Kun Helsingin yliopiston uuden kirjaston tilat syksyllä avattiin entisen Pukevan tontille Kaisaniemenkadun varteen, sinne oli muuttanut useampi laitoskirjasto lähikortteleista. Päärakennuksesta Senaatintorin puolelta siirrettiin taidehistorian, uudelta puolelta mm. kirjallisuusaineiden, Topeliasta historian ja kulttuurin, muualta mm. valtiotieteellisen sekä oikeustieteellisen tiedekuntien kirjastot. Keskitetyn kirjaston eduiksi mainittiin toiminnan, henkilöstön ja tilankäytön tehostuminen.
Senaarintori joulukuussa 2011.
Yliopiston laitoksille kirjastot ovat pitkään olleet keskeisiä. Yliopiston päärakennuksessa taidehistorian laitos hallitsi vielä 1990-luvulla koko vanhan osan ylintä kerrosta. Luentosalien, opintosalin, aulan, kanslian ja professorien huoneiden ikkunoista avautui historiallisesti vaikuttava näkymä Senaatintorille. Pihan puoleisissa huoneissa kirjasto täytti eteläsiiven, kuva-arkisto ja tutkijanhuoneet pohjoissiiven. Kirjaston vähemmän tarvittuja kirjoja oli sijoitettu pieniin sokkeloihin Yliopiston juhlasalin yläosaa kiertävään rakennusmassaan.
Tehostamistoimet alkoivat jo 1990-luvun lopulla muuttaa taidehistorian tiloja. Tutkijat osoitettiin muualle ja luentosalit otettiin vuokrattavien tilojen pooliin. Sähköposti alkoi korvata osan vastaanottojen opiskelijatapaamisista. Entisiin taidehistorian saleihin tuli paljon vieraita kävijöitä. Senkin jälkeen taidehistorian pieni laitoskirjasto säilyi yhteisön kotina. Siellä saattoi ohjata opiskelijoita hyödyllisten teosten ääreen ja keskustella toisten tutkijoiden kanssa. Kirjastojen keskittäminen viimeisteli pienten yliopistoyhteisöjen häviämisen. Ajatteliko joku tätä silloin kuin erillisten laitoskirjastojen tehostamista suunniteltiin?
Tieteellisistä kirjastoista minulle tärkeimpiin on kuulunut Helsingin yliopiston kirjasto (Kansalliskirjasto). Sen ilmapiiri ja sijainti pääkaupungin sydämessä ovat luoneet erityisen sävyn Rotundan hyllyistä löytyvien kirjojen, referaattiteosten, sanomalehtien mikrofilmien, karttojen ja muiden aineistojen käyttöön. Se ja Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjasto omassa modernistisessa rakennuksessaan olivat muotoutuneet yhteisöjensä omiksi paikoiksi. Otaniemessä Teknillisen korkeakoulun (Aalto-yliopiston) pääkirjastosta, josta 1970-luvun lopulla etsin teollisuus- ja taloushistorian kirjoja, jäi mieleen jono, joka muodostui kirjastoon tilatun Aku Ankan uusimman numeron ääreen, yhteisö sekin.
Pariisissa olen viettänyt viikkoja, jopa kuukausia École des Hautes Études en Sciences Sociales’in eli EHESSin kirjastossa Boulevard Raspail’n varrella kuudennessa kaupunginosassa. Kirjasto oli täynnä aarteita, joita oli löydettävissä käsinkirjoitetuilta pieniltä katalogikorteilta puisista laatikostoista. Kirjaston toisen kerroksen ikkunat avautuivat katuelämän keskelle. Kirjat tilattiin erityisillä tilauslapuilla, ja sillä aikaa kun virkailijat noutivat niitä kellarivarastosta, ehdin käydä kulmakahvilassa. Tämäkin kirjasto on nyt muuttanut, Ranskan uuden kansalliskirjaston neljän kirjatornin tuntumaan kolmanteentoista kaupunginosaan. Toinen mieluisista kirjastoistani oli vanhan Bibliothèque nationalen karttaosasto, jossa oli myös karttoja koskevia tieteellisia teoksia. Eri puolilta maailmaa tulleille tutkijoille Pariisin kirjastot ovat kaupungin sydän, koti.
