Viereisessä kuvassa hymyilee kaksi kaupunkitutkijaa taustanaan helsinkiläinen kaupunginosa, johon kytkeytyy monitasoisia ja -merkityksellisiä muistoja. Toiselle meistä se on lapsuuden ja nuoruuden kotiseutu, toiselle siitä on tullut merkityksellinen vasta aikuisiällä. Muille alueen tunteville sen merkitykset voivat kummuta kaupunginosan muuttuneista toiminnoista, kansallisesta historiasta, arkkitehtuurin kerrostuneisuudesta tai kenties siitä pienestä saaren kulmasta, jonka käyttötarkoitusta viime vuosina niin kovasti on mietitty.
Merkitykselliseksi tämäkin paikka muodostuu itse kullekin kuitenkin vasta, kun siihen liittyy joko henkilökohtaisia, yhteisesti jaettuja tai ”vain” siirrettyjä kokemuksia. Tähän merkityksellistämisen prosessiin tarvitsemme katalysaattoriksi muistia. Samalla muistin rinnalla kulkee koko ajan myös unohtaminen ja muistojen valikoituminen vaikuttaen käsityksiimme, ei vain tämän kaupunginosan, vaan paikkojen luonteeseen yleensä.
Kaupunkiympäristöissä muistamisen problematiikka tiivistyy kuitenkin monella tapaa. Voidaan pohtia, miten paikkaan liitettyihin mielikuviin vaikuttaa esimerkiksi se, että sitä ovat jakamassa useat toisistaan eroavat yksilöt ja ryhmät, jotka edelleen hyödyntävät kaupunkiympäristön tarjoamia moninaisia julkisia ja yhteisiksi koettuja tiloja omista lähtökohdistaan. Lisäksi kaupungin eri toimijat ovat eri yhteyksissä, kuten imagon rakentamisessa, kaupunkisuunnittelussa tai museoiden toiminnassa, aktiivisia tuottamaan ja ylläpitämään niihin liitettyjä merkityksiä erilaisilla muistoja ja muistamista hyödyntävillä tavoilla.
Näitä muistamisen, kaupunkien ja kaupunkilaisuuden eri risteymäkohtia pohtii 15 eri tieteenalojen kaupunkitutkijaa elokuussa julkaistavassa artikkelikokoelmassa Muistin kaupunki. Tulkintoja kaupungista muistin ja muistamisen paikkana. Se on ensimmäinen Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran aloitteesta syntynyt tieteellinen teos. Julkaisijana toimii SKS. Kokonaisuuden toimittajina meillä on ollut mielenkiintoinen asema seurata sitä, minkälainen kokonaisuus syntyy, kun hyvinkin erilaisilla aineistoilla ja erilaisista tieteellisistä lähtökohdista erilaisia kaupunkiympäristöjä ja ajanjaksoja tarkastelevat tutkijat tuovat näkemyksensä yhteen kokonaisuuteen.
Lukijoille artikkeleista välittyy toivottavasti se, että muistot ja muistaminen eivät ole ainoastaan menneisyyttä, vaan niille perustuu myös se, miten ympäristömme nykyisyyteen ja tulevaisuuteen vaikutetaan. Muistoissa henkilökohtainen kohtaa jaetun, yksityinen julkisen ja vaalittu sivuutetun. Muistot ja muistaminen eivät ole vain spontaania, vaan ne ovat alttiita monenlaisille sekä meistä itsestämme että ympäristöstämme nouseville vaikutteille. Se. että opimme tuntemaan edes joitakin muistamisen muotoihin ja sisältöihin liittyviä prosesseja, auttaa meitä toivottavasti ymmärtämään sitä, miksi oma ympäristömme on juuri sellainen kuin on.
Me toimittajat olemme oppineet ainakin sen, että Muistin kaupunki ei ole yksinkertainen: se kattaa alleen niin meidän kokijoiden muistot omasta ympäristöstämme kuin kaupunkien rakenteissaan säilyttämät merkitykset, jotka avautuvat niitä lukeville kullekin omanlaisinaan ja erityisinä.
Pia Olsson & Katri Lento
Monitieteisen artikkelikokoelman Muistin kaupunki. Tulkintoja kaupungista muistin ja muistamisen paikkana (toim. Katri Lento & Pia Olsson) julkistamistilaisuus oli 27.8. klo 14–16 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa (ohjelmasta tarkemmin ks. tapahtuma-arkisto).
