Category: Aiemmin julkaistut artikkelit

Kun kesä tulee, suomalaisten käytös muuttuu urbaanimmaksi. Sisäänpäin kääntyneet, jurot ja happamat hahmot vaihtuvat hymyileviin, värikkäisiin ja puheliaisiin henkilöihin. Tämä on ainakin yleisesti levinnyt käsitys ja empiirisesti se on havaittavissa jo vappuna.

Vappu on oiva esimerkki vuodenaikojen merkityksestä suomalaiselle kaupungille, sillä vaikka sen perimmäinen merkitys on valon, lämmön ja heräävän luonnon juhla, se viedään läpi antaumuksella säästä huolimatta. Vuodenajan ja näin ollen luonnon vaikutus on kulttuurimme syvästi sisäistämää ja symbolisesti artikuloitunutta merkitystä. Lisäksi vapulla on intensiivisyydestään johtuen hidastava vaikutus elämään. Sen tietää jokainen perusteellinen vapunviettäjä.

Kun valo ja lämpö vetävät ihmisiä ulos asunnoistaan, julkiseen tilaan, puistoihin tai katukahviloihin, ilmiö ei muitta mutkitta ole samastettavissa kulttuuritalouskonsulttien hehkuttamaan kaupunkikulttuuriin. Siinä vuorovaikutus säännöllisesti linkittyy kulutukseen ja monikulttuurisuus on viihdettä ja suvaitsevaisuuden merkkikieltä. Tuota kaupunkikulttuuria jokainen kaupunki nyt haluaa: se on seksikästä ja kivaa, se lisää verotuloja eikä rasita julkista taloutta ainakaan lähitulevaisuudessa.

Konsultit korostavat, että kaupunkikulttuuri on taloudellisesti tuottavaa. Totta se on, tavallaan, onhan liiketoimintakin oma kulttuurinsa. Kaikki kulttuuri ei kuitenkaan ole taloudellisesti tuottavaa: se voi olla tappiollista yhtä hyvin kuin taloudellisesti vailla merkitystä. Siksi konsulttien kaupunkikulttuuria pitäisi selvyyden vuoksi kutsua talouskulttuuriksi. Onhan se myös taloudellista siinä mielessä, että sitä riittää kaikille maksakykyisille ja se kuuluu ja näkyy myös niille, jotka eivät ole sitä tilanneet. Talouskulttuuri sykkii ja jotkut väittää, että niin tekee kaupunkikulttuuri ylipäätään.

Palatkaamme hidastumiseen. Ei ole mitään tylsempää kuin talvisunnuntai asuinalueella: ihmisiä liikkeellä niin vähän, että heitä tuskin havaitsee. Tämä voisi olla hitauden ja talven perikuva. Asiassa on kuitenkin kaksi tasoa. Maailma ympärillä on hidas, jopa pysähtynyt, siksi ihmiset kulkevat nopeasti ja vilkuilematta sen läpi, kukaan ei jää oleskelemaan. Kesällä sen sijaan ympäristö on täynnä ääniä, tuoksuja, kutsuvaa lämpöä. Ihminen hidastuu, jää puistonpenkille, kahvilan tuolille tai parvekkeelle: ei ole kiirettä pois, mitään ei tarvitse tapahtua, asioita tapahtuu koko ajan. Maailma on antelias.

Suomalaisen kaupungin urbaani kesäkulttuuri on vain osin, eikä edes olennaisesti tai ensisijaisesti, talouskulttuuria. Talous – kuppilat, kaupat, kioskit ja tapahtumat – palvelee ja tukee kulttuuria, mutta sen merkitys on muualla. Se on hidastumisessa. Hidastuminen ei tee meistä parempia kuluttajia ja veronmaksajia, pikemmin päinvastoin. Oleskelu ja joutilaisuus ovat sen sijaan vapauden, luovuuden ja kriittisyyden ehtoja: ilman niitä ei ole aikaa löytää uusia asentoja ja näkökulmia.

Ilmentävätkö talouskulttuurin katetut, kaupalliset ulkotilat vapauden pelkoa? Oleskelu on otettava haltuun: joutilaisuus, joka ei ole kansan- tai kuntataloudellisesti tuottavaa, ei ole moraalisesti hyväksyttävää. Urbaani rakentaminen on unohtanut puistot eikä juuri ajattele ulkotilaa. Talvi on hankala ja puut roskaavat kieltämättä. Silti kehotan unohtamaan katetut julkiset tilat ja maanalaiset reitit, erikoiset valaisimet ja maisemien puita korvaavat mastot. Unohtamaan, sillä niitä ei kannata ajatella – ja niissä ajattelee huonommin kuin puiden alla.

