuunnittelussa puhutaan ekosysteemipalveluista. Niillä tarkoitetaan kaikkia ihmisen luonnosta saamia hyötyjä, sekä aineettomia että aineellisia. Yleinen ympäristötietoisuuden kasvu, kaupunkiluonnon taloudellisten arvojen tunnistaminen sekä sen monimuotoisuuden hyötyjen havaitseminen ovat lisänneet ekosysteemipalveluihin liittyvien argumenttien voimaa suunnittelussa ja hallinnossa. Tämä kävi hyvin ilmi mm. viime joulukuussa Helsingin yliopiston Viikin kampuksella järjestetyssä seminaarissa, jonka otsikkona oli ”Kaupunkiekologinen näkökulma kaupunkirakenteen eheyttämisessä ja tiivistämisessä”. Tilaisuus oli myös hieno esimerkki siitä, miten uusia tutkimustuloksia voidaan tarjota hallinnon ja suunnittelun käyttöön. Tutkijoiden, kaavoittajien ja virkamiesten kohtaamisessa toteutettiin yliopistojen kolmatta tehtävää.

On luonnon lisäämisestä kaupungissa toki muutakin kuin ekologista iloa: lajien monimuotoistumisen lisäksi suomalaiset arvostavat edelleen kaupunkiluontoa osana asuinympäristöjään. Tämä kävi ilmi mm. tuoreessa URBA-tutkimusprojektissa, jossa pureuduttiin urbaanin asumisen tulevaisuuden konsepteihin. Suomalaisten asumiseen liittämissä arvoissa luonto ja sen läheisyys nousivat edelleen korkealle – aivan kuin heijastaen monia 1900-luvun kaupunkirakentamisen ihanteita: antiurbaaneja puutarhakaupunkeja, metsäkaupunkeja ja kaikkien ulottuville tarkoitettuja funktionalistisia vihervyöhykkeitä. Sanottiin metsälähiöiden betonielementtivoittoisesta rakentamisesta sitten muuten mitä tahansa, ainakin alueille tyypillinen luonto vetää asukkailta pisteet kotiin. Monet suomalaiset arvostavat edelleen väljää yhdyskuntarakennetta, jossa on paljon vihreää ja avaria näkymiä. URBA-hankkeessa havaittiin, että asumisen arvot muuttuvat hitaasti: tulevaisuuden asumisen konsepteissakaan ei tätä voi jättää huomiotta, eikä se liene tarpeenkaan.

Ilmastonmuutoksen hidastamisen kannalta tiivistä, urbaania yhdyskuntarakennetta pidetään tavoiteltavana. Kaupunkien tiivistäminen niiden viheralueita täyteen rakentamalla ei kuitenkaan näyttäisi olevan kiistatta hyvä asia ekosysteemipalveluiden tai ihmisten asumiseen liittämien arvojen ja arvostusten näkökulmasta. Kestävän kehitykseen liittyvissä laskelmissa ei myöskään yleensä muisteta ottaa huomioon jo olemassa olevaan rakentamiseen sidottua työtä ja energiankulutusta – muista niihin sidoksissa olevista arvoista puhumattakaan. Uuden rakentamisen ja vanhan korjaamisen kulutussuhde ei ole yksinkertainen yhtälö. Varsinkin jo rakennettuun panostamisen etuja olisi syytä tutkia nykyistä enemmän. Mutta tämä on jo sivupolku: jos puntariin asetetaan urbaanin ihmisen ja luonnon voimat, on hyvä pitää mielessä, että kaupungit kattavat alle prosentin maapallon pinta-alasta, mutta kuluttavat 75% maailman energiasta. Luonto taitaa sittenkin olla enemmän kaupunkien ja meidän kaupunkilaisten armoilla kuin me luonnon.

