Category: Aiemmin julkaistut artikkelit

Suomen itsenäisyyden juhlavuotta 2017 valmisteleva toimikunta kutsuu kansalaisia juhlaan teemalla ”Suomi 100 yhdessä”. Teemaa esitellään pari minuuttia kestävällä elokuvalla, kolmella kielellä, Valtioneuvoston kanslian verkkosivuilla.

Millainen satavuotias Suomi sen mukaan on? Elokuvassa sekoittuvat lyhyet kuvakatkelmat, muutamat väliotsikot ja mekaaninen taustaääni. Kuvissa näkyy eri ikäisiä ihmisiä, tunnusesineitä kanteleesta älypuhelimiin ja maisemaa. Kokonaisuus on mainosmaisen yhdentekevä.

Elokuva ei kerro satavuotiaasta Suomesta kansalaisten yhteisen työn, monien sukupolvien ja aikakerrostumien näkyvinä jälkinä eikä vuosisataisista yhteyksistä eri puolille Eurooppaa.

”Yhdessä” elämme kaupungeissa. Elokuvaan ei ole kuitenkaan mahtunut yhtään kuvaa kaupunkimaisemasta tai elämästä kaupungeissa, vaikka Suomen väestöstä 70% asuu kaupunkimaisesti. Helsingin metropolialueella on 1.2 miljoonaa asukasta. Rakennukset muodostavat suurimman osan, 72%, kansallisvarallisuudestamme.

Kaupungit, niiden korttelit, kadut ja elämäntavat, kantavat meidän historiaamme itsenäisyyttä edeltäneiltä ajoilta nykypäivään saakka. Historian tuntemus on edellytys myös tulevaisuuden rakentamiselle. Juhlavuoden valmistelijoiden satavuotias Suomi on menettänyt muistinsa.

*

Juhlavuoden 2017 teemaa esittelevää elokuvaa on kiinnostavaa verrata äskettäin televisiossa näytettyyn, Ulkoministeriön vuonna 1987 tilaamaan 18 minuutin mainoselokuvaan ”Finland for Adults”. Siinä brittiläinen koomikkopari Mel Smith ja Griff Rhys Jones esittelee Suomea ulkomaalaisille.

Filmi on lähes kolmekymmentävuotta vanha, mutta sen näkökulma on tuoreempi kuin juhlavuoden 2017 valmistelutoimikunnan tuottamalla uudella filmillä.

Ulkoministeriön elokuvassa Jones toistaa toimittajan roolissaan vakiintuneita Suomi-kuvan kliseitä keskiyön auringosta, luonnosta, poroista, hirsimökeista, takaperoisista suomalaisista, saunasta ja vodkasta. Smithin esittämä Joulupukki yrittää koko filmin ajan kumota toimittajaan sitkeästi iskostuneita kuvitelmia. Niiden joukossa on myös toimittajan olettamus Suomen kuulumisesta ”glasnost-maihin”, joissa on kolmen päivän leipäjonot eikä mahdollisuutta ostaa länsimaisia merkkivaatteita.

Joulupukki on filmissä aikaansa seuraava liikemies, joka hyödyntää tottuneesti uusinta teknologiaa: mobiilipuhelinta, helikopteria ja täysautomatisoitua lahjapakettien varastoa. Kuvissa vilahtaa kansainvälisiä Suomi-kuvan viejiä rallitähdistä Finnairiin ja Marimekkoon, mutta kokonaisuutena elokuvan painotus on päähenkilöiden dialogin ja arkisten kuvauspaikkojen puolella. Huumoria ja ironiaa käytetään kaatamaan katsojien ennakkoluuloja. Kliseitä todenmukaisempi mielikuva rakentuu kuin huomaamatta.

Historia on Ulkoministeriön vanhemmassa filmissä läsnä kaupunkimiljöön kerrostuneisuuden kautta. Filmin valmistumisajankohdan uudet innovaatiot sijoittuvat ajalliseen jatkumoon. Senaatintorille kaksikkokin lopulta päätyy, Suomen sydämeen. Filmillä historia luo perustan tulevaisuudelle.

