Category: Aiemmin julkaistut artikkelit

Olen osana väitöskirjaani tarkastellut Helsingin Sanomissa käytyä keskustelua segregaatiosta ja pääkaupunkiseudun alueellisesta eriytymisestä vuosina 1995–2013. Vaikka Suomea ja muita Pohjoismaita on pidetty sosiaalisesti tasa-arvoisina ja niissä on toteutettu tätä tasa-arvoa tukevaa politiikkaa, ovat kysymykset segregaatiosta ja alueellisesta epätasa-arvosta nousseet poliittiselle agendalle. Julkisuudessa aiheeseen ovat tarttuneet niin toimittajat, tutkijat kuin poliitikotkin.

Kysymys tutkimuksen roolista on kiinnostava siksi, että asuinalueiden eriytyminen ja sosiaalinen eriarvoistuminen on maailmalla tunnustettu ongelma, johon yleensä viitataan segregaation käsitteellä. Termillä on kuvattu etenkin negatiivista kaupunkialueiden kehitystä, eikä se ole ollut kovin yleinen suomalaisessa tutkimuskirjallisuudessa tai julkisessa keskustelussa. Kuitenkin käsitteen voi katsoa vakiintuneen julkiseen keskusteluun viime aikoina.

Suomalaisen tasa-arvopolitiikan perinne

Kaupungistumiseen ja asuinalueisiin liittyvä keskustelu virisi Helsingin Sanomien uutisoinnissa aikana, jolloin Suomi kärsi taloudellisen laman jälkimainingeista. Vuosina 1995–2003 yksittäisinä aiheina näkyivät etenkin lama, alueiden työttömyys ja tuloerot. Suomen – ja etenkin pääkaupunkiseudun – tilannetta verrattiin muihin eurooppalaisiin kaupunkeihin ja ”Suomen mallia” pidettiin onnistuneena esimerkkinä kansainvälisten kokemusten valossa. Käytännössä tämä tarkoitti pieniä tuloeroja, hyvinvoinnin tasaisempaa jakautumista sekä tilannetta, jossa Suomeen ei ollut annettu kehittyä slummeja, jotka olivat ominaisia monille Euroopan suurkaupungeille.

Alueellista eriytymistä koskevaa uutisointia leimasi tietynlainen ongelmattomuus, vaikka esimerkiksi muuttoliike ja sen vaikutukset hoito-, koulu- ja terveyskeskuspaikkoihin sekä tätä kautta asuntojen hintoihin olivatkin esillä. Segregaatio-termiä käytettiin kuvaamaan muiden maiden ongelmallista tilannetta. Poikkeuksen tekivät 1990-luvun loppupuolella Helsingin ja pääkaupunkiseudun aluetta koskevat tutkimustulokset, joiden katsottiin viittaavan alueiden eriytymiseen. Aluksi näitäkin tuloksia tulkittiin lähinnä merkkeinä siitä, että sosiaalisia eroja tasaava politiikka toimi. Korkeintaan kyse oli haasteista, joiden ratkaisemiseksi nykyiset poliittiset toimenpiteet olivat riittäviä. Ilmassa leijui kuitenkin hienoinen huoli tulevaisuuden suunnasta.

Kiista kaupunkikehityksen suunnasta

Vuonna 2007 Helsingin Sanomat uutisoi kiistasta, joka näytti leimahtaneen muutaman tutkijan välille. Vastakkain olivat Helsingin kaupungin tietokeskuksen erikoistutkija Markku Lankinen sekä Helsingin yliopiston professorit Mari Vaattovaara ja Matti Kortteinen. Ensisijaisesti kysymys oli siitä, voitiinko Helsingissä puhua segregaatiota muistuttavasta kehityksestä. Kiinnostavaa on se, että kiista sai alkunsa Helsingin Sanomien kirjoittaessa julkaisemattomasta Yhteiskuntapolitiikka-lehden artikkelista. Toisin sanoen Helsingin Sanomat asetti tutkijat vastakkain lehden sivuilla ennen kuin tieteellinen artikkeli oli julkaistu.

