Category: Aiemmin julkaistut artikkelit

Elokuvissa kaupungit ovat joskus saaneet miltei pääosan. Televisiosarjan kehyksenä olevan kaupungin avulla ohjaajat loivat tapahtumia selittävän ilmapiirin. Perhe on pahin (All in the Family) -sarjan taksinkuljettaja ja hänen perheensä New Yorkin Bronxista tuulettivat 1970-luvun asenteita. Oxfordin yliopistokaupungissa Morse ratkoi ristikoita ja rikoksia ajattelun avulla. Kaupunkien tähtiroolit näyttävät kuitenkin harvenevan.

Viime vuosina kansainvälistä menestystä ovat saavuttaneet tanskalaiset televisiosarjat. Silta (Broen / Bron) sijoittuu kahden maan, kahden kielen ja kahden kaupungin piiriin. Kuvista ei kuitenkaan erota Kööpenhaminan tai Malmön tunnistettavia paikkoja kuin satunnaisesti. Ohjaajan tavoitteena näyttää olleen nimenomaan häivyttää paikallisuus ja tehdä tarinoista näillä keinoin universaalimpia, kenties helpommin ymmärrettäviä amerikkalaisten elokuvien kyllästämälle katsojakunnalle. Nimetyistä kaupungeista on näin tehty Mikä-Tahansa-Kaupunki, paikka ilman ominaisuuksia, historiaa ja omaa kaupunkikulttuuria. Samalla tarinoista on tullut alkeellista yksilöpsykologiaa soveltavia yhdentekeviä ja heti unohtuvia filmejä.

Toista oli ennen. Elokuvassa Loma Roomassa (Roman Holiday) kehyksenä on sodasta vapautunut Rooma, jonka nähtävyyksiin vapaata ottanut prinsessa ja lehtimies tutustuvat skootterilla, lähietäisyydeltä. Kepeä juoni saa painoa elämäntapojen vertailusta. On mahdotonta kuvitella toista kaupunkia Rooman ja sen menneisyyden jälkien tilalle. Elokuvassa My Fair Lady tarina on vanha ja tuttu, mutta filmi tuntuu tuoreelta. Kehyksenä ollut Lontoo 1900-luvun alussa ja sen yhteiskunnan kerrostumat tekivät niitä edustaneen pääparin kiistoista todellisempia kuin jos tarina olisi irrotettu erityisestä historiallisesta kaupunkikontekstistaan.

Monissa jännityselokuvissa kaupunki on jäänyt ohikiitäväksi postikorttimaiseksi esittelyksi tapahtumien keskittyessä sisätiloihin tai yönpimeisiin kulmauksiin. James Bond -filmien eksoottisempien kaupunkien joukossa näkyy Amsterdamkin, elokuvassa Timantit ovat ikuisia (Diamonds are Forever). Jean Gabinin Maigret-elokuvissa Pariisi pitää kuitenkin itsestään selvää ykkössijaa.

Woody Allen on palauttanut kaupunkeja elokuviensa päärooleihin. Niitä on lukuisia. New York City tietysti, esimerkiksi elokuvassa Annie Hall, mutta myös Barcelona, Vicky Cristina Barcelona, Lontoo, Match Point ja Pariisi, Keskiyö Pariisissa (Midnight in Paris). Ja varsinainen kaupunkien ilotulitus elokuvassa Kaikki sanovat I love you (Everybody says I love you), jossa elämänilosta kertovat New York, Venetsia ja Pariisi musiikin ja laulujen säestämänä. Elokuvan nimi ja tunnussävelmä ovat lainaa Marx-veljeksiltä.

Erityisen paljon pidän yhä Ingmar Bergmanin ohjaamasta elokuvasta Fanny ja Alexander, jossa Uppsala on yhtä aikaa monta urbaania maailmaa: iloinen suuren teatterilaisten perheen joulukaupunki ja erilaisia eurooppalaisia kulttuuriryhmiä yhteen saattava kotikaupunki. Uskonnollista ahdasmielisyyttä henkivästä piispankaupungista päähenkilöt vapautuvat valoisan kesän helmaan, sekin on osa kaupunkilaisten elämää.