Kaupunkihistorioitsijana minulle yliopisto on ennen muuta yhteisö. Yliopiston tekevät sen ihmiset. Kaunis päärakennus ei yksin riitä, vaikka sinne yliopistolaiset perinteisesti kokoontuivat arkeen ja juhlaan. Nyt päärakennus vähitellen hiljenee. Opiskelijat ja tutkijat ovat yksittäisiä luentoja lukuunottamatta toisaalla: ”oppimiskeskuksissa” tietokoneiden ääressä, keskustan Kaisa-kirjastossa tai muissa kirjastoissa. Päärakennuksen opettajien lehtisalin avaimet on vaihdettu, enkä enää pääse sinne, ja opettajien kahvila on auki vain puoliltapäivin lukukausien aikana. Missä on Helsingin yliopiston koti nyt?
Uusi Kaisaniemenkadun kirjasto on kulttuurihistoriallisesti kiinnostavalla paikalla. Kun Kaisaniemenkatu 5:n kaupunkitalo 1920-luvun lopulla valmistui, sen ylimmän kerroksen kahteen huoneistoon muuttivat talon arkkitehti Martti Välikangas ja Eduskuntatalon arkkitehti professori J. S. Sirén. 1930-luvun elokuvassa Juurakon Hulda tuomari Soratien tässä talossa sijaitsevaan kotiin sisäköksi palkattu Hulda opiskelee työn ohessa ja suorittaa lopulta tutkinnon Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Elegantti punatiilinen kaupunkitalo purettiin 1970-luvun alussa tavaratalokiinteistön tieltä. Kenties jotain paikan hengestä kuitenkin kantaa tähän päivään ja tulevaisuuteen, ymmärryksen jano ja oppimisen ilo, myös uudessa kirjastossa.
Musiikkitalo avattiin suurin juhlallisuuksin syksyllä 2011, runsas vuosi sitten. Samaan aikaan ilmestyi Musiikkitalo-kirja. Kirjan arvostelu viivästyi, koska tuntui mahdottomalta arvioida teosta ennen tutustumista taloon ja sen pääsaliin myös konserttikäytössä. Kirjan ja sen aiheen kiinnostavuus ei tänä aikana ole kuitenkaan vähentynyt, päinvastoin. Musiikkitalo on ensimmäisen täyden toimintavuotensa jälkeen ajankohtaisempi kuin vasta-avattuna.
Musiikkitalo kesällä 2012. Kuva: AKN.
Kulttuuritoimittaja ja kriitikko Paula Holmilan tekstiin sekä arkkitehti Arno de la Chapellen ottamiin valokuviin perustuva kirja kertoo ”ainutlaatuisen rakennuksen taustoista ja esittelee sen tiloja ja yksityiskohtia”, kuten julkaisija takakannessa toteaa. Näin laajassa yhden rakennuksen tarkastelussa, eräänlaisena ”rakennusmonografiana”, kirjallisen ja kuvallisen aineksen yhdistelmällä olisi ollut potentiaalia tuottaa lukijoille uusia näkökulmia ja oivalluksia.
Kirjasta puuttuu tavanomainen sisällysluettelo, ja kokonaisuus hahmottuu vain vaivoin. Paula Holmila esittelee Musiikkitalon tiloja ja suunnitteluvaiheita sekä sijoittaa sen myös laajempiin yhteyksiin. Hän tuo lukijoiden ulottuville teemakimaran, jonka kautta lähestyä Musiikkitalon olemusta: musiikkitaloista 2000-luvun arkkitehtien unelmatehtävinä, Helsingin Musiikkitalolle asetetuista toiminnallisista ja arkkitehtonisista tavoitteista, arkkitehtuurikilpailusta ja tonttikysymyksestä, pääkaupungin aikaisemmista konserttitiloista sekä taloon sijoittuvista orkestereista ja Sibelius-Akatemiasta. Musiikkitalon arkkitehdin Marko Kivistön muutama lyhyt huomautus on sijoitettu kuvien päälle, irralleen muusta tekstistä – ja kuvistakin.