Hankkeiden varassa tapahtuva toiminta saa usein osakseen arvostelua lyhytjänteisyydestään, mutta joskus pyrähdyksetkin uusien asioiden pariin voivat olla antoisia. Olin yliopiston (Turun yliopiston Porin yksikkö) edustajana mukana Euroopan unionin URBACT-ohjelman SURE-hankkeessa, jonka tavoitteena oli kehittää osallistavan kaupunkisuunnittelun työtapoja. Hanketta koordinoi Porin kaupunkisuunnitteluosasto ja se, että olin mukana hankkeessa, kertoo siitä, että Porin kaupunki on ottanut avosylin yliopistokeskuksen mukaan erilaisiin hankkeisiin.
Hankkeeseen osallistui Porin lisäksi seitsemän eurooppalaista kaupunkia (Eger Unkarissa, Komotin Kreikassa, Gerorgheni Romaniassa, Ottignies-Louvain-la-Neuve Belgiassa, Dun Laoghaire Rahtdown Irlannissa, Larnaca Kyproksella ja Albacete Espanjassa). Kaupungit oli valittu niiden koon mukaan (20 000–185 000 asukasta), ja jokaisesta kaupungista oli valittu yksi kehityskohde (target area).
Hankkeen paras anti oli niinkin itsestään selvässä asiassa kuin verkostoitumisessa, sekä toisten kaupunkien kanssa että omissa yhteisöissä. Tällä kertaa verkostoituminen ei tarkoittanut kuitenkaan ainoastaan saman alan ihmisten yhteydenpitoa, vaan nimenomaan sektorirajojen yli ulottuvaa toimintaa ja vuoropuhelua. Jokaisessa kaupungissa muodostettiin tukiryhmä, joka oli mahdollisimman laaja-alainen. Porissa tukiryhmään kuului sekä alueen (Karjarannan kaupunginosa) asukkaita ja yrittäjiä, kunnallispoliitikkoja, kaavoittajia, viherosaston ja liikennesuunnittelun väkeä että kolmannen sektorin ja oppilaitosten edustusta. Eri kaupunkien tukiryhmissä koostumus hieman vaihteli, mutta kyseessä oli taatusti laaja-alaisin hanke, jossa olen kuunaan ollut. Porissa asukkaiden osallistamiseen suhtauduttiin alussa ehkä melko skeptisesti. Alueen ihmiset kuitenkaan saatiin mukaan, mutta merkittävää oli myös, että kaupungin eri hallintokuntien edustajat kokoontuivat saman pöydän ääreen.
Me tukiryhmän jäsenet verkostoiduimme myös kansainvälisten partnereiden kanssa. Itse pääsin osallistumaan opintomatkalle Irlannin Dun Laoghaireen ja Unkariin Egeriin. Itseäni koskettivat erityisesti Irlannin partnereiden opit: ihmisiä täytyy auttaa auttamaan itseään ja pitämään huolta elinympäristöstään, mutta tämä ei ole mahdollista, ellei hallinto joskus jousta. Irlantilaiset kehottivat hallintotyössä toimivia, erityisesti sosiaalityötä tekeviä ihmisiä toimimaan joustavasti, keksimään uudenlaisia ratkaisuja ja kuuntelemaan kaupunkilaisia, silloinkin kun he tulivat etnisistä ryhmistä, joiden toimintatavat eivät istuneet hallinnon näkemyksiin. Esimerkiksi Irlannin niin kutsutut vaeltajat, ”travellers”, tuottavat liikkuvalla elämäntavallaan kaupunginhallinnolle jatkuvaa päänvaivaa.
Yhteisöviljelmät (Community garden) ovat Shaganaghin kaupunginosan ylpeys Dun Laoghairessa.
Irlantilaiset myös korostivat yhteisön merkitystä. Suomessakin on puhuttu paljon yhteisöllisyydestä, mutta suomen kielessä yhteisöllä tarkoitetaan yleensä enemmän sosiaalisia kuin fyysisiä rakenteita. Irlannista puuttuvat monet pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan rakenteet, joten kaupunginosien yhteisöille oli sälytetty paljon enemmän odotuksia.