Eikä saa unohtaa toista hienoa elokuvaa ja kirjaa, johon se perustuu. Hotelli Firenzessä (A Room With a View) kertoo sattumalta tapahtuneesta kohtaamisesta, joka liittyi pienen hotellin huoneesta avautuneeseen näköalaan. Sattuman vaikutus jatkuu vielä matkan jälkeen, kun hotellivieraat ovat jo palanneet kotiinsa Englantiin. Muistikuvat eivät katoa, ja lopulta tapahtuma on muuttanut päähenkilöiden elämän ennalta aavistamattoman onnellisella tavalla. Elokuvassa viimeiset kuvat ovat Firenzestä. Hotellin ikkunanäkymä näyttää kaupunkia, josta kaikki alkoi.

Elokuvien yhtenä päätähtenä kaupunki välittää sanattomia viestejä näyttelijöiden repliikkien ja ilmeiden rinnalla. Katsojalle elokuvan tarina syntyy monikerroksisista dialogeista ihmisten elämänmuotojen ja heidän kaupunkikulttuurinsa kesken. Elokuvien kaupungit voivat kuulua kaikkein todellisimpiin kaupunkeihin.

22.12.2013

Anja Kervanto Nevanlinna

Helsingin ja Istanbulin markkinoinnissa käytetyt iskulauseet ovat hämmentävän samankaltaisia. Matkailumainosten mukaan molemmat kaupungit ovat ”idän ja lännen kohtauspaikkoja”. Helsinkiä myydään länsimaisena kaupunkina, jossa voi aistia ripauksen slaavilaista eksotiikkaa. Istanbulia puolestaan markkinoidaan Euroopan ja Aasian maantieteellisenä saumakohtana. Se näyttäytyy muiden eurooppalaisten suurkaupunkien tavoin sivistyksen ja vapauden tyyssijana sekä poliittisen ja sosiaalisen järjestäytymisen keskuksena. Samaan aikaan Istanbulin valtavat mittasuhteet, Bysantin ja Ottomaanien valtakunnan aikainen arkkitehtuuri sekä rukouskutsujen rytmittämä elämä ruokkivat käsitystä salaperäisestä itämaisesta kaupungista.

Kulttuuriset ideat idästä ja lännestä kohtaavat myös näiden kaupunkien rakennetussa maisemassa, jossa ihmisten henkilökohtaiset kokemukset, jaetut muistot ja ideologiset näkemykset ruumiillistuvat. Vieraillessani Istanbulissa syksyllä 2013 muistelin uutisia levottomuuksia, jotka täyttivät Beyoğlun kaupunginosan edellisenä kesänä. Kun ylitin Taksimin aukiota, mieleeni vyöryi kuvia väkivaltaisista ja arvaamattomista poliiseista, jotka uhkasivat kyynelkaasulla länsimaisia arvoja kannattavia uudistusmielisiä mielenosoittajia. Tapahtumien ketju sai alkunsa rauhanomaisesta mielenilmauksesta Gezi-puistossa, jossa joukko istanbulilaisia vastusti hallituksen suurisuuntaista rakennusprojektia. Poliisien väkivaltaisen väliintulon seurauksena mielenilmaukset laajenivat hallituksenvastaisiksi. Samalla ne levittäytyivät viereiselle Taksimin aukiolle, jonne ihmiset kokoontuivat vastustamaan muun muassa Turkin pääministeri Recep Tayyip Erdoğanin itsevaltaisia otteita.

Vierailuni aikaan Taksimin aukio oli rauhallinen. Aloin pohtia omia mielikuviani ja kesän tapahtumia suhteessa Istanbuliin liitettyihin kulttuurisiin ideoihin. Idän ja lännen välinen vastakkainasettelu ei elänyt ainoastaan omissa kuvitelmissani, vaan se muodosti myös yleisemmän tulkintakehyksen alkukesän tapahtumille. Länsimaisessa mediassa kertomus näistä tapahtumista pelkistyi ajatukseen kaupunkitilasta näyttämönä, jolla konservatiivinen ”itä” ja liberaali ”länsi” kamppailivat yhteiskunnallisesta vaikutusvallasta ja näkyvyydestä. Arkisissa keskusteluissa ajatusta idän ja lännen yhteenotosta vahvisti käsitys ”arabimaailmasta” yhtenäisenä kokonaisuutena. Kuvat Taksimin aukion mellakoista kytkeytyivät vuoden 2011 ”arabikeväästä” alkaneeseen kansannousujen ja mielenilmauksien sarjaan, vaikka monet toimittajat korostivat, ettei näitä tapahtumia pitäisi rinnastaa toisiinsa.

