Category: Aiemmin julkaistut artikkelit

Jossain vaiheessa elämäänsä huomaa palanneensa lähtöruutuun. Tässä tapauksessa asuvansa vaellusvuosien jälkeen uudehkossa rivitalossa, jossa on kaksi kerrosta ja pieni piha – aivan kuten lapsuudenkodissani. Turvallisuushakuista, keski-ikäistyvää vai vain tässä elämänvaiheessa käytännöllistä? Asumismuotona ja rakennustyyppinä rivitalo on joka tapauksessa omalla tavallaan kiintoisa.

Rivitaloelämä ei ole vain asumismuoto, se on toisinaan niin intensiivisen sosiaalista asumista että tulee väistämättä pohtineeksi suhdettaan siihen. Se on nimittäin aivan oma lajinsa: rivitalossa asetutaan osaksi tiivistä pienyhteisöä, jossa on ripaus omaa rauhaa ja hyvällä onnella iso kauhallinen naapuriapua ja -sopua, kuten meillä. Rakennettuna ympäristönä rivitaloilla on myös oma osansa 1900-luvun suomalaisten kaupunkien ja maaseututaajamien rakennusperinnössä.

Rivitaloja on rakennettu Suomessa noin sata vuotta. Varhaiset suunnittelumallit tulivat erityisesti Englannista, mutta pitkään rivitalot olivat tavallisempia paperilla kuin todellisessa kaupunkitilassa. Varhaisia esimerkkejä löytyy kuitenkin Helsingistä esimerkiksi Kulosaaresta ja Munkkiniemestä. Varsinaisesti rivitaloasunnot yleistyivät vasta sotien jälkeen, 1950- ja 1960-luvuilla. Helsingissä rivitaloja rakennettiin tuolloin ainakin Herttoniemeen ja Maunulaan, Espoossa Tapiolaan. Suurin rakennusbuumi koettiin tätä seuraavilla vuosikymmenillä: lähes jokaisella paikkakunnalla on tänäkin päivänä nähtävissä näitä usein tasakattoisia, tiilisiä rakennusrivejä aidattuine pihoineen. Ainakin 1970- ja 80-lukujen lapsille nämä rivarit ja pihat ovat jo nostalgisia.

Pääkaupunkiseudun varhaisilla rivitaloilla oli nimekkäät suunnittelijat: 1900-luvun alussa Armas Lindgren ja Eliel Saarinen, sotien jälkeen mm. Hilding Ekelund, Kaija ja Heikki Sirén, Jorma Järvi, Toivo Jäntti, Ahti ja Esko Korhonen. Syntyi elämisen puitteita, joita kannattaa vaalia vielä nykyäänkin. Eikä näin ole vain arkkitehtonisista tai esteettisistä syistä, vaan asuminen itsessään on osoittautunut mukavaksi. Osoituksena asukkaiden arvostuksesta rivitaloyhtiöt ovat alkaneet juhlistaa merkkivuosiaan historiikeilla, kuten vastikään 60 vuotta täyttänyt maunulalainen Asunto Oy Oulunkylän rivitalot kirjalla ”Meidän rivari” (2012).

Rivitaloelämää ei ole asemoitu suomalaiseen mielenmaisemaan niin selkeästi kuin vaikkapa omakotiasumista. ”Oma tupa, oma lupa” yhdistettynä inhimilliseen mittakaavaan, luontoon, vihreyteen ja väljyyteen limittyy edelleen mielikuvissamme suomalaisuuteen. Entä rivitaloelämään sisältyvät kompromissit ja yhteisöllisyys?

Asumiseen liittyvät mielikuvat ovat tietysti jatkuvassa muutoksessa ja uusia asumismuotojakin syntyy. Esimerkiksi Helsingissä pohditaan parhaillaan townhouse-tyyppisiä asumisen malleja, jotka ovat lähellä rivitaloasumista. Rivitalot sijoittuvat kuitenkin usein esikaupunkimaiseen ympäristöön ja ovat ensisijaisesti suhteessa pihaan, kun taas townhouset ovat leimallisesti urbaaneja ja suhteessa katuun. Malleja townhouseille (taivutusta auttaisi suomenkielinen termi, siitä ei kuitenkaan ole vielä päästy yksimielisyyteen) haetaan tiiviisti rakennetuista keskieurooppalaisista kaupungeista. Toisella tapaa rivitaloja lähelle tulevat puukerrostalot, joissa rakennuskorkeudet pysyvät kohtalaisina ja materiaali liittää rakennuksen suomalaisiin asumisen perinteisiin. Lähitulevaisuus näyttää miten nämä asumismuodot otetaan vastaan.