27.4.2015

Anja Kervanto Nevanlinna

Kirjoituksen alkuosa on julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide-osastolla 25.4.2015.

A new brand art museum for the Guggenheim Foundation at the Helsinki South Harbor?

Building art museums and concert halls on the waterfront came into fashion again in the early 2000s. Older modern models include the Sydney Opera House, the Royal Festival Hall in London and the string of public buildings envisioned by Alvar Aalto at Töölönlahti Bay. More recent examples are found in Bilbao, Copenhagen and Oslo.

Questions arise from the realities. Building on the waterfront is technically demanding and expensive. At Helsinki South Harbor (Eteläsatama), a rise of 1.5 meters at sea level, as occurred in January 2005, leads to grave problems. If global warming is taken seriously as the point of departure, the Eteläsatama site is not possible for building a new art museum.

The function of the building is ill-matched with the character of the place. Visual arts museums require good protection from direct sunlight and external walls with few openings. On the Eteläranta site, an enclosed museum building would mean that its activities could not be visible to the outside. This would emphasize the building as a mere object, its large size and absence of scale.

The Museum of Contemporary Art Kiasma and the Helsinki Music Center are prime examples of this, like gazebos for giants or huge sculptures. Their significance to citizens can be compared with that of the nearby Lasipalatsi building where the scale continues that of its surroundings and the activities open into urban life from all sides of the building. The sculptural image of the Opera Houses in Sydney and Oslo may look elegant in pictures, but the connections of their activities to the surrounding city remain flimsy.

Many well-known museums and concert halls have been built in former docklands or industrial areas. The Sydney Opera House is located on the site of a former tram depot, the Royal Festival Hall in London was built on a reclaimed industrial site, and the Bilbao Art Museum as well as the Oslo and Copenhagen Opera Houses are located in what used to be docklands. The new buildings were used as vehicles to replace the industrial image that was perceived as ugly and to attract new kinds of users.

For a company seeking investment profits, the location at the western seafront of Helsinki South Harbor is an advantage. The Guggenheim Foundation assumes that it will gain positive responses through the competition process in the ”promised land of architectural competitions”. The proposed site, however, is unsuitable for art museum functions, and the financial plan of the project does not stand up to critical appraisal. The decision of the City of Helsinki to offer the site for the competition was irresponsible.

For the citizens and the cityscape of Helsinki, a suitable location for the art museum of the foundation could be found at Jätkäsaari or Hernesaari, both former port areas, comparable with the sites of the well-known cultural buildings referred to above. Earlier the waterfront area at Eteläranta and Laivasillankatu contained port buildings and in the 1930s even a dockyard, but contrary to the international sites mentioned, the urban milieu is not industrial in character but part of the valuable and fragile historical center of Helsinki.

Massive sculptural buildings with facades that lack scale, standing apart from the fine-grained urban structure of the surrounding blocks, are not possible next to the neoclassical center and in the visual totality without endangering the iconic view of Helsinki.

Although the Guggenheim Foundation does not seem to appreciate the historical layers of our capital city, we must protect the values and meanings that they embody. We cannot afford to lose the historical cityscape of Helsinki.

28.12.2014

Anja Kervanto Nevanlinna

*The article was written before the announcement of the six finalists of the Guggenheim Helsinki competition and published in December 2014 in Arkkitehti / Finnish Architectural Review 6 / 2014.

Helsingin Eteläsatamaanko pitäisi rakentaa uusi bränditaidemuseo Guggenheim-säätiölle?

Taidemuseoiden ja konserttitalojen rakentaminen veden partaalle tuli uudelleen muotiin arkkitehtuurissa 2000-luvun alussa. Vanhempia moderneja malleja ovat Sydneyn oopperatalo, Lontoon Royal Festival Hall ja Alvar Aallon Töölönlahden rantaan visioima julkisten rakennusten sarja. Uudempia esimerkkejä löytyy muun muassa Bilbaosta, Kööpenhaminasta ja Oslosta.