Istanbulilaisten kanssa keskustellessani havaitsin, että hallituksen toimia kritisoivan puheen rinnalle oli noussut huoli Istanbulin imagon saamista kolhuista ja sen vaikutuksista kaupungin vetovoimaan. Paikallinen mattokauppias harmitteli länsimaalaisten asiakkaiden vähenemistä mielenosoituksia seuranneina kuukausina. Hän halusi kumota kielteisiksi olettamiaan käsityksiäni Istanbulista osana vaikeasti ennakoitavaa Lähi-itää.

Kauppiaan hätä tuntui tutulta ja ymmärrettävältä, sillä se muistutti minua identiteettipoliittisesta keskustelusta Suomessa. Erdoğanin aikaisessa Istanbulissa ei kampanjoida ainoastaan sananvapauden ja monimuotoisuuden puolesta, vaan myös ”länteen” kuulumisen puolesta. Mieleeni palautui kaavamainen kuva suomalaisista, jotka pohtivat, mitä muut heistä ajattelevat. Kauppiasta häirinneet itäiset mielikuvat Istanbulista muistuttivat kirjallisuudentutkija Edward Saidin määritelmää ”orientalismista”, joka tarkoittaa eurooppalaislähtöistä käsitystä eksoottisesta, viettelevästä, arvaamattomasta ja toisinaan pelottavasta Lähi-idästä ja Aasiasta. Tämä käsitys vertautuu kylmän sodan aikaisen ”suomettumisen” muovaamaan kuvaan Suomesta osana Neuvostoliiton valtapiiriä. Vaikka Euroopan unionin jäsenyys ja Nokian menestystarina ovat liittäneet Suomen symbolisesti osaksi ”länttä”, suomettumiskeskustelun kaikuja on kuultu vielä 2000-luvulla esimerkiksi silloin, kun Helsingin markkinoimisen ”venäläisyydellä” on pelätty vahvistavan vääriä mielikuvia Helsingin identiteetistä.

Sekä Istanbul että Helsinki haluavat tarjota matkailijoille ja asukkaille monikulttuurista kaupunkielämää helposti lähestyttävissä, ”länsimaisissa” puitteissa. Istanbulin esimerkki osoittaa, että ei-toivottujen ihmisryhmien ulossulkeminen julkisilta paikoilta voi käynnistää arvaamattomia tapahtumaketjuja. Ollakseen elävä ja rauhanomainen kulttuurien kohtauspinta kaupungin on annettava tilaa myös niille, jotka eivät sovi vallitsevan ideologian määrittelemään muottiin. Helsingissä kaupunkitilan kaupallistuminen uhkaa marginalisoida ne, joilla ei ole varaa tai halua osallistua urbaaniin elämään yksilöllisinä kuluttajakansalaisina. Meidän on tärkeää keskustella siitä, mihin laajempaan ideologiaan tämä hienovarainen ulossulkeminen liittyy ja millaisia seurauksia sillä voi olla.

22.12.2013

Salla Jokela

Suomen kaupunkitutkimuksen seuran perinteinen syysretki tehtiin lokakuun alussa Santahaminan sotilassaarelle. Santahaminan, kuten muidenkin Puolustusvoimien hallussa olevien saarten kohtalo on ollut jo vuosia ajankohtainen aihe Helsingissä, sillä kaupunki on ilmaissut halukkuutta ottaa saaret käyttöönsä ja laatia niille uudelleenkäyttösuunnitelmia. Ehdotuksia on tehty sekä saarten kaavoittamisesta asutukseen että kaupunkilaisten virkistys- ja retkeilykäyttöön. Tämän vuoden alusta vapautui kolme Helsingin edustan saarta Vallisaari, Kuninkaansaari ja Kuivasaari puolustuskäytöstä. Näistä ainakin Vallisaari on päätetty avata kaupunkilaisille vapaa-ajanviettokohteeksi. Metsähallituksen hallinnoimaan saareen on mietitty muun muassa luontopolkua , pop-up-ravintolaa ja elokuvafestivaalia.