Tutkijoiden välinen kiista koski ensisijaisesti tutkimuksen tekemisen lähtökohtia, menetelmiä sekä tulkintoja. Niiden taustalla lepäsivät kuitenkin poliittisesti merkittävät kysymykset sosiaalisesta asuntotuotannosta sekä pääkaupunkiseudun kilpailukyvystä. Samoihin aikoihin Matti Vanhasen toinen hallitus lisäsi metropolipolitiikan hallitusohjelmaansa. Kiista tutkimusmenetelmistä ja tulosten tulkinnoista asettui osaksi poliittista keskustelua pääkaupunkiseudun yhdistymisestä.

Vaattovaaran ja Kortteisen analyysi keskittyi pienempään alueyksikkötasoon kuin mihin perinteisesti oli totuttu. He myös ottivat kantaa sosiaalisen sekoittamisen politiikkaan, jonka he katsoivat osaltaan luoneen alueellisen huono-osaisuuden keskittymistä. Tätä näkemystä kaikki keskustelijat eivät jakaneet ja osa kritisoi vahvasti tutkijoiden poliittisia kannanottoja (HS Mielipide 20.3.2007). Helsingin Sanomat vei omalta osaltaan keskustelua suuntaan, jossa alueellinen eriytyminen ja segregaatio nähtiin ensinnäkin tutkijoiden mielestä ongelmallisena, epävarmana ja tieteellisesti kiistanalaisena. Toiseksi, Helsingin Sanomat otti pääkirjoituksessaan (HS 12.3.2007) kantaa kiistaan todeten, että kehitys kulkee vääjäämättä kohti pääkaupunkiseudun yhdistymistä.

Tämä avasi poliittisille toimijoille tilaa myös välineellistää segregaatio omiin tarkoitusperiinsä. Pääkaupunkiseudun kaupunginjohtajat sekä asuntoministeri olivat huolissaan segregaatiokehityksen ”yllättävästä voimakkuudesta” ja siitä, että suurimmat ongelmat näyttivät keskittyneen metropolialueelle (HS Kaupunki 10.4.2011 ja HS Mielipide 13.4.2011). Tässä kehyksessä pääkaupunkiseudun muutokset rinnastuivat nyt niihin eurooppalaisiin kaupunkeihin, joista keskustelun alkuvuosina nimenomaan oli haluttu erottua. Metropolialue nähtiin globaalina kilpailijana muiden metropolien rinnalla. Keskustelussa vilisivät sanat ”yhteinen tahtotila”, ”globaalit muutokset” sekä ”kilpailu”. Kilpailu merkitsi toisaalta koko metropolialueen kilpailukykyä, mutta myös pääkaupunkiseudun kuntien välistä kilpailua hyvistä veronmaksajista.

Kilpailukyvyn hinta: segregaatio koulujen ongelmana

Kun segregaatio oli poliittisella tasolla nostettu pääkaupunkiseudun hallinnalliseksi haasteeksi, siihen liittyvien kysymysten kirjo laajeni. Vuosina 2010–2013 huoli kohdistui erityisesti kouluihin, joissa segregaatiokehityksen todisteita olivat heikentyvät oppimistulokset alueilla, joissa oli paljon maahanmuuttajia sekä vuokrataloja. Koulujen tilanteesta oli toki esitetty mielipiteitä jo 2000-luvulta lähtien, mutta niiden yhdistyminen segregaatioon ja maahanmuuttokysymykseen lisääntyi vasta myöhemmin.