Realiteetit herättävät kysymyksiä. Meren ääreen rakentaminen on teknisesti vaativaa ja kallista. Eteläsatamassa merenpinnan nousu metrillä, niin kuin tapahtui tammikuussa 2005, aiheuttaa vakavia ongelmia. Jos ilmaston lämpeneminen otetaan lähtökohdaksi, paikka on mahdoton taidemuseon uudisrakentamiseen.

Rakennuksen funktio sopeutuu huonosti paikan henkeen. Kuvataidemuseot edellyttävät hyvää suojaa suoralta auringolta ja niukasti aukotettuja ulkoseiniä. Eteläsataman tontilla umpinainen museorakennus merkitsisi sitä, että toiminnot eivät näy ohikulkijoille. Rakennuksen esineellisyys, suuri koko ja mittakaavattomuus korostuisivat.

Kiasma ja Musiikkitalo ovat tästä malliesimerkkejä, kuin jättiläisten huvimajoja tai valtavia veistoksia. Näiden rakennusten merkitystä kaupunkilaisille voi verrata esimerkiksi Lasipalatsiin, jonka mittakaava sopeutuu ympäristöön ja toiminnat avautuvat talon kaikilla sivuilla osaksi urbaania elämää. Sydneyn ja Oslon Oopperatalojen veistoksellisuus voi olla tyylikästä kuvissa, mutta toimintojen yhteydet ympäröivään kaupunkiin jäävät hatariksi.

Monet tunnetut museo- ja konserttitalot on rakennettu entisille satama- tai teollisuusalueille. Sydneyn oopperatalo sijaitsee entisen raitiovaunuvarikon paikalla, Lontoon Royal Festival Hall vanhalla teollisuustontilla, Bilbaon taidemuseo sekä Oslon ja Kööpenhaminan oopperatalot satama-alueella. Uudisrakennuksia käytettiin keinona korvata rumana pidettyä teollista kaupunkikuvaa ja houkutella uudenlaisia käyttäjiä.

Sijoitustuottoja havittelevan yrityksen kannalta Eteläsataman länsireuna on etu. Guggenheim-säätiö arvelee kilpailuprosessilla saavuttavansa myötämieltä ”arkkitehtuurikilpailujen luvatussa maassa”. Tontti on kuitenkin taidemuseon käyttöön sopimaton, eikä hankkeen rahoitusta koskeva suunnitelma kestä kriittistä arviointia. Kaupungin päätös tarjota tontti arkkitehtuurikilpailua varten oli vastuuton.

Kaupunkilaisten ja Helsingin kaupunkikuvan kannalta säätiön taidemuseolle sopiva paikka löytyisi Jätkäsaaressa tai Hernesaaressa, joiden menneisyys vertautuu edellä mainitsemieni tunnettujen kulttuurirakennusten varhaisempiin vaiheisiin. Aikaisemmin Etelärannan ja Laivasillankadun rantakaistaleella on ollut satamarakennuksia ja vielä 1930-luvulla laivatelakka, mutta päinvastoin kuin mainitsemissani kansainvälisissä kohteissa, tonttia ympäröivä kaupunkimaisema ei kuitenkaan ole teollinen vaan osa Helsingin arvokasta, herkästi haavoittuvaa historiallista keskustaa.

Suuret, veistosmaiset ja julkisivuiltaan mittakaavatonta arkkitehtuuria edustavat rakennukset, jotka ovat irrallaan ympäröivien kortteleiden hienojakoisesta kaupunkirakenteesta, eivät ole mahdollisia empirekeskustan tuntumassa ja samassa visuaalisessa kokonaisuudessa ilman että Helsingin ikoninen näkymä vaarantuu.

Vaikka Guggenheim-säätiö ei näytä arvostavan pääkaupunkimme aikakerrostumia, meidän pitää varjella niiden arvoja ja merkityksiä. Helsingin historiallista kaupunkimaisemaa meillä ei ole varaa menettää.

28.12.2014

Anja Kervanto Nevanlinna

*Kirjoitus on kirjoitettu ennen tietoa Guggenheim-kilpailun kuudesta finalistista ja julkaistu joulukuussa 2014 ilmestyneessä Arkkitehti-lehdessä 6 / 2014.