01.03.2005

Pauline Von Bonsdorff

Onko kaupunkihistorioitsijalla valtaa? Voiko hän vaikuttaa yhteiskunnallisiin päätöksiin tai prosesseihin? Saako tutkijalla edes olla suhdetta valtaan?

Jotkut historioitsijat vastustavat sitä, että tutkija ottaa kantaa ajankohtaiseen kaupunkikysymykseen. Heidän mukaansa tutkija menettää silloin asiantuntijaroolinsa. Toiset historioitsijat taas pitävät tutkijan valtaa itsestään selvänä: uusi tulkinta uhkaa aina aikaisempia tulkintoja ja samalla niiden varaan rakentunutta valtajärjestelmää. Tutkijan vastuulla on käyttää lähteitään kriittisesti ja tietoisena siitä yhteiskunnallisesta kontekstista, jossa lähde on aikanaan syntynyt.

Suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettaessa, erityisesti 1960-luvulla, päätöksentekijät sekä seurasivat ajankohtaista sosiaalipolitiikan tutkimusta että sovelsivat sitä – tällaisen kuvan saa, kun lukee historiankirjoituksia siitä ajasta. Yhtä kiinteästä yhteydestä on tuskin koskaan ollut kyse kaupunkitutkijan, vielä vähemmän kaupunkihistorioitsijan kohdalla.

Kaupunkitutkimus kyllä kiinnostaa tieteellistä yhteisöä suurempaakin yleisöä. Urbaanin elämän ilmiöt kuluttamisesta kännyköihin ja kotiseututunteesta kansalliseen identiteettiin herättävät lähes yhtä paljon innostusta kuin luonnonmaisemien kuvaukset sata vuotta sitten. Kaupunkihistoriasta tuttuja, mm. Helsingin keskustasta modernismin kiihkeimpinä aikoina purettuja taloja monet surevat vieläkin.

Tutkijan viestit näyttävät kuitenkin yksinkertaistuvan matkallaan julkisuuteen. Lehdissä ja televisiossa journalismin ehdoilla laaditut otsikot tekevät uutisen tyyliin Makasiinit puretaan tai Pilvenpiirtäjiä Pasilaan, tai joskus yksilöidymmin kuten Kaupunginjohtaja haluaa suojella rakennukset (viimeinen esimerkki on kuvitteellinen).

Kaupunkihistorioitsijan kuva maailmasta on monimutkaisempi. Hänelle esimerkiksi Makasiineissa kiinnostavaa on niiden merkitys alueen viimeisinä säilyneinä jälkinä pääkaupungin teollistumisen historiasta. Kun kaupunkitutkija toteaa, että Makasiinit pitäisi säilyttää, johtopäätökseen kutoutuvat yhtä tärkeinä myös sen perustelut, tutkijan argumentaatio.

Tutkijalla on harvoin muodollinen valta-asema, joka tarjoaisi välineitä suoralle vallankäytölle. Vallattomia muotoja tutkijan valta saa silloin, kun hän toimii mielipidevaikuttajana: problematisoi tärkeänä pitämänsä asian, kritisoi esillä olleita vaihtoehtoja ja esittää argumenttiketjunsa omine ehdotuksineen.

Joskus tutkijan tulkinta saa julkisuutta ilman tekijää, kuin itsestään syntyneenä kuvauksena asioiden luonnollisesta tilasta. Esimerkiksi viime syksynä ilmestyi kaksikin kaupallisen kustantajan kirjaa, joissa oli suoria lainauksia kirjoituksistani ilman asianomaista viittausta. Argumenttini siis saivat jotkut niin vakuuttuneiksi, että he ottivat ne omiin nimiinsä. Tutkijana luen ristiriitaisin tuntein lehtiarvostelua, jonka mukaan em. kirjoista toisen tekijät ”ovat kirjoittaneet ja kuvittaneet mainion kirjan” (Suomen Kuvalehti 20.5.2005), vaikka he ovat todennäköisesti käyttäneet monien muidenkin tutkijoiden työtä raaka-aineenaan osoittamatta ajatusten alkuperää.

Argumentit saattavat ajankohtaisissa kaupunkikysymyksissä muuttaa paitsi kaupunkilaisten myös päätöksentekijöiden kantoja. Molemmilla voi olla merkittäviä seurauksia.

Tarjoamalla argumentteja tutkija vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa. Perustellut näkökulmat siirtävät julkisuudessa käytävän keskustelun painopistettä kannanotoista ja julistuksista ilmiöiden analyysiin ja tulkintoihin, jopa niiden ristiriitaisuuksiin. Viime kädessä argumentit liittyvät arvoihin.