Holmilan tekstin avulla rakennusta voi katsoa tuloksena suunnitteluprosessista ja instituutioidensa aikaisemmista vaiheista. Kokonaisuudesta jää puuttumaan kaupunkikonteksti, Helsinki. Yhteys kaupunkihistoriaan on laiha, rakennuspaikan ja kaupunkikuvan historiaa ei kirjassa käsitellä viimeisintä kirpputorivaihetta taaemmaksi, vain alueelle aikaisemmin tehtyjä suurisuuntaisia suunnitelmia ja visioita. Kuinka moni enää muistaa paikalta purettujen makasiinien olleen itse asiassa Töölön tavara-asema?
Holmilan tekstiä hallitsevat Musiikkitalon toteuttajien aikomukset, ja rakennus esitellään suunnittelijoidensa näkökulmasta. Kirja ei ole historiantutkimusta (eikä se ole ollut tavoitteenakaan), mutta jos olisi, sitä voisi kutsua voittajien historiankirjoitukseksi.
Päähuomion kirjassa vievät Arno de la Chapellen uudesta talosta ottamat yli 120 värivalokuvaa. Niitä täydentää muutama piirustus kuten pari pienikokoista pohjakaaviota ja leikkausta. Suurin osa valokuvista näyttää Musiikkitaloa sisältä, sen auloja, portaita, erilaisia huoneita ja suuria saleja. Kuvat ovat itsetarkoituksellisia: valokuvataidetta, jossa kuvan sommittelu, rakenne, valon ja varjon suhteet sekä rajaukset ovat keskiössä ja kuvan kohde, Musiikkitalo, jää marginaaliin. Kirjassa rakennuksen seinäpanelien pinnat vaihtelevat, viistovalo jäsentää geometrisina hahmottuvia sisätiloja ja naapuritalot heijastuvat lasijulkisivuista.
Kuvien avulla valokuvaaja on kasvattanut rakennuksen etäisyyttä sen käyttäjiin, konserteissa ja kahviloissa kävijöihin, kaupunkilaisiin. Kuvaustapa on valitettavan tavallinen nykyisissä arkkitehtuurikuvissa ja herättää yleisemmän kysymyksen siitä, keitä varten arkkitehtuuria valokuvataan. Historian tutkimuksen kannalta myös rakennetun kulttuuriperinnön dokumentointi eri aikoina olisi tärkeää, mutta toteutuuko se nykyisten kuvausmuotivirtausten kautta?
Miltei kaikki kirjan kuvat ovat ilman kuvatekstejä, vailla kuvauskohteen määritystä. Tavallista lukijaa kuvatekstit olisivat auttaneet muodostamaan rakennuksesta kokonaiskuvaa ja löytämään kiinnostavia tiloja. Kirjan valokuvista muodostuu käsitys Musiikkitalosta jättiläiskokoiseksi suurennettuna pienoismallina. Ihmiset puuttuvat, eivät vain talon sisältä, jota on ilmeisesti kuvattu ennen muuttoja, vaan myös ulkoa, vaikka talo sijaitsee keskellä kaupunkia ja vilkkaita liikkumisreittejä.
Kokonaisuutena kirjasta välittyy keskeneräinen vaikutelma. Teksti ja kuvat ovat kirjassa erillisiä yhteisestä kohteesta huolimatta. Musiikkitalon kontekstissa duetto soisi paremmin.
Keille kirja on tarkoitettu? Kuvituksen hallitsevuus ja arkkitehtuurivalokuvauksen muotien seuraaminen viittaavat siihen, että kirjaa on tarkoitus jakaa kotimaisille ja kansainvälisille arkkitehdeille. He eivät tarvitse pohjakaavoja tai kuvien selityksiä. Julkaisijan tarkoitusta tehdä ensi sijassa kuvakirja osoittaa se, että kolmikielisestä otsikostaan huolimatta kirjassa on tarjolla ruotsiksi ja englanniksi vain muutaman sivun pituiset lopputiivistelmät. Kenties idea kirjasta syntyi rakennushankkeen loppusuoralla, kun taloon sijoittuvien instituutioiden edustajat näkivät mahdollisuuden jakaa kirjaa muistolahjana taloon kutsutuille esiintyjille ja muille arvovieraille.