***

Ranskassa lähiöillä (banlieues) viitataan nimenomaan köyhiin, huonokuntoisiin kerrostalovaltaisiin asuinalueisiin, joissa on valtion tukemia vuokra-asuntoja (Habitation à Loyer Modéré, HLM). Lähiöt rakennettiin pääosin voimakkaan talouskasvun aikana 1950-70-luvuilla helpottamaan sodan jälkeistä asuntopulaa, joka oli seurausta syntyvyyden voimakkaasta kasvusta ja toisaalta siirtolaisten määrän lisääntymisestä. Lähiöt nähtiin aluksi edistyksellisinä, sillä ne tarjosivat työväenluokkaisille perheille aiempaa paremmat elinolot. Pian ihmisten käsitys lähiöistä alkoi kuitenkin muuttua, sillä lähiöt osoittautuivat usein epäinhimillisiksi nukkumalähiöiksi, joissa oli puutteellinen infrastruktuuri ja huonot palvelut. Aluksi lähiöissä asui myös paljon keskiluokkaista, ns. ranskalaista kantaväestöä, mutta viimeistään 1980-luvulle tultaessa suurin osa heistä oli jo muuttanut muualle asumaan. Monet lähiöt köyhtyivät ja rapistuivat entisestään. Nykyään suurin osa lähiöiden asukkaista on siirtolaistaustaisia, minkä vuoksi lähiökeskustelut kytkeytyvät usein maahanmuuttopolitiikkaan ja sen ongelmiin, etnisyyteen ja islamiin.

Mielikuvat ranskalaisista lähiöistä ovat pitkälti median luomia, joka on keskittynyt kuvaamaan erityisesti lähiöiden negatiivisia puolia. Lähiöt nähdään usein sosiaalisesti, kulttuurisesti ja taloudellisesti syrjäytyneinä paikkoina, joita tarkastellaan pelkästään keskustasta käsin ja suhteessa keskustaan. Lähiöistä puhuttaessa esiin nousevat erilaiset sosiaaliset ongelmat kuten työttömyys, väkivalta, rikollisuus ja huumeet. Toisaalta ranskalaisessa keskustelussa lähiöt kuvataan usein epäpaikkoina, jotka antropologi Marc Augén mukaan ovat paikkoja, joilla ei ole omaa historiaa, identiteettiä tai kulttuurisia arvoja. Ne ovat pelkkiä läpikulkupaikkoja, anonyymejä tiloja, joihin ei liity positiivisia merkityksiä.

Lähiökirjallisuus

Ranskalaiset nykykirjailijat kuvaavat paljon lähiöitä. Yhtenä erityispiirteenä on maahanmuuttajataustaisten nuorten kirjoittamat lähiöihin sijoittuvat romaanit. Tämä lähiökirjallisuus tai ns. beur-kirjallisuus (littérature beur) syntyi 1980-luvun alussa, kun ranskalaiset, siirtolaistaustaiset nuoret alkoivat kirjoittaa omasta elämästään lähiöissä. Monet heistä olivat pohjoisafrikkalaistaustaisia, josta tulee myös nimitys ’beur’, joka viittaa sanaan ‘arabe’, arabi. Kirjat olivat usein osittain omaelämäkerrallisia teoksia, jotka kuvasivat nuorten, lähinnä toisen ja kolmannen maahanmuuttajasukupolven kokemuksia lähiöistä. Ne käsittelivät monikulttuurisen identiteetin rakentumista ja toisaalta ranskalaiseen yhteiskuntaan sopeutumisen vaikeutta. Vaikka nämä nuoret olivat syntyneet Ranskassa, heidän oli silti vaikea löytää oma paikkansa ranskalaisessa yhteiskunnassa. Toisaalta myös vanhempien kulttuuritausta tuntui vieraalta ja aiheutti nuorissa kapinaa.

Teokset kuvasivat lähiöitä hyvin negatiivisesti. Niiden keskeisinä teemoina olivat lähiöihin liittyvät ongelmat, kuten rasismi, sosiaalinen epäoikeudenmukaisuus, poliisiväkivalta, köyhyys, työttömyys ja päihteet. Romaanien lisäksi lähiöitä käsiteltiin myös elokuvissa, ja viimeistään Mathieu Kassovitzin Viha (La haine, 1995) räjäytti lähiöt ja niiden ongelmat suuren yleisön tietoisuuteen. Tämä yksi tunnetuimmista lähiöön sijoittuvista elokuvista kertoo kolmesta nuoresta miehestä pariisilaislähiössä ja heidän kokemastaan väkivallasta ja rasismista.