Edellä mainittuihin kolmeen saaren verrattuna Santahamina on pinta-alaltaan ylivoimaisesti suurin, mikä lisää sen houkuttelevuutta. Vihreiden kaupunginvaltuutettu Osmo Soininvaara on ehkä innokkaimpana ajanut Santahaminan kaavoitusta asuinkäyttöön. Soininvaaran visioissa se olisi 20 000:nen helsinkiläisen koti. Muutos olisi suuri, sillä tällä hetkellä vakituisia asukkaita saarella on runsaat 400, minkä lisäksi 1500 varusmiestä käy saarella vuosittain varusmiespalvelunsa.

Oppaanamme Santahaminassa toimi eversti evp., sotahistorioitsija ja kaupunginvaltuutettu Jarmo Nieminen. Niemisen kanta saaren uudelleenkaavoitukseen tuli retkemme aikana selväksi. Hän toivoo saaren jäävän armeijan haltuun jo siitäkin syystä että saarella asuva runsas eläin- ja kasvilajisto säilyisi. Jarmo Nieminen korosti miten ilman sotilassaaren suljettua luonnetta saari tuskin olisi säilynyt niin luonnontilaisena. Eriäväkin mielipide asiaan on, jotkut näkevät ammunnoissa maastoon jäävien hylsyjen saastuttavan maaperää. 

Aivan oma näkökulmansa saareen on entisillä santahaminalaisilla. Heitä on runsaasti, sillä asumisoikeus saarella päättyy kun oma tai vanhempien työ saarella loppuu. Sen jälkeen entiselle kotisaarelle ei ole asiaa kuin kutsutuksi tulon kautta. Historian ja kansatieteen oppiaineiden viime syksynä pitämällä yhteisellä kurssilla opiskelijat haastattelivat Santahaminassa eri vuosikymmeninä asuneita saarelaisia. Haastattelut ovat luettavissa Helsingin kaupunginmuseon kokoelmissa. Moni lapsuusvuosiaan saarella viettänyt näki elon saarella lähes paratiisimaisena, jossa saaren luonto rantoineen ja metsineen sekä yhteisöllisyys loivat lapsille kasvuympäristön, jossa asuntojen ulko-ovetkin jätettiin lukitsematta. Tämä muistojen saari oli jäänyt monelle suureksi kaipauksen kohteeksi, kuten yhdellä joka muisteli miten vietti kesänsä saarella kavereidensa kanssa aamusta iltaan uimahousuissa. Monia suretti, ettei entiselle kotisaarelle ollut enää kuin satunnaista pääsyä. Tästä huolimatta suurin osa entisistä saarelaisista toivoi Santahaminan säilyvän Puolustusvoimien hallussa.

Keskustelu Santahaminasta jatkuu. Armeijalta mahdollisesti vapautuvien saarten lisäksi helsinkiläisiä puhuttaa myös muun muassa Kivinokan kohtalo. Kaupunkitutkimuksen seura järjestää keväällä keskustelutilaisuuden Helsingin rantojen ja saarten uudelleenkäyttösuunnitelmista. Tilaisuuteen kutsutaan eri näkemyksiä omaavia alustajia ja keskustelijoita. Tervetuloa kuulemaan ja kertomaan oma mielipiteesi!

29.11.2013

Katri Lento

Tampereella tapahtuu jatkuvasti, kaupunkia laajennetaan sivuille ja ylöspäin. Tampereen tornihotelli nousee vanhan veturitallin keskeltä kerros kerrokselta. Entisen teollisuuskaupungin savupiippusiluetti on kohta muisto vain. Kaupunginvaltuusto päätti juuri, että rantatunneli rakennetaan, jolloin Näsijärven ranta vapautuu kokonaisuudessaan rakentamiselle. Rakentajien sormet syyhyävät päästä käsiksi alueeseen, johon tulevaisuudessa voisi nousta jo 1990-luvulla ensimmäisen kerran kaavailtu Ranta-Tampellan kaupunginosa. Tammerkosken toisessa päässä, Pyhäjärven rannalla sijaitseva Eteläpuisto on saamassa kansainvälisen suunnittelukilpailun, jonka tavoitteena on saada alue edustavaksi osaksi kaupunkia. Alueella sijaitseva Birger Federleyn aikoinaan suunnittelema kulkutautisairaala on kilpailuohjelmassa mainittu huonokuntoisena ja täten siis purettavana rakennuksena. Tampereen vanha tavara-asema on myös joutumassa moukarin alle uuden toimisto- ja asuinalueen tieltä. Kaikkea ei voi säästää, mutta…