Egerin kauniista kaupungista jäi mieleen ystävällisiä muistoja, mutta ehkä myös se, että erilaisten etnisten ryhmien kanssa toimiminen on eurooppalaisen kaupunkikulttuurin kynnyskysymyksiä. Egerin hanke liittyi kaupungin matkailuun kehittämiseen. Kaupungin kupeessa, hieman keskustan ulkopuolella on viinikellareita, joihin kaivattiin enemmän turisteja, mutta joiden sijainti Szalan, köyhän ja ränsistyneen kaupunginosan, jossa asui romaneja, vieressä koettiin ongelmalliseksi. Me suomalaisetkin tiedämme, että Euroopan romaniväestön köyhyys ja valtaväestöstä poikkeavat elämäntavat asettavat kaupunginhallinnon vaikeiden asioiden äärelle, mutta selvää on, että erilaisten etnisten ryhmien kanssa toimiminen on osallistavan kaupunkisuunnittelun ydinkysymyksiä. Tehtävä ei ole helppo, mutta siltä ei voi myöskään sulkea silmiään. Kun puhutaan osallistamisesta, on hyväksyttävä mukaan kaikki asianosaiset ihmiset, myös ne, joiden kanssa ei aina tiedä, mistä keskustelun aloittaisi: Egerissä meidän oli tarkoitus mennä Szalaan, mutta emme koskaan päässeet perille, sillä bussi teki täyskäännöksen juuri kun olimme tulossa alueelle. Syy ei koskaan oikein selvinnyt.
SURE-hankkeen väkeä kuuntelemassa matkaoppaan kertomusta Egerin kaupungin historiasta.
Kaupunkisuunnittelun – tai kaupunkisuunnittelijan – jonka tavoitteena on osallistaa ihmisiä, onkin taivuttava siihen, että mitään ei synny vain rakenteista ja toimintamenetelmistä, kun kyse on ihmisistä, vuorovaikutuksesta ja yhteistyöstä. Osallistamisesta on turha puhua silloin kun valta on rakennusliikkeellä, tai kun pykälät jyräävät ja hallinto ylenkatsoo kansalaisia. Osallistava kaupunkisuunnittelu on demokraattinen toimintamuoto, jossa tavallisellakin kaupunkilaisella on mahdollisuus vaikuttaa omaan elinympäristöönsä, mutta silloin asiantuntijan täytyy toimia avoimesti, ehkä tarkistaa omaa asennettaan – ja joustaa.
Tieteiden Talolla Helsingissä 25.–27.10.2012 järjestetyt II Historiatutkimuksen päivät eivät valitettavasti ylittäneet kansallista uutiskynnystä. Siitä huolimatta ne tarjosivat erittäin monipuolisen kuvan historiantutkimuksen tulevista suunnista Suomessa. Päivien yhteensä 61 pidettyyn sessioon sisältyi lähes kokonaan tällä hetkellä suomalaisissa yliopistoissa harjoitettavan tutkimuksen kirjo. Sessioiden lukumäärä heijastaa myös historian laajuutta, mutta kertoo samalla kentän hajanaisuudesta. Seuraavien päivien kannalta voisi olla luontevaa lisätä eri teemojen ja aikakausien välistä vuoropuhelua esimerkiksi lähdeaineistoista ja historian tutkimuksen mahdollisista kipupisteistä. Sessioiden lukumäärä tarkoitti käytännössä sitä, että kaikkia esitelmiä ei ollut mitenkään mahdollista kuunnella.
Kaupunkihistorian kannalta merkittävää oli se, että päivillä oli neljä erillistä kaupunkeihin kohdistunutta sessiota joista yhden, Kaupunkihistorian merkitys, järjestäjänä toimi Suomen Kaupunkitutkimuksen Seura. Kolme muuta sessiota olivat Kaksoiskaupungin väestö – Helsingin ja Viaporin asukkaat, 1748–1808, Cities at Turning Point: Re:interpreting urban history and memory sekä Historiatutkimus ja kaupunkisuunnittelu. Seuran järjestämä session koostui kolmesta esitelmästä. Professori Laura Kolbe (Helsingin yliopisto) esitelmöi ensin aiheesta Kaupunkihistoria modernin kaupunki-identiteetin rakentajana, minkä jälkeen Matti O. Hannikainen (Helsingin yliopisto) puhui aiheesta Rakennettua vai suunniteltua? Kaupunkiympäristön rakentuminen Lontoossa 1900-luvulla. Kolmantena puhujana oli Marja Lähteenmäki (Helsingin yliopisto) Tammerkosken historia rakennussuojelun kehittäjänä. Session puheenjohtajana toimi seuran puheenjohtaja Anja Kervanto Nevanlinna.
Matti O. Hannikainen (Helsingin yliopisto) puhui päivillä aiheesta ”Rakennettua vai suunniteltua? Kaupunkiympäristön rakentuminen Lontoossa 1900-luvulla.” Kuvissa Lontoon Waterlow Park ja Burges Park marraskuussa 2011. Waterlow Park avattiin yleisölle jo 1800-luvun lopulla, kun taas Burgess Park rakennettiin vuosina 1950-1999 Southwarkissa.