Pitkään lähiötarinat olivat hyvin miehisiä, naiset nähtiin usein vain sivuosassa ja stereotyyppisesti esitettyinä. 1990–luvulta lähtien naisnäkökulmia tuli kuitenkin lisää, kun naiskirjailijat alkoivat kuvata nimenomaan naisten lähiöissä kohtaamia ongelmia, kuten sukupuolista syrjintää ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kirjoissa naiset nähtiin usein miehisen muslimikulttuurin ’uhreina’, jotka joutuivat tasapainoilemaan perheensä tiukan muslimikulttuurin ja toisaalta ranskalaisen kulttuurin välissä.

Naisten lähiökuvaukset ovat kiinnittäneet ihmisten – ja erityisesti median – huomion myös naisten kokemaan seksuaaliseen väkivaltaan lähiöissä. Teoksessaan L’enfer des tournants (2004) Samira Bellil kuvasi omia traumaattisia kokemuksista joukkoraiskauksen uhrina Seine-Saint-Denisin –lähiössä Pariisissa. Kirja sai paljon mediahuomiota ja oli osaltaan luomassa kuvaa lähiöistä naisille vaarallisina paikkoina. Kirjan ja sen nostattaman keskustelun tuloksena joukkoraiskauksia (tournants) alettiin pitää nimenomaan lähiöiden ongelmana.

Faïza Guène haastaa lähiöstereotypioita

Vaikka lähiötarinat ovat pääosin vahvistaneet lähiöiden pahamaineisuutta, 2000-luvulla on myös merkkejä lähiökuvauksen monimuotoistumisesta. Ranskalainen Faïza Guène (s.1985) on mielenkiintoinen esimerkki siitä, miten kirjallisuus voi haastaa stereotyyppisen ja negatiivisen lähiökuvan sekä luoda uudenlaisia tulkintoja lähiötilasta. Algerialaistaustainen Guène on syntynyt ja kasvanut Pariisin lähiöissä. Hän on kirjoittanut neljä romaania ja lisäksi ohjannut ja käsikirjoittanut lähiöihin sijoittuvia elokuvia. Guènen esikoiskirja Hällä väliä huomisella (suom. 2005, ransk. Kiffe kiffe demain, 2004) oli suuri myyntimenestys Ranskassa ja maailmalla.

Romaanissa lähiötä tarkastellaan 15-vuotiaan marokkolaistaustaisen tytön, Dorian, silmin. Doria asuu kahdestaan äitinsä kanssa, isä on palannut Marokkoon. Kirja kertookin erityisesti naisten elämästä lähiössä. Romaani ei esitä lähiötä mitenkään yltiöpositiivisena paikkana, mutta tuo lähiötilaan uudenlaisia merkityksiä. Tärkeässä osassa on Dorian persoonallinen ja terävä ääni, joka kommentoi värikkäästi ympäröivää lähiöelämää: naapuruston juoruja, television saippuasarjoja ja Dorian lähipiirin arkisia tapahtumia.

Doria puhuu avoimesti myös kipeistä aiheista, kuten köyhyydestä ja isän lähdöstä, sekä toisaalta teinitytön elämään liittyvistä noloistakin tapahtumista. Romaanin ironinen ja humoristinen sävy syntyy Dorian nasevista, sarkastisista kommenteista ja toisaalta itseironisista hassuista tilanteista. Monimuotoinen lähiökuva rakentuu nimenomaan arkipäivän kuvauksesta, joka rakentaa lähiölle uudenlaista identiteettiä. Myös tavalliset tapahtumapaikat, kuten Dorian lähikauppa, Sidi Mohammed Market, kirpputori, jossa Doria käy äitinsä kanssa tai vaikkapa metro, bussi tai kirjasto, korostavat arkipäivän merkitystä. Romaanissa on paljon erilaisia, värikkäitä henkilöhahmoja, kuten Dorian ystävä, Hamoudi, joka polttaa hasista ja siteeraa Rimbaud’n runoja, elämäniloinen Zohra-täti, joka nauraa jatkuvasti, huoltomiehen vaimo, jolla on permanentti vuosimallia 1974, ja Dorian täishampoolta haiseva terapeutti madame Burlaud. Romaanissa erityisesti naisten välinen ystävyys ja tuki rakentavat positiivista lähiökuvaa ja luovat tiettyä yhteisöllisyyden tunnetta heidän välille.