Sosioekonomisen eriytymisen aiheuttamaa kehämäistä heikentymistä näytti osin selittävän vapaa kouluvalinta, joka yhdistyi alueen maineeseen. Kouluja tarkasteltiin yhä enemmän niiden ”vetovoimaisuuden” kautta. Pääkirjoituksessa (HS 25.1.2012) vilahti kansainvälisestä tutkimuskirjallisuudesta tuttu termi ”valkoinen pako”, ja osa keskustelijoista oli sitä mieltä, että pääkaupunkiseudulle oli tietoisesti annettu muodostua alueita, joissa oli keskittymä maahanmuuttajia ja kaupungin vuokra-asuntoja. Tutkimuskirjallisuuden mukaan tästä seuraa kantaväestön poismuutto, joka entisestään kiihdyttää alueen kurjistumista. Samalla esiin nousi ongelmallinen kysymys siitä, sallitaanko koulujen väliset julkiset vertailut ja ”huonojen” alueiden nimeäminen vai tuotetaanko näin huonomaineisia alueita.

Koska aineistoni ei kata lokakuun 2013 jälkeen ilmestyneitä uutisointeja eikä mielipidekirjoituksia, voi vain todeta, että keskustelu tuskin on tyrehtynyt. Olen tässä esittänyt pintapuolisen raapaisun keskusteluun ja siihen, miten esimerkiksi tutkijoiden välinen kiista avasi tilaa poliittisille toimijoille. Alun perin kansainvälisten esimerkkien kautta tutuksi tullut segregaatio vakiintui suomalaiseen keskusteluun ajan myötä. Tämä johtui osin siitä, että tutkimustulokset olivat ristiriitaisia, mutta myös siitä, että itse käsite oli poliittisesti käyttökelpoinen.

26.08.2016

Terhi Esko

Keille ja miksi historiaa kirjoitetaan? Kuka käyttää historiaa ja mihin tehtävään historiankirjoittajia tarvitaan? Senaatti-kiinteistöt -liikelaitoksen vuonna 2011 julkaistulla, VTT Jari Hanskin kirjoittamalla historialla on käyttöä. Se antaa ajattelun aihetta arvioitaessa niitä taas kerran ajankohtaisia poliittisia tavoitteita, joiden mukaan olisi parempi myydä valtion omistamia yrityksiä ja laitoksia kuin hoitaa niitä yhteisesti.

Historiankirjoituksen kontekstit

Senaatti-kiinteistöjen historiakirjan viitekehys on epäselvä. Onko kyse valtionhallinnon historiasta, yrityshistoriasta vai rakentamisen historiasta?

Valtionhallinnon historiana teosta voi pitää siltä kannalta, että kirjan aikajänteestä valtaosa, 188 vuotta, koskee valtion rakennustointa, sen rahoitusta, organisaatiota ja henkilökuntaa. Vuonna 1811 perustetun Intendentinkonttorin toimintaa jatkoi vuodesta 1865 Yleisten rakennusten ylihallitus ja edelleen 1936 Rakennushallitus, josta 1995 tehtiin Valtion kiinteistölaitos-niminen tulosohjattu keskusvirasto. Se muutettiin liikelaitokseksi 1999 ja sai 2001 nimekseen Senaatti-kiinteistöt.

Yrityshistoriaksi kirjan tekee työn tilaaja, joka sen avulla juhlisti kaksitoistavuotista (1999–2011) liiketoimintaansa. Kirjaan liitetyllä rakennushallinnon historialla Senaatti-kiinteistöt halusi saada kokemuksen ja perinteiden patinaa, josta hyvin nuorelle liikelaitokselle ei ole ehtinyt kertyä mainittavasti näyttöjä. Historiakirja on elinkeinoelämän piirissä ollut tavallinen keino kohentaa yrityskuvaa.

Rakentamisen historiana kirja painottuu valtion rakennuttamisen edellytyksiin ja muotoihin. Aikajaksoina ovat hallinnolliset vaiheet. Rakennustehtäviä eri aikajaksoina esitellään luettelomaisesti muutamaa tarkemmin käsiteltyä kohdetta lukuunottamatta, eikä valtion rakennustoiminnan suhdetta maan rakentamisen kokonaisuuteen käsitellä. Kuvitusta hallitsevat rakennusten kuvat, valtaosin ilman käyttäjiä ja kaupunkiympäristöään.