Helsinkiläisille ja suomalaisille, jotka ovat koko pitkän prosessin jälkeen kiinnostuneita keskelle pääkaupunkia valmistuneesta uudesta julkisesta rakennuksesta, kirjan anti on niukka. Tämäkö kirjassa näytetty Musiikkitalo on se ”kaupunkilaisten olohuone”, jolla hanketta heille aikoinaan tarjoiltiin?
Villiviinitarha
Suorat kokemukseni Musiikkitalosta ovat monipuolisempia. Sen vaikutusta kaupunkikuvaan on voinut seurata jo pitempään, ja sisätilatkin ovat olleet kaupunkilaisten ulottuvilla toista vuotta.
Kaupunkilaisten olohuoneeksi kelpaavaa tai heidän sellaisena käyttämäänsä tilaa en talosta ole löytänyt. Sellainen ei ole kahvila, ei pieni levykauppa, ei myöskään Sibelius-Akatemian yleisölle avoin kirjasto. Talon läpi voi vähän oikaista, mutta kansalaisten olohuone, sitä se ei ole.
Kaupunkikuvan kannalta parasta Musiikkitalossa on Mannerheimintien pääsisäänkäynti, jossa Eduskuntatalo ja Kansallismuseo tulevat lähelle ja Etu-Töölön kaupunkikorttelit kutsuvat syvemmälle. Siinä on annos urbaania intensiteettiä.
Suuri kiista käytiin aikoinaan siitä, saavatko klassisen musiikin muusikot akustisesti korkeatasoisen konserttisalin, jota varten Musiikkitalo suunniteltiin. Finlandia-talon akustiikkaa, myös korjausten ja sähköisen vahvistamisen jälkeen, pidettiin huonona ja sinfoniaorkesterien soinnin kehittämisen kannalta kelvottomana. Monet musiikin ammattilaiset katsoivat myös Finlandia-talon kongressien haitanneen konserttisalin täysimääräistä käyttöä.
Neljä Musiikkitalon avajaisiin osallistunutta kansainvälistä musiikkikriitikkoa arvioi vuosi sitten Hufvudstadsbladetin pyynnöstä sen konserttisalia ja piti sitä hyvänä keskitason salina. Kuulijan paikka vaikutti tietysti arvioon. Kolme heistä oli sijoitettu lähekkäin salin takaosaan vasemmalle (parveke L). Neljäs ei paikaltaan (parveke D) kuullut laulusolistia ja totesi, ettei sellaisia saleja tulisi rakentaa, jossa yleisö istuu orkesterin takana kuten hän. Lehden kaksi musiikkitoimittajaa tutki salia syksyllä 2011 parissakymmenessä konsertissa ja arvioi akustiikan parhaimmaksi takavasemmalla (parveke L ja permanto T). Yleisesti he pitivät salin akustiikan ansiona analyyttisyyttä, eri soitinten äänien erottumista; äänimaailmojen liittyminen toisiinsa ei sitä vastoin toistaiseksi onnistunut yhtä hyvin.
Millainen on hyvä konserttisali? Musiikkitalon akustiikan arviointiin saa vertailupohjaa toisista konserttisaleista. Musiikillisesti vaikuttavimmat kokemukset olen saanut kansainvälisten mestareiden konserteissa Pietarin Filharmoniassa, Amsterdamin Concertgebouwssa, Pariisin Châtelet’ssa ja Tukholman Konserttitalossa.
Omat kokemukseni Musiikkitalosta ovat olleet hämmentäviä. Aulat olivat ankeita ja mittakaavattomia, mutta tuntuivat ahtailta ja akustisesti hälyisiltä puolitäyden salin yleisömäärälläkin. Aulan valoja takaisin heijastavat ulkoseinät torjuivat näkymiä ympäröivään iltakaupunkiin, lasiseinistä huolimatta kuin umpinaisessa laatikossa. Konserttisalissa eri soitinäänet erottuivat kirkkaasti, mutta muusikot eivät tuntuneet soittavan yhteen, ja kokonaisuus jäi epätasapainoiseksi. Paikaltani orkesterin takaa keskeltä vaski- ja lyömäsoittimet kuuluivat liian kovaa, viulut ajoittain heikosti. Kapellimestarityöskentelyä oli sinänsä kiinnostavaa seurata. Eri korkeuksille asetetut, tummin seinämin varustetut katsomolaatikot rajautuivat irti toisistaan eivätkä kuulijaryppäät muodostaneet yhteisen kokemuksen jakavaa yhteisöä, konserttiyleisöä.