Uudenlaiset, monimuotoisemmat lähiötarinat purkavat lähiöihin liitettyjä stereotypioita ja rakentavat uudenlaista monimuotoisempaa lähiökuvaa, jossa lähiöillä on myös positiivisia symbolisia merkityksiä. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan lähiökirjallisuus kehittyy, ja missä määrin uudet, positiivisemmat tulkinnat lähiöistä onnistuvat muuttamaan lähiöistä käytävää keskustelua.

28.11.2014

Mirka Ahonen

Kenelle kaupungit kuuluvat? 2000-luvulla metropolialueista on tullut aikamme tunnus – kasvukeskukset vetävät väkeä ja kaupunki kuuluu kaikille. Siitä on tullut mahdollisuuksien maaperää ja monenlaisten toiveiden alusta, unelma paremmasta tulevaisuudesta. Kaupunkien nousu on hävittänyt taustalle maaseutu-kaupunki -jaon, joka aikaisemmin voimakkaasti dominoi eurooppalaisia yhteiskuntia ja niiden aatteita. Nyt kaupungit ovat voimakeskuksia, jotka poliittisessa vaikuttavuudessaan ovat kiilamassa valtioiden ja kansakuntien rinnalle ja joskus ohikin.

Historiallisesti kaupungit kuuluvat porvaristolle ja porvarisvallalla on pitkät historialliset juuret, jotka osin ulottuvat tähän päivään saakka. Kuten tunnettu saksalainen sosiologi Jürgen Habermas teoksessaan Strukturvandel der Öffentligkeit (1962) osoittaa, kaupan, kaupunkien ja rahatalouden kehitys alkoi Euroopassa 1100- ja 1200-luvulla tavalla, joka synnytti modernin kaupankäynnin, tavaranvaihdon ja rahatalouden. Syntyi eurooppalainen kaupunkikulttuuri ja sen ytimeen sosiaalinen ryhmä, jonka vaikutus tuli olemaan keskeinen kansallisvaltioiden rakentumisessa. Itsehallinnolliset kaupungit Alankomaissa, Englannissa, Pohjois-Italiassa ja Saksassa tuottivat hallintokulttuuria ja elämänmuotoa, jota sittemmin on kutsuttu ”porvarilliseksi”.

Kirkollinen reformaatio mahdollisti osaltaan porvariston vallankumouksen. Kun Preussin jälleenrakennus alkoi Napoleonin sotien jälkeen, haluttiin kaupungit erottaa sentralistisesta, valtiollisesta keskusjärjestelmästä. Uusi kunnallinen elitismi perustui samanarvoisten valtaan ja se sääteli nousevan ylä- ja keskiluokan omakuvaa. Kunnat olivat saksalais-skandinaavisessa ajattelussa laajennettuja kotitalouksia, ja niiden toimintaa leimasi taloudellinen ja tekninen edistysajattelu. Tästä paketista tuli nousevan porvariston omankuvan ydinainetta.

Porvariston omakuva perustui kotoiseen harmoniaan, hillintään, sovinnaisuuteen ja säästäväisyyteen. Porvariston valtakuntaa olivat (ovat edelleen) kaupungit ja kunnallispolitiikka. Kaupunkien hallintoon ilmentyi uudenlaista hyveellisyyttä ja jopa saituutta, tätä ”pikku- tai poroporvarillisuutta”. Tuhlata ei sovi, eikä varsinkaan julkisesti. Raha oli pantava poikimaan, kasvamaan korkoa, niin kuin jo Raamatun vertauksessa leivisköistä opetetaan. Rahan vastapainona korostettiin yksityisyyttä, arkea ja kodin maailmaa. Pohjoismaissa porvarilliset arvot ja ankara työmoraali yhtyivät säästäväisyyteen ja asketismiin. Esiin jalostui ajattelumalli, jolle yhä on käyttöä verovaroin toimivan julkisen sektorin kovassa ytimessä.