Valtion rakennustoiminnan mieli

Valtio on aina rakentanut saadakseen toimintojensa tarvitsemia tiloja. Ruotsin vallan aikana oli kehitettävä uusia rakennustyyppejä laajenevalle valtionhallinnolle. Helsingin korottaminen pääkaupungiksi 1812 pian sen jälkeen kun palo oli tuhonnut kortteleittain kaupungin keskustaa toi edustavuuden aikaisempaa tärkeämmäksi tavoitteeksi. Monumentaalisesta hallintokeskuksesta tuli Suomen suuriruhtinaskunnan julkisten instituutioiden ilmaisu, konkreettinen ja tunnistettava kiteytymä valtiosta. Senaatintori ja sen pietarilaista empirea edustaneet rakennukset osoittivat Suomen kuulumista länsimaiseen kulttuuriperinteeseen ja Venäjän imperiumiin. Itsenäistyminen ja sotien jälkeinen jälleenrakentaminen vahvistivat ajatusta julkisesta rakentamisesta keinona välittää suomalaisen identiteetin erityislaatua myös kansainvälisissä yhteyksissä.

Tätä puolta julkisesta rakentamisesta ei käsitellä kirjassa. Sen mukaan valtion rakentamisessa kyse on ollut valtion omistamien kiinteistöjen hankinnasta ja hoidosta. Kahden vuosisadan aikana ovat mullistuksia rakentamisen hallintoon aiheuttaneet niin teknologian, talouden, kuin tilojen käytön uudistukset, mutta kirjassa ne ovat jääneet satunnaisten mainintojen varaan. Kirjoittajan mukaan kuitenkaan tänä aikana viraston toimenkuvan ”perusluonne ei ole muuttunut” (s. 322). Yleistys on mahdollinen vain jos toimenkuva on käsitetty ahtaasti teknokraattiseksi. Historiankirjoituksen ulkopuolelle on samalla rajattu valtion rakennushallinnon yhteydet valtion ideaan, kansalaisyhteisön toimintoihin ja rakennusperinnön merkitykseen kansallisen identiteetin muodostamisessa.

Liikelaitoksen perustaminen merkitsi ratkaisevaa käännetta Suomen rakennushallinnon historiassa. Poliittisena esikuvana valtion omaisuuden yksityistämiseksi ja virastojen muuttamiseksi liikelaitoksiksi oli Britannian Margaret Thatcherin hallitus. Se yksityisti 1980-luvulta alkaen yli 50 valtion omistamaa yhtiötä ja laitosta erityisesti liikenteen ja energiahuollon piiristä. Perusteluissaan Thatcherin hallitus painotti taloudellista tuottavuutta, mutta yhtä tärkeää sille oli poliittinen linjan muutos valtion ohjaamista laitoksista yksityisyrityksiksi.

Yksityistämispolitiikasta otettiin mallia myös Suomessa. Valtiovarainministeri Iiro Viinanen merkitsi päiväkirjaansa 1993 taistelevansa Valtioneuvostossa kiinteistölaitoksen perustamiseksi. Se onnistui: liikelaitos syntyi.

Uuden yksikön tehtävä oli selkeä, sen oli toimittava liiketaloudellisten periaatteiden mukaisesti. Sille asetettiin myös taloudellisia tulostavoitteita. Muita toimintaperiaatteita ei Senaatti-kiinteistöjä varten räätälöidyssä laissa mainita. Ei siis tehtävää, jonka mukaan laitoksen pitäisi tukea Suomen kansainvälistä identiteettiä, turvata rakennetun kulttuuriperinnön jatkuvuutta tai säilyttää julkisten rakennusten yhteisöllisiä merkityksiä kaupunkikuvassa, puhumattakaan toimimisesta laadukkaan rakennustavan edelläkävijänä ja yhteiskunnan kokonaishyödyn edistäjänä. Nämä periaatteet olivat kuuluneet lakkautetun Rakennushallituksen tavoitteisiin.