Kaupunkihistorioitsijan yhteiskunnallinen tehtävä on tuoda kaupunkia koskevia tulkintoja ja niihin johtaneita argumentteja julkiseen keskusteluun. Parhaassa tapauksessa hänkin pääsee näin käyttämään valtaa ja osaltaan vaikuttamaan historian kulkuun.

01.02.2005

Anja Kervanto Nevanlinna

Aikamme tärkeimpiä kysymyksiä on se, miksi toiset kaupungit menestyvät ja toiset taantuvat. Eräät kaupunkikeskukset osaavat uudistaa imagoaan samalla kun toiset epäonnistuvat ja takeltelevat. Nämä asiat ovat kiehtoneet kaupunkitutkijoita jo pitkään. Samalla pääkaupunkien rooli on joutunut uudelleen arvioinnin kohteeksi. Jos pääkaupunkeja ei olisi, ne pitäisi keksiä. Vuosisatainen kehitys on tuottanut eurooppalaiseen pääkaupunkiin monta kerrostumaa. Viimeisin liittyi kansallisvaltion vahvistumiseen, mikä lisäsi pääkaupunkien painoarvoa.

Viittaukset latinan kielen päähän, caput, vievät ”pääkallopaikkaan” (capital city, le capital, die Haupstad, huvudstad). Käsite ei niinkään korosta urbanismia tai kaupunkikulttuuria, vaan valtiollisuutta – valtioissa tarvitaan ”pää” ja ”kaupunki”. Pääkaupunki tarvitsee vastavoimansa. Vastakohtana voi olla valtio, maakunnat ja provinssit, maaseutu yleisesti sekä alueellinen periferia. Tärkeää onkin ymmärtää, miten vastakohtaisuus artikuloituu poliittisesti.

Suomella on Helsinkinsä. Kuninkaan perustama ja keisarin rakentama sotilas- ja siviilihallinnon keskus, sivistyksen ja kulttuurin kehto herättää edelleen paljon intohimoa. Virkamiesvetoinen, vahva ja ilmapiiriltään eurooppalainen kaupunki on historian eri vaiheissa mielletty ”suomalaiselle hengelle” vieraaksi. Kasvava pääkaupunki ja sen edustama teollinen modernismi ja poliittinen radikalismi on eri aikoina nähty uhkana Suomen todelliselle, sinivalkoiselle olemukselle.

Vuoden 1945 jälkeen kansallisen politiikan keskeinen tavoite on perustunut vahvan vastavoiman luomiseen Helsingille. Se on tapahtunut aluepoliittisin tunnuksin, toiminnallisia maakuntakeskuksia synnyttäen. Korkeakoulu- ja tiedepolitiikan keskeinen päämäärä on ollut Helsingin koulutusylivoiman murentaminen. Vuosikymmenten aikana on syydetty useita miljardeja euroja ja markkoja alueiden kehittämiseen, valtiollisten toimintojen hajasijoittamiseen ja – päivän muotitermin mukaisesti – alueellistamisen vahvistamiseen. Politiikan tämä puoli kaipasi kriittistä monitieteellistä tutkimusta: miten aluepolitiikan tavoitteet on eri aikoina muotoiltu ja mitä rahoilla on saatu aikaan?

Pääkaupungit ovat menestyneet globaalitalouden aikana eikä muutosta ei ole näköpiirissä. Metropolialueet tarjoavat talouden ja politiikan eliiteille kansainvälisesti vertailukelpoisen toimintapuitteen. Globaalitalous on muuttanut kaupunkien ja maakuntien suhdetta. Ne eivät enää voi olla toistensa vatsakohtia, sillä tänään jo noin puolet suomalaisista asuu maan kahdeksalla suurimmalla kaupunkiseudulla. Kansallinen menestyminen on riippuvainen suurten kaupunkiseutujen menestyksestä. Niistä säteilee hyvinvointia koko maahan. Menestyessään ne houkuttelevat korkean lisäarvon toimintoja. Kaupungit ovat haasteellisen kehitysvaiheen edessä. Globaali pärjääminen edellyttää kohdennettuja kansallisia toimenpiteitä, alueellistamisohjelmien rinnalle vahvaa kaupunkipolitiikkaa.

Urbanisoitunut kansantalous elää tilanteessa, jossa on tehtäviä valintoja. Kaupunkialueet muodostavat omat reviirinsä, jotka enää eivät noudata kansallisvaltioiden rajoja. Vahva alueellinen imago ja vakaa kehitys liittyvät kaupungeissa usein yhteen. Imagoon liittyy sellaisia tekijöitä, jotka saavat ihmiset tuntemaan yhteenkuuluvuutta tietyn paikan kanssa tai turvallisuutta tietyllä alueella.

01.01.2005

Laura Kolbe