Pienemmässä mittakaavassa tapahtuu Tampellan alueella, oman väitöskirjatutkimukseni ytimessä niin sanoakseni. Olen käynyt läpi lukuisia dokumentteja koskien Tampellan tehdasalueen muutosta uudeksi toimisto- ja asuinalueeksi, ja tämä hienovarainen muutos sai mielenkiintoni heräämään. Hienovarainen siksi, että se ei tule suuresti muuttamaan kaupunkikuvaa, rakennuksen suojelumääräykset varmistavat sen. Kuitenkin siinä kiteytyy (taas kerran) keskustelu siitä, miten kulttuuriperintöön tulisi suhtautua. Kuuluuko kansallismaisema kaikille vain Satakunnan sillalta katsottavana maisemana vai onko sen tarkoitus olla jotain enemmän?

Kyseessä oleva tehdasrakennus sijaitsee paraatipaikalla tehdasmaisemassa Tammerkosken rannalla. Rakennuksen voisi nähdä jopa teollisuuskaupungin ikonina, joka 1990-luvulla kansallismaisema-nimityksen yhteydessä kuvattiin 20 markan seteliin. Sama rakennus on positiivisessa mielessä noussut otsikoihin mm. vuonna 2006, jolloin Tampellan kyltti palautettiin rakennuksen katolle vajaan kymmenen vuoden poissaolon jälkeen. Ennen teollisuusyrityksenä tunnettu Tampella edustaa nykyään useammin uutta kaupunginosaa, joka on noussut vanhan teollisuusalueen paikalle.

Entinen pellavatehtaan kiinteistö on ollut tyhjillään viimeiset kaksi vuotta ja rakennuksen omistaja Kiinteistö Oy Koskitammi teki aloitteen asemakaavan muuttamiseksi. Omistajan tavoitteena on muuttaa kiinteistö kokonaisuudessaan asuinkäyttöön. Kaupungin päättäjät sitä vastoin halusivat selvittää myös mahdollisuuden kiinteistön julkiselle käytölle. Tampereen kaupunki on laatinut alueesta, joka kattaa tehdaskiinteistön lisäksi sen edessä sijaitsevan Työnpuiston alueen, kaksi vaihtoehtoista kaavaluonnosta. Ensimmäisessä vaihtoehdossa rakennukseen sijoitettaisiin pääasiassa asuntoja, toisessa vaihtoehdossa rakennus varattaisiin museokäyttöön.

Kaupunki pyysi kaupunkikuvatoimikunnalta ennakkolausunnon asemakaavaluonnoksen vaihtoehdoista. Kaupunkikuvatoimikunnan ”yksimielinen näkemys on, että arvokkaassa teollisuusmaisemassa sijaitsevalle, merkittävän kaupunkikuvallisen roolin ja vaikuttavat historialliset sisätilat omaavalle rakennukselle tulisi löytää ensisijaisesti julkista käyttöä”. Kaupunkikuvatoimikunta päätyikin esittämään vaihtoehdoksi niin sanottua hybridi-mallia, jossa kiinteistöön sijoitettaisiin sekä asuntoja että museo- ja liiketiloja.

Kaupungin ikuisena ongelmana tuntuu vain olevan taloudelliset resurssit. Pellavatehtaan kiinteistön omistaja oli tarjonnut rakennusta kaupungille jo kaksi vuotta sitten, mutta kaupunki ei ollut halunnut sitä. Edelleenkin museovaihtoehdon toteutuessa kaupunki joutuisi ostamaan rakennuksen. Toisaalta Tampereen museot kaipaavat lisää tilaa. Museoverkkotyöryhmä jätti viime syksynä esityksen, jossa uuden museokeskittymän paikaksi ehdotettiin Onkiniemeä. Pellavatehdas ei ollut esityksessä, mutta työryhmä haluaa tutkia myös sen vaihtoehdon. Museoiden tilojen järjestäminen ei kuitenkaan ole lähivuosien ohjelmassa ja Pellavatehtaan kiinteistö odottaa ratkaisua nyt.