6.2.2011
Ulla Salmela

Kaupunkirakentamisessa ”entä jos”-ajattelu on tavallisesti liittynyt vain tulevaisuutta koskeviin visioihin. Esimerkiksi 1980-luvulla kysyttiin: entä jos rahtitavaran satama siirrettäisiin kokonaan pois Helsingin keskustasta Vuosaareen, mitä uusia vaihtoehtoja avautuisi kaupungin kehittämiselle? Myös menneisyyden tapahtumia voi lähestyä ”entä jos”-kysymyksin, kuten poliittisen historian tutkijat ovat tehneet mm. pohtimalla, mitä olisi seurannut siitä, ettei Suomi olisikaan julistautunut itsenäiseksi 1917. Kaupunkihistoriassa tämä on ollut harvinaisempaa, vaikka menneisyyden tulevaisuusvisioita olisi runsaasti tarjolla toteuttamattomista pilvenpiirtäjäunelmista Aallon keskustasuunnitelmaan ja Smith-Polvisen moottoritiesolmuihin.

Historian ymmärtämiseksi muutosprosessien analyysi on tärkeää. Kaupunkien tulevaisuudelle sillä voi myös olla käytännöllistä merkitystä, jos historiasta osataan ottaa opiksi. Kaupunkirakentamiseen vaikuttaa monenlaisia voimia, joista osa on kotimaisia, julkisia ja avoimen keskustelun ulottuvilla, mutta lopputuloksen kannalta kenties merkittävämpi osa kansainvälisiä, yritysten intressien mukaisesti vain rajoitetusti julkistettuja ja kansalaisten päätösvallan ulottumattomissa. Kokonaiskuvan muodostaminen eri vaiheista voi niiden samanaikaisuuden ja keskinäisten vaikutusten vuoksi olla vaikeaa.

Prosesseja voi tarkastella suhteessa mahdollisuuksien ikkunaan ( window of opportunity ) eli aikajaksoon, jolloin perustava muutos tulee mahdolliseksi ilman että sille on vielä ehtinyt nousta esteitä. Esimerkiksi 1980-luvun lopulla kaupunki suunnitteli Kaapelitehtaan purkamista, mutta päätös lykkääntyi, kun maan talous meni lamaan, ja sadat kulttuuritoimijat saivat käyttää tiloja tilapäisesti. Kun investoinnit taas vilkastuivat monen vuoden jälkeen, yhteisö oli ehtinyt vakiintua, teollisuusrakennusten uusiokäyttö oli tullut muotiin, ja talo säilyi. Lama yhdessä muiden otollisten ehtojen kanssa tarjosi Kaapelitehtaalle mahdollisuuksien ikkunan.

Makasiineille kävi toisin. Mutta milloin Makasiinien mahdollisuuksien ikkuna sulkeutui? Tapahtuiko se jo kauan sitten, kun Museovirasto ei liittänyt niitä kansallisesti arvokkaiden suojeltavien rautatiekohteiden joukkoon? Silloinko kun kaupunginjohto kiisti huomanneensa Makasiinien arvon? Vai kun nuorempi sukupolvi valloitti paikan? Kun kannattajat pitivät Makasiinien säilymistä itsestään selvänä vaikka vastassa oli instituutioiden voima? Kun eräät muusikot painottivat Musiikkitalon olevan tärkeä Suomen kansainväliselle brändille? Kun valtuusto otti etäisyyttä vaihtoehtoon ja hyväksyi Musiikkitalon rakentamisen mahdollistavan asemakaavan? Menettivätkö avainhenkilöt uskonsa siihen, että Makasiineilla voisi olla tulevaisuutta, eikä sanottavaa ollut? Sulkeutuiko mahdollisuuksien ikkuna, kun hankkeen ajajat pitivät kiinni asemistaan ja Yleisradio muutti kantaansa ja suostui mukaan kiinteistösijoittajana? Nyt on vaikea nähdä, mikä oli ratkaisevaa. Ehkä ne kaikki vaikuttivat siihen, mitä tapahtui. Ihmeitä ei kannata enää odottaa. Makasiinit ovat poissa ja Musiikkitalo on valmistumassa niiden paikalle. Epäilemättä musiikkitalolobby voi olla tulokseen tyytyväinen; muista en ole vakuuttunut.