Takaisin rivitaloelämään. Se elämäni ensimmäinen rivitalo, ei enää niin uusi 80-luvun keltatiilinen rivari, on edelleen paikallaan. Asumisen intensiteetti on laantunut asukkaiden ikääntyessä ja useampia korjauksia on jo tehty. Hiekkalaatikko kasvaa heinää, mutta leikkimökki seisoo paikallaan ja palvelee nyt satunnaisesti asukkaiden lapsenlapsia.

28.11.2012

Ulla Salmela

This autumn – or late summer, perhaps – urban historians gathered in Prague for the 11th international EAUH conference. The biennial conferences have grown to be among the most important events in urban history not only for European urban historians but also globally. The first one was organized in 1992 in Amsterdam with a small group of enthusiasts. My first was the one in Venice in 1998. This year, Prague’s eighty sessions and some 700 participants meant an overflow of choices of interesting research topics. It was a pleasure to get together with old friends and colleagues and meet new ones. Urban historians in Finland were well represented. The sessions sprouted new ideas for books and research projects.

The discussions were, again, the best part of the conference, as in Ghent two years ago and Lyon four years ago. One of the interesting discussions involved the question of what urban historians should be working on more. Studies focusing on phenomena, events and leaders need to be complemented with research on processes, on changes over longer periods of time. Also, some urban histories seem to be void of contexts. For example, we have missed the discipline of law from our multidisciplinary community of urban historians.

In the final plenary session, one of the speakers emphasized the significance of the broader audiences. Urban history cannot be only about addressing other urban historians. We need to reach out to citizens, to decision-makers and to experts in other fields. This was one of the goals of the session that Donatella Calabi and I had organized, on Ways of Communicating Urban History. City museums and new kinds of urban history books are just part of the story. Urban history is our history.

One of the ambitious steps forward within urban history was the opening of the website that connects all the organizations, institutions and societies under the umbrella of urban history and urban historians. Go and see: www.eauh.eu. Our Society – one of the oldest of its kind in Europe, established in 1999 – is now accessible to a broader audience than we could hope for before. It is also the reason why I am writing my column in English. This is my welcome to the visitors to our website.

*

Prague, then? I went there long ago when it was called Praha, but it was another city, another country, another Europe, another me. In the 1970s, we chose it because of 1968, but I cannot recall what exactly we expected. Once there, experiences of the socialist reality seemed overwhelming. The main boulevard, Vaclavske namésti, was blocked by cars, smaller streets were more silent. The old city with medieval and Baroque layers appeared untouched by modernization, evidence of lacking funds, we thought.

The streetscape was unattractive, the palaces, elegant urban architecture and standard office buildings blurred into a uniformity of dilapidation and sad grayness. The dim street lights reminded me of the Vienna of Orson Welles. Further out, the housing area that we visited was a realization of the model suburb in scale, tens of identical high rise element blocks in endless rows. We rented a car to see Plzen, and on our way back found a newly constructed motorway, completely empty, as if reserved just for our car. It was eerie.

The atmosphere in the city then felt slightly uncomfortable. In restaurants and cafes I had to rely on my German to be understood. The guide at the Castle seemed hostile, mentioning treasures stolen in 1648 during the Thirty Years’ War and still held in Stockholm, but when he learned that we came from Helsinki, he warmed instantly. We had the opportunity to see the model of the old city, constructed by Antonín Langweil in the 1830s; it was impressive. The Embassy organized a rendez-vous for the Finnish group of students to meet Prague students. From the evening, I remember the discussion on political systems, the locals defending the capitalist system and most of the visitors the socialist one. In my mind’s eye I can still see the demolition of a fine 1930s example of functionalism at the corner of Vaclavske namésti and Na Príkope, to start constructing the city’s first metro line.