Kaupunkihistorian merkitys korostui kaikissa esitelmissä kansalaisyhteiskunnan vaikutuksen merkityksenä. Sama ilmiö ilmeni esitelmien rakenteessa yhdistää kaupunkien hallintohistoria ja poliittisen vallan suhde kaupunkien rakentumiseen kansalaisten mahdollisuuksiin vaikuttaa prosessiin ja suoraan kyseisten tilojen käyttöön. Helsingin historiallisen keskustan muodostuminen ja sen käytöstä päättäminen on osa pitkää prosessia, johon vaikuttavat kaupunki, valtiovalta, ja merkittävät helsinkiläiset. Olennainen kysymys oli, kenen ääni kuului ja ketä kuunneltiin prosessissa. George Orwellia lainaten on aiheellista kysyä, onko keskusteluun osallistuvien ihmisten äänen painoarvo sama, ja jos se ei ole, niin kenen ääni painaa eniten? Toisena yhteisenä teemana korostui historiantutkimuksen kannalta oleellinen ”tutkijan ääni” – miten tutkija näkee menneen ja asettaa sen yhteyteen osana kansallista ja kansainvälistä kehitystä. Havainnollisena esimerkkinä tästä oli Lähteenmäen esitelmään pohjautunut keskustelu rakennussuojelun, yhteiskunnan ja kaupunkien modernisaation ja nykyisen kansalaisyhteiskunnan muotoutumisesta 1960-luvulla Suomessa, Iso-Britanniassa ja muualla Euroopassa. Huolimatta session varsin kehnosta ajankohdasta perjantaina klo 16.30–18.00, sessio keräsi suhteellisen hyvän yleisön, yhteensä 12 henkilöä, verrattuna tutkimuspäivien muihin sessioihin. Huomionarvoista tosin on se, että kaupunkihistoria luonnollisesti vetoaa saman alan tutkijoihin, jotka olivat varsin hyvin edustettuina yleisössä. Kenties juuri tästä syystä esitelmien jälkeen virinnyt keskustelu kehittyi monipuoliseksi ja kiintoisaksi. Esitetyt kysymykset käsittelivät niin Lontoon viheralueiden avoimuutta ja koettua turvattomuuden tunnetta kuin jo mainittua Tampereen keskustan suojelun vaikutusta rakennussuojeluun muissa suomalaisissa kaupungeissa.
Kaiken kaikkiaan sessio osoittautui toimivaksi kokonaisuudeksi, jossa vuoropuhelu sekä esitelmien että puhujien ja yleisön välillä muodostui eläväksi ja hedelmälliseksi. Sessio osoitti, että kaupunkihistorian tutkimukselle on huomattavasti tilaa kehittyä Suomessa, ja että tutkimuskohteita on erittäin paljon. Rohkaisenkin kaikkia seuran jäseniä ehdottamaan omia esitelmiään keväällä Turussa järjestettäville Kaupunkitutkimuksen päiville – uusille äänille kaupunkien kehittymistä löytyy tilaa!
Kun Helsingin yliopiston uuden kirjaston tilat syksyllä avattiin entisen Pukevan tontille Kaisaniemenkadun varteen, sinne oli muuttanut useampi laitoskirjasto lähikortteleista. Päärakennuksesta Senaatintorin puolelta siirrettiin taidehistorian, uudelta puolelta mm. kirjallisuusaineiden, Topeliasta historian ja kulttuurin, muualta mm. valtiotieteellisen sekä oikeustieteellisen tiedekuntien kirjastot. Keskitetyn kirjaston eduiksi mainittiin toiminnan, henkilöstön ja tilankäytön tehostuminen.
Senaarintori joulukuussa 2011.
Yliopiston laitoksille kirjastot ovat pitkään olleet keskeisiä. Yliopiston päärakennuksessa taidehistorian laitos hallitsi vielä 1990-luvulla koko vanhan osan ylintä kerrosta. Luentosalien, opintosalin, aulan, kanslian ja professorien huoneiden ikkunoista avautui historiallisesti vaikuttava näkymä Senaatintorille. Pihan puoleisissa huoneissa kirjasto täytti eteläsiiven, kuva-arkisto ja tutkijanhuoneet pohjoissiiven. Kirjaston vähemmän tarvittuja kirjoja oli sijoitettu pieniin sokkeloihin Yliopiston juhlasalin yläosaa kiertävään rakennusmassaan.