Yrityshistorian rajoitukset

Reunaehdoiltaan yrityshistoria poikkeaa ratkaisevasti valtionhallinnon historiankirjoituksesta. Jo asiakirjojen luonteessa on eroja. Valtionhallinnon asiakirjat ovat lähtökohtaisesti julkisia ja saatavissa julkisissa arkistoissa. Yrityksen asiakirjat sitä vastoin ovat yksityisiä, lähtökohtaisesti salassa pidettäviä. Yrityksen vallassa on rajata, mitkä dokumentit tutkija saa käyttöönsä. Senaatti-kiinteistöt -kirjan käsittelemän yhteisön dokumenteista vain osa on julkista aineistoa.

Ammattihistorioitsijan valitseminen työn tekijäksi on tilaajalle ja Senaatti-kiinteistöjen historiakirjalle ansioksi. Viitejärjestelmä, lähdeluettelo ja tekstiin liittyvät taulukot kertovat tieteellisestä tutkimuksesta. Tarkempi lukeminen osoittaa lähdeviitteisiin sisältyvän laajasti matrikkelityyppistä aineistoa, jonka esittäminen erillisenä liitteenä olisi osoittanut selvemmin teoksen varsinaisen lähdeperustan ja painotukset. Lähdekirjallisuudesta noin 40 % on matrikkelilähteitä. Muista teksteistä tärkeitä ovat olleet ennen vuotta 1960 koskevalta ajanjaksolta Suomen Rakennushallinto 1811–1961 –teoksen kirjoitukset sekä 1990-luvulta nykypäivään ulottuvalta ajanjaksolta Arkkitehti-lehti ja vastaavat, lähinnä arkkitehtien omien suunnitelmiensa esittelyihin perustuvat julkaisut, mitä voi arvostella lähdepohjan yksipuolisuudesta ja lähdekritiikin puuttumisesta. Lähdeaineistoa on toki saatu Rakennushallinnon omista arkistoista.

Ulkoasu kertoo tavoitellusta kohdeyleisöstä. Juhlakirjassa on suuria monivärikuvia, näyttävä taitto, paksu kiiltävä painopaperi ja viimeistelty painotyö. Valtioneuvoston linnan pitkästä, 1970-luvulta 1990-luvulle kestäneen korjaushankkeen urakoista vastanneiden rakennusliikkeiden ja liikelaitosvaiheen eri hankkeiden arkkitehtuuritoimistojen (mutta ei rakennusurakoitsijoiden) nimeäminen on yritysyhteistyön mainosta, jonka paikka ei ole historian tutkimuksessa.

Yrityshistorioiden osoitteina ovat myös yrityksen tulokseen vaikuttavat asiakkaat, sijoittajat ja päättäjistä koostuva toimintaympäristö. Historiankirjoitus voi vahvistaa yrityksen merkityksiä, mutta se voi myös vahingoittaa liiketoimintaa. Tämän estämiseksi yrityksen (ja sen nykyisen yritysjohdon) intressissä on kontrolloida niin tutkijan käyttöön annettavia dokumentteja kuin hänen työnsä tulosten julkistamista. Jännitteistä historiantutkijan ja tilaajan välillä voi lehdistä lukea tilaajan päätöksinä olla julkistamatta valmistunutta yrityshistoriaa. Ulkopuolisten on vaikea arvioida rajoitteiden vaikutuksia. Senaatti-kiinteistöjen historiakirjan osalta jotain voi päätellä kriitiikittömyydestä koskien erityisesti sen liikelaitosvaihetta.

Yhteiskuntahistorian näkökulma

Liikelaitoksen perustamisessa oli kyse yhteiskunnallisen muutoksen nivelkohdasta. Sen yhteydet eivät rajoittuneet valtion rakennustoimintaan. Ne liittyivät oleellisesti 1990-luvulla Suomessa vahvistuneeseen yleisempään poliittiseen tavoitteeseen muuttaa julkinen rakennustoiminta periaatteiltaan lähemmäksi yksityisen elinkeinoelämän toimintamuotoja. Liikelaitostaminen oli sen yksi, mutta ei ainoa versio. Se näkyi myös kaupunkien hallinnossa. Kun Helsinki 1990-luvulla muutti vuosisadan alusta sovelletun linjauksensa olla luovuttamatta kaupungin omistamaa rakennusmaata muuta kuin vuokra- tai maanvaihtosopimuksin ja ryhtyi keräämään tonttien myyntituloja, se luovutti samalla valtaansa päättää maankäytöstä tulevina vuosikymmeninä. Senaatti-kiinteistöjen liikelaitosmuoto kaventaa valtion ja kansalaisten valtaa.