Prague today was a new city for me. Almost nothing that I encountered was like it had been on my earlier visit. Many of the streets in the old town and around it are now pedestrianized. The townscape resembled those of so many other cities in Central Europe, and finding identifying characteristics proved slightly difficult until I started to read the tiny plaques with street names in Czech. Without exception, the buildings in the most popular area were in prime condition; this made everything look different. The 600-year old astronomical clock had retained its power to attract crowds. The heart of Prague, the Old Town Square, had a ribbon of restaurants at its edge. It reminded me of the cafes at Piazza Navona in Rome or next to the Roman Arena in Verona.

The spirit of the center of Prague was completely changed. Tourists filled the narrow streets, cafes, shops and restaurants, the famous sites and the less famous ones. International brands and chain shops dominated the street views. English was the lingua franca of the tourist areas. Our friend in Prague took us to her favorite bistro, hidden around the corner from the trodden tourist track and with a strong local flavor. The wall exhibition of historical bicycles, including even a tandem one over a hundred years old, was enticing. The flood of tourists made the Old Town of Prague seem like Venice during the daytime. It made me ask what makes Prague Prague.

*

Tämän vuoden kaupunkitutkimuskolumnien aikaisempiin vuosiin verraten harva tahti on pääosin ollut seurausta Seuran hallituksen jäsenten aktiviteeteista muilla rintamilla mutta yhtä kaikki kaupunkitutkimuksen piirissä, perheasioiden lisäksi. Vuotuiset Kaupunkitutkimuksen päivät olivat tänä vuonna meidän vastuullamme ja päiville osallistui taas runsaasti kaupunkitutkijoita ja kaupunkitutkimuksesta kiinnostuneita.

Seuran hallituksen piirissä on tänä vuonna valmistumassa useampikin väitöskirjatutkimuksen käsikirjoitus, kirja, kansainvälinen tieteellinen artikkeli ja tärkeitä vaiheita tutkimuksista. Jotkut ovat aloittaneet uusissa työtehtävissä. Meistä moni järjesti session kaupunkihistorian konferenssissa Prahassa – muita konferensseja, seminaareja, kollokvioita ja opetustoimintaa mainitsematta. Seuran piirissä olemme myös vahvistaneet toimintaa jo pitkään suunnitelluin vierailuin jäsenten ehdottamiin kohteisiin, keväällä Eduskunnan taidekokoelmaan ja äsken Vuosaaren satamaan. Seuran verkkosivutkin ovat saaneet hienon uuden ilmeen. Tästä on hyvä jatkaa yhdessä.

20.10.2012

Anja Kervanto Nevanlinna

Tänä vuonna on Helsingin juhlavuosi – koko kaupunki juhlii. Pääkaupunkina Helsinki muistaa 200-vuotista taivaltaan. Helsinki juhlii myös Maailman muotoilupääkaupunkina (World Design Capital), jonka näkökulmat painottuvat tähän päivään ja tulevaisuuteen.

Sata vuotta sitten, kun Helsinki valmistautui viettämään pääkaupungiksi korottamisensa satavuotismuistopäivää, kaupungin asemakaava-arkkitehti Bertel Jung katsoi samalla tavoin sekä menneeseen että tulevaan. Hän kiinnitti huomiota siihen, miten kaupungin maa-alue oli pysynyt lähes samana vuodesta 1812 vuosisadan lopulle saakka, vaikka asukasluku oli kasvanut ajoittain hyvinkin nopeasti. 1820-luvulla väestö kasvoi 7,000 asukkaasta (1820) kolminkertaiseksi yhden vuosikymmenen aikana, mutta tilaa uudisrakentamiselle riitti hyvin. Senaatintorin ympärille rakentuneella pääkaupungilla oli kasvunvaraa joka ilmansuuntaan vielä 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä, kun rautatie, elinkeinojen vapautuminen ja teollistuminen johtivat ennen näkemättömään kasvuun.

Jung liitti nopean kaupungistumisen yleisempään eurooppalaiseen kehykseen. Vuoden 1800 tienoilla Euroopassa oli ollut 22 asukasluvultaan sadantuhannen ylittänyttä kaupunkia, mutta sata vuotta myöhemmin niitä oli jo 158. Helsingissä oli vuonna 1908 108,000 asukasta, 31,8 prosenttia maan kaupunkilaisväestöstä. Jung arvioi väkiluvun kasvavan n. 350,000 asukkaaseen vuoteen 1940 mennessä. (Näin tapahtui vuonna 1946.) Kaupungistumisen jatkuminen merkitsi 1910-luvulla kuitenkin uudenlaista tilannetta Helsingin historiassa. Kaupungin alue oli täyttymässä, ja uudisrakentamista ohjautui ympäröivälle maaseudulle, radanvarsiyhdyskuntiin ja huvilakaupunkeihin.