Onneksi asenne teollisuusperintöä kohtaan on kuitenkin muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Aiheeseen liittyvistä dokumenteista huokuu aito halu saada kulttuurihistoriallisesti merkittävä rakennus kaikkien kansalaisten käyttöön. Vaikka tehdasrakennuksen kaupunkikuvallinen rooli on merkittävä, enää ei rajoituta pelkästään ulkokuoreen teollisuusperintöä määritettäessä. Rakennusyhtiö Hartela Oy:n tilaama rakennushistoriaselvitys korostaa erityisesti säilyneiden sisätilojen merkitystä. Rakennuksessa on säilynyt mm. alkuperäisiä valurautarakenteita ja kattoholvauksia 1880-luvulta, lattialaattoja 1900-luvun alusta, rautakarmeja ja pääkonttorin portaat ja kaiteet 1880-luvulta. Samoin sisätiloista on erotettavissa eri rakennusvaiheiden rajapintoja, jotka osaltaan kertovat teollisuuden muutoksista. Voidaanko näin merkittävä rakennus muuttaa vain muutamien ihmisten kodiksi? Asemakaavaluonnoksen selvityksessä korostetaan sitä, miten rakennuksen muuttaminen asuinkäyttöön muuttaisi pysyvästi alkuperäistä tilajakoa hävittäen suuret tehdassalit. Sitä vastoin rakennuksen julkinen käyttö avaisi ”ainutlaatuisen rakennusperinnön ja koskimaisemien kokemisen kaikille: pääsyn tehdassaleihin ja tornin näköalapaikalle”.

Jos Tammerkosken tehdasmaiseman paraatipaikalle rakennetaan asuntoja, mihin vedetään yksityisen ja julkisen raja? Mieleeni muistuvat omakohtaiset kokemukset turistina Porvoossa ja Fiskarsin ruukkialueella, joissa turistien harha-askeleisiin on varmasti paikoin kyllästytty. ”Pääsy kielletty” ja ”yksityisalue” –kyltit pyrkivät pitämään julkisen ja yksityisen rajan selkeänä. Elämyshakuisilla ja uteliailla turisteilla vain on paha tapa vaellella ja aina raja ei ole niin selvä. Asuminen paikassa, joka on samalla yksityinen koti ja turistinähtävyys tai kansallismaisema, ei ole ristiriidatonta. Tehdassalien valtavat ikkunat herättävät mm. kysymyksen, minkälaiset verhot kansallismaisemaan saa ripustaa ja mitä kaikkea ikkunoista saa näkyä tai nähdä.

Pitkän rapistumiskauden jälkeen Tampereen kaupunki on kunnostamassa Finlaysonin alueella sijaitsevaa Näsilinnaa yhdistetyksi museo- ja ravintolatilaksi. Se on mielestäni iso askel oikeaan suuntaan kulttuuriperinnön säilyttämisessä. Mielenkiinnolla jään odottamaan, mitä Tampellan kulmaukseen tulee.

Kangasalla 17.9.2013 Marja Lähteenmäki

Amerikkalaisille autoteollisuus on kansallinen monumentti ja talouden tukipilari, kuten myös presidentti Obama on muistuttanut. Detroit, ”Motor Town”, edusti jo 1950-luvulla amerikkalaista vapaaseen liikkumiseen, kulutukseen ja omakotiasumiseen perustuvaa elämäntapaa. Kaupungin konkurssissa on kyse pitkän prosessin seurauksista.

Vuonna 1950 Detroit oli 1.85 miljoonalla asukkaallaan USAn 4. suurin kaupunki. Sen jälkeen kaupungin väkiluku ja samalla merkitys ovat jatkuvasti supistuneet. Nyt asukasluku on 700.000. Muutoksen katalysaattorina olivat USAn liittovaltion investoinnit sodan jälkeen valtateiden rakentamiseen. Valtatiet tekivät asukkaista ja yrityksistä riippumattomia suurkaupunkien rajoista. Kaupunkialueet alkoivat hajautua. Samankaltaisia seurauksia näkyi Helsingissä yli 100 vuotta sitten, kun rautatien varteen syntyneet yhdyskunnat johtivat seudun ohjaamattomaan kasvuun. Detroitissa merkitystä oli myös paikallisyhteisöillä. Monissa suurissa autoteollisuusyrityksissä valkoisten ammattitaitoisten työntekijöiden järjestöt estivät pitkään mustien työnhakijoiden pääsyn koulutusta vaativiin tehtäviin ja yritysten ammattikoulutukseen. Se sitoi mustat tehdastyöläiset pienituloisiksi. Valtateiden myötä Detroitin rajojen ulkopuolelle syntyi kymmeniä kokonaan valkoisten työläisten asuttamia itsenäisiä yhdyskuntia, jotka estivät mustien perheiden muuton alueelleen. Myös monet teollisuusyritykset sijoittuivat yhdyskuntiin. Yritysten maksamat kiinteistöverot eivät hyödyttäneet Detroitia, jossa pääosa pienituloisista mustista työntekijöistä asui.