Tehostamistoimet alkoivat jo 1990-luvun lopulla muuttaa taidehistorian tiloja. Tutkijat osoitettiin muualle ja luentosalit otettiin vuokrattavien tilojen pooliin. Sähköposti alkoi korvata osan vastaanottojen opiskelijatapaamisista. Entisiin taidehistorian saleihin tuli paljon vieraita kävijöitä. Senkin jälkeen taidehistorian pieni laitoskirjasto säilyi yhteisön kotina. Siellä saattoi ohjata opiskelijoita hyödyllisten teosten ääreen ja keskustella toisten tutkijoiden kanssa. Kirjastojen keskittäminen viimeisteli pienten yliopistoyhteisöjen häviämisen. Ajatteliko joku tätä silloin kuin erillisten laitoskirjastojen tehostamista suunniteltiin?
Tieteellisistä kirjastoista minulle tärkeimpiin on kuulunut Helsingin yliopiston kirjasto (Kansalliskirjasto). Sen ilmapiiri ja sijainti pääkaupungin sydämessä ovat luoneet erityisen sävyn Rotundan hyllyistä löytyvien kirjojen, referaattiteosten, sanomalehtien mikrofilmien, karttojen ja muiden aineistojen käyttöön. Se ja Valtiotieteellisen tiedekunnan kirjasto omassa modernistisessa rakennuksessaan olivat muotoutuneet yhteisöjensä omiksi paikoiksi. Otaniemessä Teknillisen korkeakoulun (Aalto-yliopiston) pääkirjastosta, josta 1970-luvun lopulla etsin teollisuus- ja taloushistorian kirjoja, jäi mieleen jono, joka muodostui kirjastoon tilatun Aku Ankan uusimman numeron ääreen, yhteisö sekin.
Pariisissa olen viettänyt viikkoja, jopa kuukausia École des Hautes Études en Sciences Sociales’in eli EHESSin kirjastossa Boulevard Raspail’n varrella kuudennessa kaupunginosassa. Kirjasto oli täynnä aarteita, joita oli löydettävissä käsinkirjoitetuilta pieniltä katalogikorteilta puisista laatikostoista. Kirjaston toisen kerroksen ikkunat avautuivat katuelämän keskelle. Kirjat tilattiin erityisillä tilauslapuilla, ja sillä aikaa kun virkailijat noutivat niitä kellarivarastosta, ehdin käydä kulmakahvilassa. Tämäkin kirjasto on nyt muuttanut, Ranskan uuden kansalliskirjaston neljän kirjatornin tuntumaan kolmanteentoista kaupunginosaan. Toinen mieluisista kirjastoistani oli vanhan Bibliothèque nationalen karttaosasto, jossa oli myös karttoja koskevia tieteellisia teoksia. Eri puolilta maailmaa tulleille tutkijoille Pariisin kirjastot ovat kaupungin sydän, koti.
Kaupunkihistorioitsijana minulle yliopisto on ennen muuta yhteisö. Yliopiston tekevät sen ihmiset. Kaunis päärakennus ei yksin riitä, vaikka sinne yliopistolaiset perinteisesti kokoontuivat arkeen ja juhlaan. Nyt päärakennus vähitellen hiljenee. Opiskelijat ja tutkijat ovat yksittäisiä luentoja lukuunottamatta toisaalla: ”oppimiskeskuksissa” tietokoneiden ääressä, keskustan Kaisa-kirjastossa tai muissa kirjastoissa. Päärakennuksen opettajien lehtisalin avaimet on vaihdettu, enkä enää pääse sinne, ja opettajien kahvila on auki vain puoliltapäivin lukukausien aikana. Missä on Helsingin yliopiston koti nyt?
Uusi Kaisaniemenkadun kirjasto on kulttuurihistoriallisesti kiinnostavalla paikalla. Kun Kaisaniemenkatu 5:n kaupunkitalo 1920-luvun lopulla valmistui, sen ylimmän kerroksen kahteen huoneistoon muuttivat talon arkkitehti Martti Välikangas ja Eduskuntatalon arkkitehti professori J. S. Sirén. 1930-luvun elokuvassa Juurakon Hulda tuomari Soratien tässä talossa sijaitsevaan kotiin sisäköksi palkattu Hulda opiskelee työn ohessa ja suorittaa lopulta tutkinnon Yhteiskunnallisessa korkeakoulussa. Elegantti punatiilinen kaupunkitalo purettiin 1970-luvun alussa tavaratalokiinteistön tieltä. Kenties jotain paikan hengestä kuitenkin kantaa tähän päivään ja tulevaisuuteen, ymmärryksen jano ja oppimisen ilo, myös uudessa kirjastossa.