Helsingin tulevaisuuden kannalta suotuisaa ja kansainvälisesti poikkeuksellista vuonna 1912 olivat kaupungin omistamat suuret maa-alueet sen rajojen ulkopuolella. Ne turvaisivat kaupungin kehittämisnäkymät pitkälle tulevaisuuteen. Jungin Suur-Helsinki-visiossa kivikaupunki ulottui Töölöstä Ruskeasuolle, radanvartta Pasilaan ja Oulunkylään sekä Siltasaarelta Vanhaankaupunkiin. Huvila- tai puutarhakaupunkeja hän suunnitteli Meilahteen ja Oulunkylään. Berliinin, Wienin ja Bostonin suurten kaupunkipuistojen esimerkit innostivat Jungia hahmottelemaan Helsinkiin puistovyöhykkeen tai keskuspuiston, joka ulottui ratapihalta Eläintarhan ja Pasilan kautta Oulunkylään ja Vantaanjokilaaksoa seuraten Käpylän kautta takaisin keskustaan.

Moni Bertel Jungin sata vuotta sitten esittämistä visioista näyttää toteutuneen yllättävän tarkasti. Helsingin laajalle ulottuva maaomaisuus tuli käyttöön vasta vuoden 1946 alueliitoksen myötä, viiveellä, mutta juuri oikeaan aikaan täyttämään sodanjälkeisten vuosikymmenien valtavaa rakentamistarvetta nopeasti kasvavassa pääkaupungissa. Helsingin koko vuosisadan ajan soveltama maanomistuspolitiikka vaihtui myyntiä suosivaksi vasta 1990-luvun talouslaman seurauksena eikä talouden parantuminen tätä linjaa korjannut. Sen vaikutukset tulevat ulottumaan hyvin pitkälle tulevaisuuteen.

Kun Helsinki puoli vuosisataa sitten 1962 vietti pääkaupungiksi korottamisensa 150-vuotisjuhlaa, kaupunginvaltuusto teki päätöksen konsertti- ja kongressitalon rakentamisesta Töölönlahden ääreen. Helsinkiläiset saivat hienon lahjan. Finlandia-talo, jonka ensimmäinen vaihe valmistui 1971, piirsi Helsingin pysyvästi maailmankartalle vuoden 1975 ETYK-kokouksen paikkana ja tunnuksena. Mitä Helsingin kaupunki tänä vuonna päättää antaa lahjana helsinkiläisille tulevaisuutta varten?

Saako esittää toivomuksia? Toivon suurta lahjaa. Helsinkiläisille sopiva lahja, joka näyttäisi suuntaa pitkälle tulevaisuuteen, on puistokatu. Valtuusto päättäköön tehdä Mannerheimintiestä puistokadun, jonka puurivit jatkuisivat keskeytymättä Erottajalta Ruskeasuolle ja jonka varrelta puita ei kaadettaisi moneen vuosikymmeneen, kenties ei koskaan. Vanhoista asemakaavoista näkee, kuinka Heikinkatuja ja niistä jatkunutta Läntistä viertotietä, myöhemmin Turuntietä, siis nykyistä Mannerheimintietä, on eri aikoina suunniteltu puistokaduksi. Vain katkelmia on toteutettu ja istutettuja puurivejä on kaadettu. Yhtenäisenä jatkuva puistokatu olisi merkki vahvasta kaupunki-identiteetistä.

Viisi ja puoli kilometriä pitkä Mannerheimintie puistokatuna liittäisi Helsingin muiden eurooppalaisten pääkaupunkien kulttuuriperintöön. Mitä olisi Berliini ilman Unter den Linden’iään ja Pariisi ilman Champs Élysées’tään, mitä Praha ilman Vaclavské námêsti’aan? Mitä on moderni tulevaisuuden pääkaupunki ilman vihreitä linjojaan? Puistokatu tarjoaa pitkän perspektiivin eteenpäin.

---

Seuran toiminnassa kevään kiinnostavana vierailukohteena oli Eduskuntatalo ja sen taideteokset. Eduskunnan intendentti, FT Liisa Lindgren tarjosi hienon kokemuksen ryhmällemme. Vierailuperinnettä jatketaan syksyllä, ehdotuksia kohteiksi?