Senaatti-kiinteistöjen yhteiskunnallisia vaikutuksia kirjassa ei käsitellä. Esimerkiksi kaupunkirakentamiselle ja yliopistojen toiminnalle liikelaitostamisella on kuitenkin ollut valtava merkitys. Entisten kasarmialueiden uudet käytöt ovat muuttaneet kaupunkien toiminnallista rakennetta. Yliopistorakentamisessa Senaatti-kiinteistöillä on kaksoisrooli: asiantuntijalaitoksena se voi määritellä omistamiensa kiinteistöjen uudistustarpeen ja tuottotavoite antaa sille velvoitteen uudistaa kiinteistöjään tulojen maksimoimiseksi. Tämän seurauksena liikelaitos on voinut uudistaa yliopistojen tiloja etuajassa ja korkean standardin mukaan ja periä sen jälkeen korkeampaa markkinavuokraa, mikä on johtanut yliopistojen vuokramenojen osuuden kasvamiseen ja pienentänyt merkittävästi mm. opetukseen käytettäviä varoja, kuten tiedän tapahtuneen useammassa yliopistossa.

Tilojen rakentaminen voi liikelaitokselle olla tuloksen kannalta perusteltua, mutta ovatko yliviritetyt tilat Suomen tulevaisuuden kannalta tärkeämpiä kuin korkeatasoinen ja monialainen yliopisto-opetus? Senaatti-kiinteistöjen intressissä on myös työllistää henkilökuntaansa mm. hankevalmistelulla silloinkin kun hitaampi uudistusvauhti voisi olla yliopistojen vaikeassa taloustilanteessa järkevämpää. Yhteiskunnalliset arviot liikelaitosmallin laajemmista vaikutuksista, myös historiallisesti, odottavat tutkijoitaan.

Historian käyttöä ja väärinkäyttöä

Historioitsijat kuvaavat ja analysoivat menneisyyttä koskevia jälkiä ja muodostavat niiden avulla tulkintoja tulevaisuuden ohjaamista varten. Kansallisia historioita ovat niin kansalaiset kuin päättäjätkin eri aikoina käyttäneet – ja väärinkäyttäneet – välineinä milloin kansallisten etujen puolustamiseen, milloin rajatumpien yhteisöjen poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen. Historian tutkimuksen perinne, jonka mukaan jokainen aika kirjoittaa historiaa uudelleen, on antanut vahvan pohjan arvioida yhä uudelleen aikaisempia historioita uusien tutkimuskysymysten, dokumenttien ja menetelmien avulla. Siinä missä kansallisen historiankirjoituksen tavoitteena on syvällinen ymmärrys yhteiskunnasta ja sen muutosprosesseista, ovat yrityshistorioiden tavoitteet yleensä rajoittuneet yrityksen omiin välittömiin taloudellisiin ja organisatorisiin intresseihin.

Senaatti-kiinteistöjen tavoitteena on kirjan avulla kuvata oman toimintansa onnistumista. Kirjan alaotsikoksi valittu muoto ”Senaatti-kiinteistöjen historia 1811–2011”, jossa kaksitoistavuotiaalle tilaajayhteisölle on luotu kahden vuosisadan pituinen menneisyys, on harhaanjohtava. Valtion rakennushallinnon historian pitkä kaari vuodesta 1811 oli 1990-luvulle saakka toisenlaisen yhteisön ja toisenlaisten toimintatapojen aikaa. Käyttämällä historiaa eli liimaamalla valtion rakennushallinnon pitkä historia oman lyhyen toiminta-aikansa jatkeeksi, Senaatti-kiinteistöt on pyrkinyt legitimoimaan tehtäväänsä ja vahvistamaan imagoaan. Historiaa on käytetty kiillottamaan yrityskuvaa.