Mitä tästä opimme? Helsingin Keskustakirjaston mahdollisuuksien ikkuna on vielä auki, vaikka kirjaston johto, kaupunginjohto ja hanketta valmisteleva työryhmä on päätynyt uudisrakennukseen, julkisuuteen annetun tiedon mukaan ”yksimielisesti”, pahaenteisesti. Kirjastojohto ei näytä ottaneen opiksi epäonnistumisestaan vain 24 vuotta sitten Pasilaan valmistuneen pääkirjaston uudisrakennuksessa. Kaupunginjohto ei ole ollut kiinnostunut keskustelemaan avoimesti kansalaisjärjestöjen kanssa; ehdotuksemme Postitalon korjaamisesta Keskustakirjastoksi toisi kirjaston keskelle kaupunkielämää. Töölönlahden viime aikojen uudisrakennukset asemahotellista Musiikkitaloon eivät lisää luottamusta arkkitehtien, poliitikkojen tai rakennuttajien kykyihin. Mikään uudisrakennus tai maahan upotettu monumentti muutama sata metriä pohjoiseen ei tule yltämään Postitalon paikan ja historian ylivoimaisuuteen. Ihmeisiin en jaksa enää uskoa, mutta vielä voi toivoa kokonaistaloudellisuuden, kaupunkilaisten edun ja Postitalon hienojen arkkitehtonisten arvojen johtavan tulokseen.

Katsotaan maisemaikkunasta tulevaisuuteen. Kysyykö joku silloin Keskustakirjastosta ”entä jos”? Entä jos ei olisi tuhlattu väärälle paikalle haluttuun uudisrakennukseen taas kerran, kuten jo Pasilan pääkirjastossa ja Musiikkitalossa? Entä jos ei olisi tavoiteltu monumenttia johtajien muistoksi? Vai voidaanko kysyä: entä jos ei olisi ymmärretty kehittää Postitalosta paikkaa kaikille kirjoista eläville helsinkiläisille?

---

Muistakaa kaupunkitutkimuskolumnit, uusimman ”Urbaani moninaisuus ja toiseuden pelko” on kirjoittanut Samu Nyström.

Hyvää alkanutta vuotta 2011.

4.1.2011
Anja Kervanto Nevanlinna

”50 % heistä on syfiliksen ja syyhelmän saastuttamia. heidän täällä olonsa mitä suurin vaara yhteiskunnalle. Naiset ja lapset eivät uskalla käydä ulkona pimeän tultua. Nuo puolivillit väijyvät heitä.”

Näin kirjasi päiväkirjaansa valtioneuvos, professori Eliel Aspelin-Haapkylä Helsingissä lokakuussa 1916. Pelkoa herättävät ”puolivillit” olivat linnoitustöihin tuotuja kiinalaisia, jotka herättivät kaupunkilaisissa uteliaisuutta ja pelkoja. Sota-ajalle tyypillisesti kaupungilla liikkui pian kiinalaisten saapumisen jälkeen toinen toistaan hurjempia huhuja: heidän kerrottiin syövän kastematoja, sairastavan ruttoa, ahdistelevan naisia ja lapsia, pahoinpitelevän miehiä ja syyllistyneen tappoihin. Kokonaan vieraan kulttuurin edustajien ilmestyminen kotiseudulle ei ilahduttanut helsinkiläisiä – ja kielimuuri esti lähemmät kontaktit.

Jo ennen kiinalaisten saapumista oli helsinkiläinen lehdistö ollut huolestunut juutalaisten elinkeinonharjoitusoikeuksien mahdollisesta laajentamisesta maan kaikkiin kaupunkeihin. Kun maahan sodan seurauksena syntyi paheneva pula-aika, epäiltiin keinottelun ja pulan takana olevan suurten kaupunkien juutalaisten. Sodan aikana Helsinki ”puhdistui” muista kansalaisuuksista: aluksi kaupungista poistettiin akselivaltojen kansalaiset (saksalaiset, itävaltalaiset ym.) ja sisällissodan jälkeen venäläiset.

Maailmansodan aikaiseen lähdeaineistoon tutustuessa tulee usein tunne, että lukee tämän päivän helsinkiläisten verkkokeskustelua. Kiinalaisten paikalle voisi helposti vaihtaa maahanmuuttajat, romanit tai monet muut vähemmistöt. Toiseus mietityttää ja pelottaa edelleen.