Taloudellis-etninen segregaatio tuotti segregoidun kaupunkirakenteen. Vanha Detroit ja sen pääosin mustat ja köyhät asukkaat olivat ydin, jota ympäröi vauraiden valkoisten asukkaiden yhdyskuntien kehä. Detroitia on pidetty kuvana yhdysvaltalaisen apartheidin keskuksesta. Segregoitu kaupunkirakenne on tavallinen USAn suurkaupungeissa. Detroitin seudulla (Metropolitan Detroit) on 4.2 miljoonaa asukasta noin 10.000 km²:n alueella. Helsingin seudulla on 1.4 miljoonaa asukasta noin 3.000 km²:n alueella. Detroitin seutu käsitti vuonna 1980 kaikkiaan 86 kuntaa (municipalities) ja 45 pikkukaupunkia (townships), ja vuonna 2010 niitä oli yhteensä jo yli 185. Helsingin seudulla on 12 kuntaa.

Vuonna 1977, kun energiakriisi ja ulkomaisten autojen pääsy USAn markkinoille heikensivät autoteollisuuden kannattavuutta, Detroitin ongelmat olivat jo selvästi nähtävissä. Keskustassa oli hylättyjä vuosisadanvaihteen merkkirakennuksia, autioita liiketaloja ja ruohottuneita tehdasalueita. Autoilijoita varoitettiin ajamasta keskustan asuntoalueen kautta ryöstöuhan takia. Samankaltaisia kokemuksia minulla on myös mm. Bostonista, Philadelphiasta, San Franciscosta, Chicagosta ja St. Louisista. Detroitin on annettu rapistua vuosikymmeniä. Se on joutunut marginaaliin vallankäytön kaikilla tasoilla liittovaltiosta kaupunginhallintoon. Vaaleissa valitut edustajat kuuntelevat vain hyvin organisoituja valkoisten yhdyskuntien äänestäjiä ja leikkaavat julkisia investointeja koulutukseen, köyhyyden vähentämiseen ja kehittämisohjelmiin. Detroitin ja muiden suurkaupunkien oheneva veropohja ei riitä kasautuvien ongelmien ratkaisemiseen. Detroitin konkurssi kertoo USAn yhteiskuntapoliitikan pitkästä linjasta. Sitä on hallinnut ajatus yhteisten asioiden hoitamisen – ja sen aiheuttamien kulujen – minimoinnista ja oman ryhmän etujen edistämisestä, myös muiden kustannuksella. Vain eräissä itärannikon ja luoteisosavaltioiden kaupungeissa on kannatusta eurooppalaisille, yhteisiin etuihin perustuville näkemyksille, joiden mukaan yhteiskunnan heikoimpien turvana on koko yhteisön voima.

Millaisia Detroit ja muut suuret teollisuuskaupungit nyt olisivat, jos amerikkalainen yhteiskunta ei olisi sallinnut kaupunkirakenteen fragmentoitumista ja taloudellista ja etnistä segregaatiota? Jos 185 kunnan tilalla olisi yksi nykyistä paljon suurempi Detroit? Helsingissä ympäristön hajautuminen herätti keskustelun liitoksesta jo 1900-luvun alussa. Alueliitos, jossa kaupunki laajeni viisinkertaiseksi, toteutettiin valtiovallan päätöksellä 1946. Sen johdosta Helsinki pystyi hoitamaan siirtoväen asuttamisen ja maaltamuuton valtavat haasteet. Myös Vuosaaren ja Östersundomin liitokset ovat olleet tärkeitä koko pääkaupunkiseudulle.

Kaupunkihistorian näkökulmasta Detroit on varoittava esimerkki. Helsingin seudulla on jo huolestuttavia merkkejä kaupunkirakenteen hajautumisesta ja segregoitumisesta. Yksi kokonaisuus, johon kuuluisivat nykyiset naapurit Kirkkonummea, Vihtiä, Hyvinkäätä ja Sipoota myöten, avaisi uusia mahdollisuuksia kehittää yhteistä kaupunkiamme. Kyllä: uusi liitos tarvitaan.

14.9.2013

Anja Kervanto Nevanlinna