Helsingin 200-vuotisjuhlien konsertti Musiikkitalossa ja sitä edeltänyt juhla Finlandia-talossa antoivat perspektiiviä vertailuun. Konsertissa ei ole kyse yksittäisten ominaisuuksien korkeasta tasosta, vaan kokonaisuudesta, johon salin akustiikan lisäksi vaikuttavat saapuminen konserttiin, aulan ja lämpiön luonne, tilankäyttö ja näkymät, konserttisalin visuaalinen maailma, musiikkiesitys ja tavat, jolla arkkitehtuurin keinoin otetaan huomioon rakennuksen käyttäjät. Finlandia-talon kokonaisuus on vaikuttava, myös kansainvälisessä vertailussa.
Musiikkitalo kertoo teknokraattisista ihanteista ja keinoista. Aikoinaan rakennushanketta ja samalla klassisen musiikin profiilin nostamista ajaneet korostivat konserttisalin akustiikkaa ja sen teknistä ratkaisua. Salin ns. viinitarha-malli, jossa yleisö istuu joka puolella orkesteria, annettiin arkkitehtuurikilpailun toiseen vaiheeseen valituille osallistujille ohjeeksi, perusteluna sen väitetty akustisesti korkeampi taso. Monet maailman parhaimmista konserttisaleista on kuitenkin rakennettu klassisen suorakaiteen muotoisen pohjakaavan mukaan; suomalaisille se ei riittänyt.
Musiikkilobby halusi uudistalon edustavalle tontille pääkaupungin keskellä, vaikka se tarkoitti hätäisiä toimia olemassa olevien rakennusten hävittämiseksi, laajaa uudisrakentamista maan alle sekä ilmeisesti arkkitehtisuunnittelulla ratkaisemattomia tekniikan, kustannusten ja käytön ristiriitaisia vaatimuksia. Valmiina Musiikkitalosta ei tullut kansallista monumenttia eikä kaupunkikuvaa kaunistava uudisrakennus, vaan laatikko vailla ominaisuuksia.
Kun Berliinin Filharmonikot äskettäin vierailivat talossa, haastateltu suomalainen muusikko hehkutti julkisuudessa sitä, että tällaiset vierailut ”luovat talon brändiä”. Helsinkiläinen ihmettelee, eikö rakennushankkeen tavoitteena ollut korkeatasoisten musiikkiesityksten tarjoaminen kaupunkilaisille, ja muistelee, että aikoinaan Musiikkitalon paikan ja kilpailulla saadun arkkitehtuurin piti jo tuottaa kansallinen brändi.
Joskus on väitetty huonon arkkitehtuurin paranevan kasvillisuudella, jolla voi piilottaa ankeaa todellisuutta. Musiikkitalon viinitarhasalin sisältävän laatikon julkisivut voisi johdonmukaisuuden vuoksi päällystää villiviinillä.
Jossain vaiheessa elämäänsä huomaa palanneensa lähtöruutuun. Tässä tapauksessa asuvansa vaellusvuosien jälkeen uudehkossa rivitalossa, jossa on kaksi kerrosta ja pieni piha – aivan kuten lapsuudenkodissani. Turvallisuushakuista, keski-ikäistyvää vai vain tässä elämänvaiheessa käytännöllistä? Asumismuotona ja rakennustyyppinä rivitalo on joka tapauksessa omalla tavallaan kiintoisa.
Rivitaloelämä ei ole vain asumismuoto, se on toisinaan niin intensiivisen sosiaalista asumista että tulee väistämättä pohtineeksi suhdettaan siihen. Se on nimittäin aivan oma lajinsa: rivitalossa asetutaan osaksi tiivistä pienyhteisöä, jossa on ripaus omaa rauhaa ja hyvällä onnella iso kauhallinen naapuriapua ja -sopua, kuten meillä. Rakennettuna ympäristönä rivitaloilla on myös oma osansa 1900-luvun suomalaisten kaupunkien ja maaseututaajamien rakennusperinnössä.