Kaupunkitutkimuksen 10. päivät toukokuun alussa, teemana tänä vuonna Kaupunki kuvassa, onnistuivat erinomaisesti. Osallistujia oli yli 150 ja työryhmäesitelmiä viidettäkymmentä. Kiitokset kaikille osallistujille, pääpuhujillemme, työryhmien puheenjohtajille ja esitelmöitsijöille, tieteellisen toimikunnan jäsenille ja muille päivien järjestelyihin osallistuneille! Erityinen kiitos kuuluu Suvi Taljalle, tieteellisen toimikunnan varapuheenjohtajalle, joka piti kaikkia lankoja käsissään taitavasti ja sujuvasti. Kaupunkitutkimuksen Seura, joka tänä vuonna kantoi päivistä päävastuun, on saanut niistä runsaasti positiivista palautetta.

Muistakaa kaupunkitutkimuskolumnit! Katsotaan Brasiliaan. Aura Kivilaakso, Seuran tiedotusvastaava, kirjoittaa São Paulosta ja kysyy, puuttuuko kaupunkikuvasta jotain.

Puistokatua odotellessa

31.5.2012

Anja Kervanto Nevanlinna

Monissa suurkaupungeissa kortteli toisensa jälkeen pursuaa erilaisia mainoksia. Tuollaisessa ympäristössä liikkuva saattaakin monesti sivuuttaa valtaosan katukuvan visuaalisesta tarjonnasta – ulkomainontaa ei välttämättä enää tiedosteta. Entä miten ihminen kokee kaupungin, jossa ulkomainontaa ei ole lainkaan?

São Paulossa, Brasilian suurimmassa kaupungissa, astui vuoden 2007 alussa voimaan ulkomainontakielto. Nopeasti omaksutun kiellon taustalla on laki, jonka nimi viittaa kaupungin puhdistamiseen roskista ja liiallisista ärsykkeistä: ”Lei Cidade limpa”, vapaasti käännettynä laki puhtaasta kaupungista. Viranomaisten mukaan lain säätämisen tarkoituksena oli puuttua ”visuaaliseen saasteeseen”, josta runsaasti korkeaa rakentamista käsittävä São Paulon kaupunki ennen lain säätämistä kärsi.

Kiellon seurauksena lukuisat mainostaulut jäivät sisällöttä. Rakennusten korkeat julkisivut sekä taksien ja linja-autojen kyljet paljastuivat mainostulvan alta. Kaupunkikuvan yleisilme yhtenäistyi. Kun mainontakieltoon lasketaan vielä työ, jota kaupunki on tehnyt roskien hävittämiseksi, on kaupunkikuva ilman muuta siistiytynyt. Lain seurauksena ruokakaupatkaan eivät enää pakkaa asiakkaiden ostoksia pieniin muovipusseihin, kuten muualla maassa on monin paikoin edelleen tapana.

Toki kieltoa rikotaankin. Esimerkiksi mainoslappusten jakajiin kaupungissa liikkuessaan tuskin jää törmäämättä. Ulkomainontahan sekin on tavallaan: mainosten levittämistä kädestä käteen. Muutamien kioskien kylkeen on varovaisesti liimattu laittomanoloisia ilmoituksia, mutta yleisilmeeltään katukuva on silti mainoksista vapaa.

Miten erityisesti liike-elämän keskuksena tunnettu, kapitalistinen kaupunki sitten selviää laista, joka puuttuu liiketoiminnan keskeiseen markkinointimuotoon? Voisi kuvitella, että yritysten liiketoiminta kärsisi tämänkaltaisesta sääntelystä. Liikekeskustassa kävellessä voi kuitenkin todeta, että huolimatta ulkomainosten puuttumisesta, viestejä kaupankäynnistä välittyy silti kaikkialta. Kaupungin liike-elämän pääkatu, Avenida Paulista, on edelleen erilaisten kauppojen, pankkien ja konttoreiden valloittama. Kauppa käy ja kun liiallista mainonnan tulvaa ei ole, liikkeet pääsevät paremmin nousemaan esiin massasta. Jotakin silti puuttuu: sekasorto, etenkin kun liikkeiden nimikylteillekin on lain myötä asetettu maksimikoot.