Monissa kaupunkisosiologian klassikoissa on todettu kaupunkielämän paradoksin olevan, että pienelle tiiviille alueelle asumaan hakeutuvilla ihmisillä tuntuu olevan suurempi tarve eristäytymiseen kuin yhteiseloon. Erityisesti tämä on näkynyt nopeasti kasvaneissa kaupungeissa. Pohjanmaalta Helsinkiin tulleet hakeutuivat 1900-luvun alkupuolella pohjanmaalaisten asuttamille asuinalueille ja taloihin. New Yorkin asuinalueet jakautuivat pitkään siirtolaisten kansalaisuuksien mukaan. Uudessa ja kasvavassa kaupunkiympäristössä haettiin rajoja joka suuntaan: aiemmin tulleet pyrkivät erottumaan myöhemmin saapuneista, sosiaaliluokat toisistaan ja etniset vähemmistöt pysyttelivät omina ryhminään.

Pitkällä aikavälillä ja sukupolvien vaihtuessa kaupunki on usein sulatusuuni, joka yhdistää lukuisat alaryhmät yhteiseen paikalliseen identiteettiin – toki osin erotukseksi muista alueista ja uusista tulokkaista. Onnellisessa kaupungissa kaupunginosien rajoilla tapelleet pojat päätyivät myöhemmin naimisiin toisia ryhmiä edustaneiden tyttöjen kanssa. Usein nuoret ovat omaksuneet tai kehittäneet itsellensä uuden asuinalueensa puhekielen ja kulttuurikoodiston – kuten esimerkiksi 1900-luvun alkuvuosien työläiskaupunginosien nuoret slangin tai New Yorkin siirtolaiset englannin. Arvo Turtiaisen runon mukaisesti Polvijärven ja Kiimingin yhtyessä syntyy Helsinki.

Integraatio edellyttää yhteiseloa. Varoittavista esimerkeistä kuulimme mm. vuoden 2006 Kaupunkitutkimuksen päivillä, professori Sebastian Rochén täyttäessä salin kuvilla Pariisin palavista lähiöistä, tai lukiessamme Tuomas Nevanlinnan aiempaa kolumnia Chicagon kaupunkirakenteesta ja turvattomuudesta. Kaupungin erilaisten asukasryhmien linnoittautuminen omille asuinalueilleen ja toiseuden torjuminen tuottavat entistä suurempia pelkoja ja epäluuloja. Ensimmäisen maailmansodan Helsingissä kiinalaishysterialla ei ollut katetta – vaikka kyseessä ilmeisesti olikin pakkotyöhön komennettu vankijoukko – ja juutalaissyytökset unohtuivat pian kun keinottelun huomattiin olevan koko kansan huvi. Tästä huolimatta pelot – puolin ja toisin – olivat koettuna todellisia ja ohjasivat ihmisten käyttäytymistä.

Marraskuun lopulla seuran järjestämässä tilaisuudessa emerituskaupunkisuunnittelija Mikael Sundman nosti Helsingin 1900-luvun viimeisten vuosikymmenien menestystarinaksi alueellisen segregaation vähentämisen ja estämisen – varoittaen samalla aikojen olevan muuttumassa. Sundmanin ajattelun kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Kaupungissa asutaan yhdessä muiden ihmisten kanssa, eikä tämä ole mahdollista, jos ei vähintäänkin siedetä ja hyväksytä myös omasta taustasta poikkeavia kanssakaupunkilaisia. Erilaisten kulttuurien ja sosiaaliryhmien kohtaamisesta taisi osaltaan olla kyse myös ajankohtaisessa kertomuksessa, jossa kerrotaan tapahtumista Betlehemissä parituhatta vuotta sitten.

Mukavaa joulun odotusta kaikille!

9.12.2010
Samu Nyström

Turun pääkirjaston uusi osa avautui yleisölle vuonna 2007. Kirjaston arkkitehtuuri herätti ihailua alusta asti, ja olenkin viime vuosina saanut ilokseni esitellä rakennusta useille ulkopaikkakuntalaisille. Nyt kun kirjasto on ollut käytössä jo usean vuoden ajan, voi sitä jo tarkastella myös käyttäjän näkökulmasta. Tuliko siitä sellainen kaikki kaupunkilaiset yhteensaattava olohuone, joksi se lanseerattiin? Kuinka pitkälle ylipäätään voidaan etukäteen suunnitella rakennusten käyttötapoja ja sitä, millaisen paikan rakennus kaupungissa ja kaupunkilaisten arjessa saa?