Rivitaloja on rakennettu Suomessa noin sata vuotta. Varhaiset suunnittelumallit tulivat erityisesti Englannista, mutta pitkään rivitalot olivat tavallisempia paperilla kuin todellisessa kaupunkitilassa. Varhaisia esimerkkejä löytyy kuitenkin Helsingistä esimerkiksi Kulosaaresta ja Munkkiniemestä. Varsinaisesti rivitaloasunnot yleistyivät vasta sotien jälkeen, 1950- ja 1960-luvuilla. Helsingissä rivitaloja rakennettiin tuolloin ainakin Herttoniemeen ja Maunulaan, Espoossa Tapiolaan. Suurin rakennusbuumi koettiin tätä seuraavilla vuosikymmenillä: lähes jokaisella paikkakunnalla on tänäkin päivänä nähtävissä näitä usein tasakattoisia, tiilisiä rakennusrivejä aidattuine pihoineen. Ainakin 1970- ja 80-lukujen lapsille nämä rivarit ja pihat ovat jo nostalgisia.
Pääkaupunkiseudun varhaisilla rivitaloilla oli nimekkäät suunnittelijat: 1900-luvun alussa Armas Lindgren ja Eliel Saarinen, sotien jälkeen mm. Hilding Ekelund, Kaija ja Heikki Sirén, Jorma Järvi, Toivo Jäntti, Ahti ja Esko Korhonen. Syntyi elämisen puitteita, joita kannattaa vaalia vielä nykyäänkin. Eikä näin ole vain arkkitehtonisista tai esteettisistä syistä, vaan asuminen itsessään on osoittautunut mukavaksi. Osoituksena asukkaiden arvostuksesta rivitaloyhtiöt ovat alkaneet juhlistaa merkkivuosiaan historiikeilla, kuten vastikään 60 vuotta täyttänyt maunulalainen Asunto Oy Oulunkylän rivitalot kirjalla ”Meidän rivari” (2012).
Rivitaloelämää ei ole asemoitu suomalaiseen mielenmaisemaan niin selkeästi kuin vaikkapa omakotiasumista. ”Oma tupa, oma lupa” yhdistettynä inhimilliseen mittakaavaan, luontoon, vihreyteen ja väljyyteen limittyy edelleen mielikuvissamme suomalaisuuteen. Entä rivitaloelämään sisältyvät kompromissit ja yhteisöllisyys?
Asumiseen liittyvät mielikuvat ovat tietysti jatkuvassa muutoksessa ja uusia asumismuotojakin syntyy. Esimerkiksi Helsingissä pohditaan parhaillaan townhouse-tyyppisiä asumisen malleja, jotka ovat lähellä rivitaloasumista. Rivitalot sijoittuvat kuitenkin usein esikaupunkimaiseen ympäristöön ja ovat ensisijaisesti suhteessa pihaan, kun taas townhouset ovat leimallisesti urbaaneja ja suhteessa katuun. Malleja townhouseille (taivutusta auttaisi suomenkielinen termi, siitä ei kuitenkaan ole vielä päästy yksimielisyyteen) haetaan tiiviisti rakennetuista keskieurooppalaisista kaupungeista. Toisella tapaa rivitaloja lähelle tulevat puukerrostalot, joissa rakennuskorkeudet pysyvät kohtalaisina ja materiaali liittää rakennuksen suomalaisiin asumisen perinteisiin. Lähitulevaisuus näyttää miten nämä asumismuodot otetaan vastaan.
Takaisin rivitaloelämään. Se elämäni ensimmäinen rivitalo, ei enää niin uusi 80-luvun keltatiilinen rivari, on edelleen paikallaan. Asumisen intensiteetti on laantunut asukkaiden ikääntyessä ja useampia korjauksia on jo tehty. Hiekkalaatikko kasvaa heinää, mutta leikkimökki seisoo paikallaan ja palvelee nyt satunnaisesti asukkaiden lapsenlapsia.