Mainonnasta vapaa kaupunkikuva nostaa esiin sen, mikä monissa muissa kaupungeissa peittyy posteri- ja kylttiviidakon taa: rakennukset, opasteet, levähdyspaikat, ihmiset. Kaupat näyteikkunoineen ja yritysten liikemerkit erottuvat selkeästi rakennusmassoista. Kaupunkitilasta on helpompi löytää etsimänsä. Kun mainonnan valta on vähentynyt, on kulkijan helpompi rekisteröidä, että pääkadun varrella sijaitsee esimerkiksi erilaisia näyttely- ja toimintatiloja käsittävä kulttuurikortteli sekä yksi maan kuuluisimmista museoista (Museu de Arte São Paulo), joka sekin erottuu, raakabetonipintoineen kaikkineen, näyttävästi edukseen kaupunkikuvasta.

Onkin huomionarvoista, että laissa on erikseen määritelty kulttuuritapahtumia mainostavista banderolleista, joita saa tietyin ehdoin kiinnittää rakennuksiin. Toisekseen laissa on annettu erillislupa säilyttää sellaiset kaupalliset mainokset tai valokyltit, joilla on todettua historiallista arvoa. Arvon määrittelee kaupunkiympäristön suojelusta päättävä komissio.

São Paulon mainontakielto voidaan nähdä yhtäältä ekologisena, toisaalta esteettisenä valintana. Ulkomainonnan kieltäminen antaa sijaa muunlaisille kuin kulutuskulttuurista kertoville visuaalisille viesteille. Esteettisesti kielto puolestaan on yhtenäistänyt kaupunkikuvaa ja vähentänyt sen levottomuutta. On kuitenkin huomattu, että mainonnan kieltämisellä on ollut erityisesti sosiaalisia vaikutuksia.

Voisi kuvitella, että mainonnan poistaminen lieventää suurten tuloerojen näkymistä tai niiden kokemista. Lain voimaan tulemisen jälkeen on kuitenkin todettu, että mainontakiellon myötä nimenomaan tuloeroihin ja sosiaaliseen luokkaan liittyvät epäkohdat ovat tulleet entistä näkyvämmiksi. Mainontaa ei enää ole voinut käyttää suojakilpenä, jolla aiemmin peitettiin näkymiä, joita ei kaduille haluttu näytettävän.

Siirryttäessä takaisin kotimaahan voidaan huomata, että mainontaa käytetään esiliinana Suomessakin. Remontoitavien talojen julkisivuja verhotaan nykyään suurilla mainosplakaateilla siinä missä työmaa- aitoja maalataan iloisin värein ja kuvioin piiloon. Tämä ilmiö onkin omalla tavallaan São Paulon ulkomainontakiellon vastapuoli: mainonnalla pyritään estämään visuaalista saastetta ”rumiksi” tulkitut keskeneräiset rakennustyöt peittämällä.

Näitä kahta ilmiötä eli ulkomainontakieltoa ja toisaalta keskeneräisten elementtien peittämistä mainoksilla tarkasteltaessa olennaista lieneekin ilmiöiden mittakaavat. São Paulon kaupungissa mainonta oli ennen lain säätämistä saavuttanut jo ongelmallisia mittasuhteita, kun vertikaalisesti rakennettu kaupunki oli lähestulkoon vuorattu erilaisilla mainoslaitteilla, julisteilla ja valokylteillä. Suomen suurimmissa kaupungeissa, jotka toki ovat pienoismalleja verrattuna Brasilian kaupunkeihin, ei tätä ongelmaa toistaiseksi ole, vaan mainoksien levittäminen on säännellyn toiminnan ansiosta pysynyt verrattain hillittynä. Esimerkiksi Helsingissä rakennusjärjestys ja rakennuslautakunnan ohjeistukset puuttuvat nimenomaan tällaisiin asioihin: rakennusten julkisivuihin saa kiinnittää markiiseja ainoastaan luvalla, ja kampanjamainonnan määräaikaa säädellään.