Uuden kirjaston edellytykset olivat siinä mielessä hyvät, että vanhakin pääkirjasto oli sijainniltaan loistava ja sisätiloiltaan viihtyisä, vaikkakin ränsistynyt. Asiakaskunta oli siis jo olemassa ja rakennuksen huonosta kunnosta olivat luultavasti kärsineet enemmän kirjaston työntekijät (ja kirjat!) kuin asiakkaat. Tarpeeseen kirjasto kuitenkin tuli, sillä tilanahtaus alkoi olla tosiasia myös asiakkaille.

Tuntuu siltä, että kirjasto on suorastaan ylittänyt sille asetetut odotukset; siitä on tullut juuri sellainen kaupunkilaisten olohuone kun kulttuurilaitoksen nykyaikana haluttaisiin olevan. Kirjastosta löytyvät omat houkuttelevat tilansa kaikenikäisille, ja siellä viihtyvät teinit ja pikkulapset, mutta myös tutkijat, tavalliset kaupunkilaiset ja kirjastossa päivän lehden lukevat ohikulkijat. Myös yliopisto on jalkautunut kirjastoon, ja esimerkiksi monia kirjanjulkistamistilaisuuksia on pidetty kirjaston studiossa. Uskoisin, että tämä on mahdollista siksi, että tilat ovat niin viihtyisät. Akustiikka on onnistunut, portaikko on upea ja rauhallista tilaa on riittävästi. Yksi hämmästyttävimmistä seikoista on kuitenkin se, että tämä viihtyisyys syntyy lasiseinien sisällä.

Lasi on kiehtonut arkkitehteja ja kaupunkilaisia aina ensimmäisistä näyteikkunoista lähtien. Sen kiehtovuus piilee sen ilmeisimmässä ominaisuudessa, läpinäkyvyydessä, joka paitsi keventää rakennuksen ilmettä, myös mahdollistaa näkymän rakennuksen sisään. Tätä ominaisuutta onkin pyritty hyödyntämään rakennusten markkinointipuheessa. Suuret lasiseinät vaikkapa Helsingin Sanomatalossa ja tulevassa Musiikkitalossa viestittävät, tai niiden halutaan viestittävän, arkkitehtuurin keveyttä ja avoimuutta mutta myös rakennuksessa toimivien instituutioiden läpinäkyvyyttä. ”Avoimuus on Musiikkitalon keskeinen toiminta-ajatus”, kerrotaan Musiikkitalon kotisivuillakin.

Usein kuitenkin unohdetaan, että vaikka lasi materiaalina mahdollistaa avoimuuden, se ei voi sitä taata. Turhaan ei puhuta naisten työelämässä tai poliittisella urallaan kohtaamastaan lasikatosta; lasi voi materiaalina olla myös torjuva ja esteitä luova ja sen läpinäkyvyys näennäistä. Siksi laajojen lasipintojen käyttö kaupunkiarkkitehtuurissa sisältää suuria riskejä. Jos rakennuksen käyttö ei perustu avoimeen toimintaan, ei arkkitehtuurin avulla voi luoda kaupunkilaisten olohuonetta, ja silloin lasi voikin vaikuttaa falskilta ja kylmältä. Ensimmäiset uutiset käyttöön otetusta Sanomatalosta kertoivat linnuista, jotka lensivät päin ikkunoita ja taittoivat niskansa. Tämä uutinen jäi monelle vahvaksi mielikuvaksi rakennuksen luonteesta.

Turun kirjastossa lasin käyttö on hillittyä ja mittasuhteiltaan sopusuhtaista. Kadulle päin oleva lasiseinä on lukupaikan vieressä. Uskoisin, että pääsyy siihen, miksi rakennuksesta on tullut monelle niin tärkeä, löytyy kuitenkin kirjan kansien välistä. Kirjaston arkkitehtuuri houkuttelee lukemaan ja rauhoittumaan. Se, mitä ohikulkeva kaupunkilainen lasin takana näkee, on kauniisti kehystetty lukeva ihminen.

3.11.2010
Silja Laine