Porvaristo on lempisäätyni eurooppalaisessa historiassa. Sen merkitys, moraali ja elämäntapa säteilevät edelleen arkeen, arvoihin ja ihanteisiin. Eurooppalainen porvaristo oli valtansa tunnossa 1800-luvulla. Se oli noussut yhteiskunnan uudistavaksi voimaksi Ranskan vallankumouksen myötä ja ottanut paikkansa kaupunkien julkisessa tilassa. Porvaristo jätti pysyvän jälkensä eurooppalaisiin metropoleihin modernin kaupunkisuunnittelun ja urbaanin arkkitehtuurin luojana, teollisuuden, pankki-, vakuutus- ja palvelutoimintojen uudistajana.

Raha, talous ja perhe ovat olennaisia sosiaalisia tunnuksia siellä, missä porvaristo toimii eli kaupungeissa. Ryhmä rakensi komeita asuinpalatseja, teattereita, tavarataloja, oopperoita, museoita ja muistomerkkejä. Se suunnitteli bulevardeja ja puistoja ja viihtyi uusissa julkisissa tiloissa, kahviloissa, ravintoloissa ja mannermaan suurhotelleissa. Porvaristoon kuului aikansa luovaa luokkaa, arkkitehtejä, taiteilijoita, liikemiehiä, juristeja, professoreita, tehtailijoita ja kiinteistönomistaja. Porvaristo pukeutui hyvin, juhli ja nautti.

Vaikka joukko ei ollut yhtenäinen, porvaristo oli nousevana ja kaikkialle Euroopassa levittäytyvänä säätynä helppo karikatyyrin ja pilailun kohde. Astetta pidemmälle meni Karl Marx 1800-luvulla. Marx istutti meihin porvarikammon. Kommunistinen manifesti (1848) pursuaa yksinkertaistettua sosiaalista analyysiä ja luokkavihaa, jossa vastakkain asetettiin porvaristo ja proletariaatti. Marxin mukaan ”Tuhoutuneen feodaalisen yhteiskunnan uumenista noussut nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta ei poistanut luokkavastakohtia. Se asetti vain vanhojen tilalle uusia luokkia, uusia sorron edellytyksiä, uusia taistelumuotoja. – – – Meidän aikakautemme, porvariston aikakausi, on kuitenkin erikoinen siinä suhteessa, että se on yksinkertaistanut luokkavastakohdat. Koko yhteiskunta jakautuu yhä enemmän kahteen suureen vihollisleiriin, kahteen suureen, vastakkaiseen luokkaan: porvaristoon ja proletariaattiin.”

****

Avaan arvokirjastosta lainaamani Porvarissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906 I -teoksen (1920) ja paperiveitsi on otettava esiin. Kukaan ei ole lukenut teossarjaa lähes sataan vuoteen, mikä ilmentää kiinnostuksen puutetta porvariston poliittista roolia kohtaan. Avaamattomat sivut ovat myös hyllyssäni pitkään olleessa Aimo Halilan Me raatiherrat ja porvarit -kirjassa (1944). En oikein tiedä, mitä teokselta haluan eikä sen pikkuhupaisa nimi edes houkuttele lukemaan. Jo käsitteenä porvari palauttaa mieleen jotain konservatiivista ja tunkkaista ja epäkiinnostavaa, ja kun vihdoin saan kirjan luettua, Halila vahvistaa asian: ”Suomen porvareiden varallisuus ja sivistystaso kohosivat hitaasti, ja porvariston poliittinen merkitys oli jatkuvasti suhteellisen vähäpätöinen.” Itse uskon, että porvaristo vielä tekee komean paluun historian näyttämöille. Aika on nyt kypsä – odottakaa vain!

25.10.2014
Laura Kolbe