Mielenkiintoiseksi lain tekee erityisesti sana ”puhdas”. Onko mainonnalla täytetty kaupunki sitten ”likainen”? Kaupungissa kävijä voi ainakin huomata São Paulon keskusta-alueen ”puhtauden” suhteessa moniin muihin Brasilian kaupunkeihin. Liikekeskusta näyttäytyy matkaajalle yllättävän yhtenäisenä ja organisoituna, toisaalta auktoriteetin alistamana, kun mainoksia ei ole lainkaan. Näitä taustoja vasten peilattuna alkaakin Helsingin järjestelmä näyttäytyä varsin kelvollisena; mitään ei kielletä, mutta mainontaa ohjaa selkeä, kaupunkikuvan eheyttämiseen tähtäävä ohjeistus. Kaupunkikuva pysyy suhteellisen säänneltynä, joskin mentaalisella tasolla kaupunkilaisilla ja yrityksillä ovat silti kaikki mahdollisuudet käytettävissään.

22.4.2012
Aura Kivilaakso

Lisäaineita on liikaa, voita on liian vähän, ja Helsingin leipäjonot sijaitsevat aina väärässä paikassa. Vuodenvaihteen suomalainen ruokakeskustelu tuntuu kiteytyneen näihin teemoihin. Toisaalta ruoka-avun jonottajien määrä kasvaa, toisaalta muun muassa Helsingin Kluuviin avattiin vuodenvaihteessa hintavaan lähi- ja luomuruokaan erikoistunut kauppahalli. Vastaleivottuja lähipullia nuuhkiessa ja nostalgista suomi-iskelmää kuunnellessa globaali talouskriisi ja nurkan takana väijyvä lama (tai leipäjonot) tuntuvat kovin kaukaisilta ongelmilta.

Mahdollisuus terveellisenä pidettyyn ruokaan ei kuitenkaan ole ainoastaan hintakysymys vaan liittyy myös kaupunkirakenteeseen ja -tilaan liittyviin seikkoihin. Jos asuntosi etäisyys lähimpään mahdollisuuteen ostaa pussillinen perunalastuja on puolet siitä mikä se on mahdollisuuteen ostaa tuoreita tomaatteja, asut ruoka-aavikolla. Etenkin Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa viimeisen parinkymmenen vuoden aikana yleistyneellä termillä, ”food desert”, tarkoitetaan sellaisia köyhempiä ja segregoituneita asuinalueita, joilla ei lainkaan sijaitse päivittäistavarakauppoja, ainakaan sellaisia joiden valikoimista löytyisi tuoreita perusraaka-aineita kuten hedelmiä tai vihanneksia. Edulliset julkiset liikenneyhteydet puuttuessaan lisäävät ongelmaa.

Viime vuonna Yhdysvaltojen maatalousministeriö arvioi, että 23,5 miljoonaa amerikkalaista asuu alueilla, joilla vatsansa saa täyteen lähinnä vain pikaruoasta tai huoltoasemien ja minimarkettien prosessoiduista tuotteista. Detroitissa esimerkiksi yksistään puoli miljoonaa asuu tällaisilla alueilla. Nykypäivän Suomessa ihmiset ovat etenivissä määrin eriarvoisessa asemassa terveellisen ruoan saannin suhteen, mutta onko meilläkin jo nähtävissä merkkejä tällaisesta alueellisesta ruoka-aavikoitumisesta, kaupungissa tai maaseudulla?

Kysymykset eri asukasryhmien taloudellisista mahdollisuuksista terveellisen ruokaan, luomu- ja lähiruoan hyödyllisyydestä, ja toisaalta kaupunkiviljelyn mahdollisuuksista ovat olleet myös pinnalla Dublinissa, jossa vierailin jälleen vuoden alussa. Talouskriisin ravistelemassa Irlannissa velkaantuneen keskiluokan rahahuolet ovat päivän ykkösuutisia ja ruoan hinta koskettaa yhä useampia. Aiemmin maataloustuotteiden, esimerkiksi voin, viejämaana tunnettu Irlanti onkin jälleen siirtänyt katseensa takaisin maaseudulle ja korkealaatuisten maataloustuotteiden vientimahdollisuuksiin etsiessään uusia talouden kasvualueita.