This autumn – or late summer, perhaps – urban historians gathered in Prague for the 11th international EAUH conference. The biennial conferences have grown to be among the most important events in urban history not only for European urban historians but also globally. The first one was organized in 1992 in Amsterdam with a small group of enthusiasts. My first was the one in Venice in 1998. This year, Prague’s eighty sessions and some 700 participants meant an overflow of choices of interesting research topics. It was a pleasure to get together with old friends and colleagues and meet new ones. Urban historians in Finland were well represented. The sessions sprouted new ideas for books and research projects.
Prague Old Town early Sunday morning.
The discussions were, again, the best part of the conference, as in Ghent two years ago and Lyon four years ago. One of the interesting discussions involved the question of what urban historians should be working on more. Studies focusing on phenomena, events and leaders need to be complemented with research on processes, on changes over longer periods of time. Also, some urban histories seem to be void of contexts. For example, we have missed the discipline of law from our multidisciplinary community of urban historians.
In the final plenary session, one of the speakers emphasized the significance of the broader audiences. Urban history cannot be only about addressing other urban historians. We need to reach out to citizens, to decision-makers and to experts in other fields. This was one of the goals of the session that Donatella Calabi and I had organized, on Ways of Communicating Urban History. City museums and new kinds of urban history books are just part of the story. Urban history is our history.
One of the ambitious steps forward within urban history was the opening of the website that connects all the organizations, institutions and societies under the umbrella of urban history and urban historians. Go and see: www.eauh.eu. Our Society – one of the oldest of its kind in Europe, established in 1999 – is now accessible to a broader audience than we could hope for before. It is also the reason why I am writing my column in English. This is my welcome to the visitors to our website.
*
Prague, then? I went there long ago when it was called Praha, but it was another city, another country, another Europe, another me. In the 1970s, we chose it because of 1968, but I cannot recall what exactly we expected. Once there, experiences of the socialist reality seemed overwhelming. The main boulevard, Vaclavske namésti, was blocked by cars, smaller streets were more silent. The old city with medieval and Baroque layers appeared untouched by modernization, evidence of lacking funds, we thought.
The streetscape was unattractive, the palaces, elegant urban architecture and standard office buildings blurred into a uniformity of dilapidation and sad grayness. The dim street lights reminded me of the Vienna of Orson Welles. Further out, the housing area that we visited was a realization of the model suburb in scale, tens of identical high rise element blocks in endless rows. We rented a car to see Plzen, and on our way back found a newly constructed motorway, completely empty, as if reserved just for our car. It was eerie.
The atmosphere in the city then felt slightly uncomfortable. In restaurants and cafes I had to rely on my German to be understood. The guide at the Castle seemed hostile, mentioning treasures stolen in 1648 during the Thirty Years’ War and still held in Stockholm, but when he learned that we came from Helsinki, he warmed instantly. We had the opportunity to see the model of the old city, constructed by Antonín Langweil in the 1830s; it was impressive. The Embassy organized a rendez-vous for the Finnish group of students to meet Prague students. From the evening, I remember the discussion on political systems, the locals defending the capitalist system and most of the visitors the socialist one. In my mind’s eye I can still see the demolition of a fine 1930s example of functionalism at the corner of Vaclavske namésti and Na Príkope, to start constructing the city’s first metro line.
Prague today was a new city for me. Almost nothing that I encountered was like it had been on my earlier visit. Many of the streets in the old town and around it are now pedestrianized. The townscape resembled those of so many other cities in Central Europe, and finding identifying characteristics proved slightly difficult until I started to read the tiny plaques with street names in Czech. Without exception, the buildings in the most popular area were in prime condition; this made everything look different. The 600-year old astronomical clock had retained its power to attract crowds. The heart of Prague, the Old Town Square, had a ribbon of restaurants at its edge. It reminded me of the cafes at Piazza Navona in Rome or next to the Roman Arena in Verona.
The spirit of the center of Prague was completely changed. Tourists filled the narrow streets, cafes, shops and restaurants, the famous sites and the less famous ones. International brands and chain shops dominated the street views. English was the lingua franca of the tourist areas. Our friend in Prague took us to her favorite bistro, hidden around the corner from the trodden tourist track and with a strong local flavor. The wall exhibition of historical bicycles, including even a tandem one over a hundred years old, was enticing. The flood of tourists made the Old Town of Prague seem like Venice during the daytime. It made me ask what makes Prague Prague.