Musiikkitalo avattiin suurin juhlallisuuksin syksyllä 2011, runsas vuosi sitten. Samaan aikaan ilmestyi Musiikkitalo-kirja. Kirjan arvostelu viivästyi, koska tuntui mahdottomalta arvioida teosta ennen tutustumista taloon ja sen pääsaliin myös konserttikäytössä. Kirjan ja sen aiheen kiinnostavuus ei tänä aikana ole kuitenkaan vähentynyt, päinvastoin. Musiikkitalo on ensimmäisen täyden toimintavuotensa jälkeen ajankohtaisempi kuin vasta-avattuna.
Musiikkitalo kesällä 2012. Kuva: AKN.
Kulttuuritoimittaja ja kriitikko Paula Holmilan tekstiin sekä arkkitehti Arno de la Chapellen ottamiin valokuviin perustuva kirja kertoo ”ainutlaatuisen rakennuksen taustoista ja esittelee sen tiloja ja yksityiskohtia”, kuten julkaisija takakannessa toteaa. Näin laajassa yhden rakennuksen tarkastelussa, eräänlaisena ”rakennusmonografiana”, kirjallisen ja kuvallisen aineksen yhdistelmällä olisi ollut potentiaalia tuottaa lukijoille uusia näkökulmia ja oivalluksia.
Kirjasta puuttuu tavanomainen sisällysluettelo, ja kokonaisuus hahmottuu vain vaivoin. Paula Holmila esittelee Musiikkitalon tiloja ja suunnitteluvaiheita sekä sijoittaa sen myös laajempiin yhteyksiin. Hän tuo lukijoiden ulottuville teemakimaran, jonka kautta lähestyä Musiikkitalon olemusta: musiikkitaloista 2000-luvun arkkitehtien unelmatehtävinä, Helsingin Musiikkitalolle asetetuista toiminnallisista ja arkkitehtonisista tavoitteista, arkkitehtuurikilpailusta ja tonttikysymyksestä, pääkaupungin aikaisemmista konserttitiloista sekä taloon sijoittuvista orkestereista ja Sibelius-Akatemiasta. Musiikkitalon arkkitehdin Marko Kivistön muutama lyhyt huomautus on sijoitettu kuvien päälle, irralleen muusta tekstistä – ja kuvistakin.
Holmilan tekstin avulla rakennusta voi katsoa tuloksena suunnitteluprosessista ja instituutioidensa aikaisemmista vaiheista. Kokonaisuudesta jää puuttumaan kaupunkikonteksti, Helsinki. Yhteys kaupunkihistoriaan on laiha, rakennuspaikan ja kaupunkikuvan historiaa ei kirjassa käsitellä viimeisintä kirpputorivaihetta taaemmaksi, vain alueelle aikaisemmin tehtyjä suurisuuntaisia suunnitelmia ja visioita. Kuinka moni enää muistaa paikalta purettujen makasiinien olleen itse asiassa Töölön tavara-asema?
Holmilan tekstiä hallitsevat Musiikkitalon toteuttajien aikomukset, ja rakennus esitellään suunnittelijoidensa näkökulmasta. Kirja ei ole historiantutkimusta (eikä se ole ollut tavoitteenakaan), mutta jos olisi, sitä voisi kutsua voittajien historiankirjoitukseksi.
Päähuomion kirjassa vievät Arno de la Chapellen uudesta talosta ottamat yli 120 värivalokuvaa. Niitä täydentää muutama piirustus kuten pari pienikokoista pohjakaaviota ja leikkausta. Suurin osa valokuvista näyttää Musiikkitaloa sisältä, sen auloja, portaita, erilaisia huoneita ja suuria saleja. Kuvat ovat itsetarkoituksellisia: valokuvataidetta, jossa kuvan sommittelu, rakenne, valon ja varjon suhteet sekä rajaukset ovat keskiössä ja kuvan kohde, Musiikkitalo, jää marginaaliin. Kirjassa rakennuksen seinäpanelien pinnat vaihtelevat, viistovalo jäsentää geometrisina hahmottuvia sisätiloja ja naapuritalot heijastuvat lasijulkisivuista.
Kuvien avulla valokuvaaja on kasvattanut rakennuksen etäisyyttä sen käyttäjiin, konserteissa ja kahviloissa kävijöihin, kaupunkilaisiin. Kuvaustapa on valitettavan tavallinen nykyisissä arkkitehtuurikuvissa ja herättää yleisemmän kysymyksen siitä, keitä varten arkkitehtuuria valokuvataan. Historian tutkimuksen kannalta myös rakennetun kulttuuriperinnön dokumentointi eri aikoina olisi tärkeää, mutta toteutuuko se nykyisten kuvausmuotivirtausten kautta?