Dublinissa kaupunkiviljelyn suosio on ollut kasvussa, osittain talouskriisin ja sitä myöten esimerkiksi kasvaneen työttömyyden vuoksi. Lähi- ja luomuruoan arvostus sekä yhteispuutarhojen (eng. community gardens) rakentaminen vapaa-ajan viettoa ja sosiaalisten suhteiden ylläpitoa varten on kuitenkin lisääntynyt jo ainakin viimeisen kymmenen vuoden ajan. Dublinin alueen yleiskaavat, etenkin ennen talouden romahtamista, ovat korostaneet tarvetta varata uusilta asuinalueilta tilaa asukkaiden ylläpitämille yhteispuutarhoille. Tällaiset puutarhat on nähty yhtenä uutena ja tärkeänä viheraluemuotona etenkin kerrostalolueilla, joita on 1990-luvulta lähtien rakennettu yhä enemmän Dubliniin, etenkin käytöstä poistuneille satama-alueille.

Tilanne on nyt saanut uuden sävyn, kun lama on vähentänyt painetta uudisrakentamiseen ja luovaa viljelytoimintaa on syntynyt keskeneräisiksi jääneille asuinalueille. Paikallishallinto on myös viime vuosina rakentanut julkisille puistoalueille vuokrattavia viljelypalstoja, joille riittää tällä hetkellä jonottajia. Yhteispuutarhojen ja viljelypalstojen lisäksi Dubliniin näyttää myös rantautuneen mielenkiintoinen Gardenshare-ilmiö, jossa asukkaat vuokraavat osan omasta takapihastaan jollekin toiselle viljelykäyttöön. Dublinin kaupungin pinta-alasta 25% onkin yksityisiä puutarhoja.

Dublinissa viime vuosisadan ruokakriisit ja niiden myötä kaupunkiviljelyn buumit ovat myötäilleet yleiseurooppalaista kehitystä, josta muun muassa Samu Nyström kirjoitti omassa kolumnissaan ”Urbaania pienviljelyä 1918 ja 2008”. Kaupunkiviljelyn alku Dublinissa ajoittuu myös 1900-luvun ensimmäisille vuosikymmenille. Ensimmäisen maailmansodan tuoma elintarvikepula vauhditti palstamäärän kasvua Dublinissa, mutta jo ennen sodan puhkeamista valtio oli ryhtynyt jakamaan ilmaiseksi kasvien siemeniä työttömille miehille, ja paikallishallinto luovutti maa-alaa viljelyyn. Nopean teollistumisen tuomien ongelmien sijaan Dublinia vuosisadan alussa vaivasi enemmänkin työttömyys ja heikko talouskasvu, jota pahensi 1800-luvun puolesta välistä alkanut maaseudun köyhtyminen ja maaltamuutto pääkaupunkiin.

Seuraava elintarvikepula tuli Dubliniin toisen maailmansodan aikana, vaikka Irlanti ei osallistunutkaan aktiivisesti sotatoimiin. Viljelypalstojen määrä kasvoi räjähdysmäisesti ja Dublinin suurin puistoalue, hehtaarimäärältään Helsingin keskuspuistoon verrattavissa oleva Phoenix Park, muutettiin osaksi viljelykäyttöön.

Dubliniin ei koskaan rakennettu meille tuttuja siirtolapuutarha-alueita mökkeineen, eikä viljelypalsta-alueetkaan ole vakiinnuttaneet asemaansa kaupunkirakenteessa pitkällä aikavälillä. Viljelypalstoja on otettu käyttöön kaupungin eri puolilla tarpeen mukaan ja myöhemmin alueet on muutettu toisiin käyttötarpeisiin. Esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen viljelypalstojen määrää vähennettiin radikaalisti kun paineet uusien asuinalueiden rakentamisesta kasvoivat.

Nykyään Dublinin seutua on usein luonnehdittu kaupunkirakenteeltaan enemmän amerikkalaiseksi kuin eurooppalaiseksi kaupungiksi. Laajoille alueille levittäytyvät asuinalueet ovat suhteellisen segregoituneita ja verrattain hajanaisempi joukkoliikenne eriarvoistaa varattomampia asukkaita palvelujen saavuttamiseen suhteen. Viime vuosina on myös Irlannissa rahoitettu tutkimusta, jossa terveyongelmien on todettu kasaantuvan vähäosaisille ja terveellisemmän ruoan ostomahdollisuuksien riippuvan jossain määrin asuinpaikasta. Viljelypalstat ja yhteispuutarhat eivät yksistään ratkaise monitahoista ongelmaa, mutta niillä toki on huomattavia positiivisia vaikutuksia terveyteen ja sosiaaliseen elämään. Valitettavasti ruoka-aavikot ovat osa vihreän saaren todellisuutta!

22.2.2012
Suvi Talja