*
Tämän vuoden kaupunkitutkimuskolumnien aikaisempiin vuosiin verraten harva tahti on pääosin ollut seurausta Seuran hallituksen jäsenten aktiviteeteista muilla rintamilla mutta yhtä kaikki kaupunkitutkimuksen piirissä, perheasioiden lisäksi. Vuotuiset Kaupunkitutkimuksen päivät olivat tänä vuonna meidän vastuullamme ja päiville osallistui taas runsaasti kaupunkitutkijoita ja kaupunkitutkimuksesta kiinnostuneita.
Seuran hallituksen piirissä on tänä vuonna valmistumassa useampikin väitöskirjatutkimuksen käsikirjoitus, kirja, kansainvälinen tieteellinen artikkeli ja tärkeitä vaiheita tutkimuksista. Jotkut ovat aloittaneet uusissa työtehtävissä. Meistä moni järjesti session kaupunkihistorian konferenssissa Prahassa – muita konferensseja, seminaareja, kollokvioita ja opetustoimintaa mainitsematta. Seuran piirissä olemme myös vahvistaneet toimintaa jo pitkään suunnitelluin vierailuin jäsenten ehdottamiin kohteisiin, keväällä Eduskunnan taidekokoelmaan ja äsken Vuosaaren satamaan. Seuran verkkosivutkin ovat saaneet hienon uuden ilmeen. Tästä on hyvä jatkaa yhdessä.
Suomen kaupunkitutkimuksenseura järjesti jäsenilleen syksyisen retken Vuosaaren satamaan 9.10.2012. Ekskursiolla kuultiin Helsingin Sataman viestintäpäällikkö Eeva Hietasen esitelmä sataman toiminnasta, rakentumisesta ja päätöshistoriasta. Esitelmän päätteeksi käytiin sataman korkeimman rakennuksen, Gatehousen, kattotasanteella, josta avautui laajat näköalat merelle sekä Itä-Helsinkiin, Sipooseen ja Porvooseen. Näkymä tarjosi myös hyvän kokonaiskuvan tavarasataman alueesta.
Pääasiassa kontti- ja roroliikennettä palveleva Vuosaaren satama valmistui entisen Valmetin telakan alueelle vuonna 2008. Satamaan keskitettiin suurin osa Helsingin satamien kautta kulkevasta tavaraliikenteestä. Esimerkiksi Länsisataman sekä Sörnäisten sataman konttiliikenne saatiin näin siirrettyä kokonaisuudessaan Vuosaareen. Tavarasatamatoiminnan lisäksi Vuosaaresta kulkee jonkin verran myös matkustajaliikennettä, mm. Travemündeen ja Rostockiin.
Tänä päivänä Vuosaaren satama on yksi Suomen suurimmista satamista. Erinomaiset liikenneyhteydet mahdollistavat tavaroiden toimittamisen eteenpäin nopeasti. Satama elää ja toimii 24 tuntia vuorokaudessa tarjoten työpaikan noin 2000 henkilölle.
20.10.2012
Aura Kivilaakso
Suomen kaupunkitutkimuksen seuran jäseniä Vuosaaren sataman Gatehouse-rakennuksen kattotasanteella. Kuvat: Pia Olsson ja Anja Kervanto Nevanlinna.Vuosaaren satama-alue on noin 150 hehtaaria laaja. Alueella sijaitsee satamatoiminnan lisäksi myös mm. Helsingin energian voimalaitos, Pauligin tehdasrakennus sekä erilaisia palveluita. Kuvat: Pia Olsson.Tuija Mikkonen (vas), Suvi Talja ja Tanja Vahtikari kattotasanteella. Helsingin Energian voimalaitoksen takana häämöttää Vuosaari, joka on pinta-alassa mitattuna Helsingin suurin kaupunginosa. Kuva: Pia Olsson.
Lue lisää: Heikkonen, Mauri (toim.) Vuosaaren satama ja ympäristö. Suunnittelusta rakentamiseen. Helsinki: Port of Helsinki, 2008.