Miltei kaikki kirjan kuvat ovat ilman kuvatekstejä, vailla kuvauskohteen määritystä. Tavallista lukijaa kuvatekstit olisivat auttaneet muodostamaan rakennuksesta kokonaiskuvaa ja löytämään kiinnostavia tiloja. Kirjan valokuvista muodostuu käsitys Musiikkitalosta jättiläiskokoiseksi suurennettuna pienoismallina. Ihmiset puuttuvat, eivät vain talon sisältä, jota on ilmeisesti kuvattu ennen muuttoja, vaan myös ulkoa, vaikka talo sijaitsee keskellä kaupunkia ja vilkkaita liikkumisreittejä.
Kokonaisuutena kirjasta välittyy keskeneräinen vaikutelma. Teksti ja kuvat ovat kirjassa erillisiä yhteisestä kohteesta huolimatta. Musiikkitalon kontekstissa duetto soisi paremmin.
Keille kirja on tarkoitettu? Kuvituksen hallitsevuus ja arkkitehtuurivalokuvauksen muotien seuraaminen viittaavat siihen, että kirjaa on tarkoitus jakaa kotimaisille ja kansainvälisille arkkitehdeille. He eivät tarvitse pohjakaavoja tai kuvien selityksiä. Julkaisijan tarkoitusta tehdä ensi sijassa kuvakirja osoittaa se, että kolmikielisestä otsikostaan huolimatta kirjassa on tarjolla ruotsiksi ja englanniksi vain muutaman sivun pituiset lopputiivistelmät. Kenties idea kirjasta syntyi rakennushankkeen loppusuoralla, kun taloon sijoittuvien instituutioiden edustajat näkivät mahdollisuuden jakaa kirjaa muistolahjana taloon kutsutuille esiintyjille ja muille arvovieraille.
Helsinkiläisille ja suomalaisille, jotka ovat koko pitkän prosessin jälkeen kiinnostuneita keskelle pääkaupunkia valmistuneesta uudesta julkisesta rakennuksesta, kirjan anti on niukka. Tämäkö kirjassa näytetty Musiikkitalo on se ”kaupunkilaisten olohuone”, jolla hanketta heille aikoinaan tarjoiltiin?
Villiviinitarha
Suorat kokemukseni Musiikkitalosta ovat monipuolisempia. Sen vaikutusta kaupunkikuvaan on voinut seurata jo pitempään, ja sisätilatkin ovat olleet kaupunkilaisten ulottuvilla toista vuotta.
Kaupunkilaisten olohuoneeksi kelpaavaa tai heidän sellaisena käyttämäänsä tilaa en talosta ole löytänyt. Sellainen ei ole kahvila, ei pieni levykauppa, ei myöskään Sibelius-Akatemian yleisölle avoin kirjasto. Talon läpi voi vähän oikaista, mutta kansalaisten olohuone, sitä se ei ole.
Kaupunkikuvan kannalta parasta Musiikkitalossa on Mannerheimintien pääsisäänkäynti, jossa Eduskuntatalo ja Kansallismuseo tulevat lähelle ja Etu-Töölön kaupunkikorttelit kutsuvat syvemmälle. Siinä on annos urbaania intensiteettiä.
Suuri kiista käytiin aikoinaan siitä, saavatko klassisen musiikin muusikot akustisesti korkeatasoisen konserttisalin, jota varten Musiikkitalo suunniteltiin. Finlandia-talon akustiikkaa, myös korjausten ja sähköisen vahvistamisen jälkeen, pidettiin huonona ja sinfoniaorkesterien soinnin kehittämisen kannalta kelvottomana. Monet musiikin ammattilaiset katsoivat myös Finlandia-talon kongressien haitanneen konserttisalin täysimääräistä käyttöä.
Neljä Musiikkitalon avajaisiin osallistunutta kansainvälistä musiikkikriitikkoa arvioi vuosi sitten Hufvudstadsbladetin pyynnöstä sen konserttisalia ja piti sitä hyvänä keskitason salina. Kuulijan paikka vaikutti tietysti arvioon. Kolme heistä oli sijoitettu lähekkäin salin takaosaan vasemmalle (parveke L). Neljäs ei paikaltaan (parveke D) kuullut laulusolistia ja totesi, ettei sellaisia saleja tulisi rakentaa, jossa yleisö istuu orkesterin takana kuten hän. Lehden kaksi musiikkitoimittajaa tutki salia syksyllä 2011 parissakymmenessä konsertissa ja arvioi akustiikan parhaimmaksi takavasemmalla (parveke L ja permanto T). Yleisesti he pitivät salin akustiikan ansiona analyyttisyyttä, eri soitinten äänien erottumista; äänimaailmojen liittyminen toisiinsa ei sitä vastoin toistaiseksi onnistunut yhtä hyvin.
Millainen on hyvä konserttisali? Musiikkitalon akustiikan arviointiin saa vertailupohjaa toisista konserttisaleista. Musiikillisesti vaikuttavimmat kokemukset olen saanut kansainvälisten mestareiden konserteissa Pietarin Filharmoniassa, Amsterdamin Concertgebouwssa, Pariisin Châtelet’ssa ja Tukholman Konserttitalossa.
Omat kokemukseni Musiikkitalosta ovat olleet hämmentäviä. Aulat olivat ankeita ja mittakaavattomia, mutta tuntuivat ahtailta ja akustisesti hälyisiltä puolitäyden salin yleisömäärälläkin. Aulan valoja takaisin heijastavat ulkoseinät torjuivat näkymiä ympäröivään iltakaupunkiin, lasiseinistä huolimatta kuin umpinaisessa laatikossa. Konserttisalissa eri soitinäänet erottuivat kirkkaasti, mutta muusikot eivät tuntuneet soittavan yhteen, ja kokonaisuus jäi epätasapainoiseksi. Paikaltani orkesterin takaa keskeltä vaski- ja lyömäsoittimet kuuluivat liian kovaa, viulut ajoittain heikosti. Kapellimestarityöskentelyä oli sinänsä kiinnostavaa seurata. Eri korkeuksille asetetut, tummin seinämin varustetut katsomolaatikot rajautuivat irti toisistaan eivätkä kuulijaryppäät muodostaneet yhteisen kokemuksen jakavaa yhteisöä, konserttiyleisöä.
Helsingin 200-vuotisjuhlien konsertti Musiikkitalossa ja sitä edeltänyt juhla Finlandia-talossa antoivat perspektiiviä vertailuun. Konsertissa ei ole kyse yksittäisten ominaisuuksien korkeasta tasosta, vaan kokonaisuudesta, johon salin akustiikan lisäksi vaikuttavat saapuminen konserttiin, aulan ja lämpiön luonne, tilankäyttö ja näkymät, konserttisalin visuaalinen maailma, musiikkiesitys ja tavat, jolla arkkitehtuurin keinoin otetaan huomioon rakennuksen käyttäjät. Finlandia-talon kokonaisuus on vaikuttava, myös kansainvälisessä vertailussa.
Musiikkitalo kertoo teknokraattisista ihanteista ja keinoista. Aikoinaan rakennushanketta ja samalla klassisen musiikin profiilin nostamista ajaneet korostivat konserttisalin akustiikkaa ja sen teknistä ratkaisua. Salin ns. viinitarha-malli, jossa yleisö istuu joka puolella orkesteria, annettiin arkkitehtuurikilpailun toiseen vaiheeseen valituille osallistujille ohjeeksi, perusteluna sen väitetty akustisesti korkeampi taso. Monet maailman parhaimmista konserttisaleista on kuitenkin rakennettu klassisen suorakaiteen muotoisen pohjakaavan mukaan; suomalaisille se ei riittänyt.
Musiikkilobby halusi uudistalon edustavalle tontille pääkaupungin keskellä, vaikka se tarkoitti hätäisiä toimia olemassa olevien rakennusten hävittämiseksi, laajaa uudisrakentamista maan alle sekä ilmeisesti arkkitehtisuunnittelulla ratkaisemattomia tekniikan, kustannusten ja käytön ristiriitaisia vaatimuksia. Valmiina Musiikkitalosta ei tullut kansallista monumenttia eikä kaupunkikuvaa kaunistava uudisrakennus, vaan laatikko vailla ominaisuuksia.
Kun Berliinin Filharmonikot äskettäin vierailivat talossa, haastateltu suomalainen muusikko hehkutti julkisuudessa sitä, että tällaiset vierailut ”luovat talon brändiä”. Helsinkiläinen ihmettelee, eikö rakennushankkeen tavoitteena ollut korkeatasoisten musiikkiesityksten tarjoaminen kaupunkilaisille, ja muistelee, että aikoinaan Musiikkitalon paikan ja kilpailulla saadun arkkitehtuurin piti jo tuottaa kansallinen brändi.
Joskus on väitetty huonon arkkitehtuurin paranevan kasvillisuudella, jolla voi piilottaa ankeaa todellisuutta. Musiikkitalon viinitarhasalin sisältävän laatikon julkisivut voisi johdonmukaisuuden vuoksi päällystää villiviinillä.