Kokonaisuutena Jari Hanskin kirjoittama kirja on tutustumisen arvoinen. Epätasaisuudestaan huolimatta kirja valottaa monipuolisesti julkista rakennustoimintaa ja kaupunkien merkkirakennusten taustoja eri aikoina. Valtion rakennushallinnon historian kautta avautuu uudenlaisia näkökulmia suomalaisen yhteiskunnan vaiheisiin.

12.7.2016

Anja Kervanto Nevanlinna

Jari Hanski: Hyödyllistä ja kaunistavaa. Senaatti-kiinteistöjen historia 1811–2011. Helsinki, 2011. 371 s., kuv.

Tavaramakasiinien tuhosta selvinnyt katkelma herättää yhä intohimoja. Jotkut näkevät siinä vain arvottoman ja käyttökelvottoman tiiliröykkiön ja pitävät sen purkamista ainoana järkevänä toimenpiteenä. Toisille kuten professori Riitta Nikulalle (HS 24.7.) jäänteet ovat muistomerkki, jolla on historiallista ja esteettistä arvoa. Kaupunki valmistelee projektia, joka vaikuttaa myös raunioiden tulevaisuuteen.

Makasiiniraunion säilyttäminen on tärkeää. Punatiilinen rakennuskatkelma kertoo Töölön tavara-asemasta ja sen suuresta roolista Helsingin teollisessa historiassa. Raunio tuo näkyväksi alueen aikakerrostumia. Monille meistä se on vielä enemmän: ei vain muistomerkki spontaanisti syntyneen kaupunkikulttuurin tuhoamisesta, kuten Jussi Salmi arvioi (HS 26.7.), vaan dokumentti alueen muutoksen historiallisesta prosessista ja kansalaistoiminnasta yhteisen kaupunkiympäristömme hyväksi.

Monissa Euroopan kaupungeissa kansalaisten aktiivinen toiminta on estänyt heille merkityksellisten rakennusten hävittämisen. Berliinissä Keisari Wilhelmin muistokirkon raunio, joka jäi jäljelle liittoutuneiden toisen maailmansodan aikaisista pommituksista, säilytettiin kaupunkilaisten vahvan tahdon mukaisesti. Siitä tuli vakuuttava muistomerkki sodan kauhuja vastaan ja rauhan puolesta.

Makasiiniraunio vahvistaa kuvaa Suomesta modernina eurooppalaisena kansalaisyhteiskuntana, joka ei unohda historiaansa vaan arvostaa sitä osana tulevaisuuden rakentamista.

4.11.2015

Anja Kervanto Nevanlinna

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Mielipide-sivuilla heinäkuussa 2015.

”Nykyaikainen suurkaupunki on olemukseltaan mitä suurimmassa määrin dynaaminen. Vastakohtana maaseudun staattiselle elämänmuodolle kaupunkiin on kotiutunut levoton, kiireinen elämä, joka ei hyväksy paikallaanpysymistä ja menneisyyden muistojen itsetyytyväistä peilailua. Suurkaupunki itsessään on etenevä draama, jonka sekä näyttämö että esittäjät vaihtuvat ripeässä tahdissa.” Vuonna 1950 Helsinkiä suurkaupunkina tarkastelleen historioitsija Eino E. Suolahden tapaan my nykypäivän kaupunkitutkijat kaytämme ahkerasti näyttämö-metaforaa kaupunkia kuvaillessamme – tutkimuksissa puhutaan draamasta, käsikirjoitetuista tapahtumista, näyttelijöistä, rooleista, dialogeista sekä kulisseista ja kulissien takaisesta. Näyttämövertausten määrä tuskin on vähentynyt performanssin ja performatiivisuuden yleistyessä tutkimuksen käsitteinä. Myös Tampereen yliopistossa 11.–12. toukokuuta 2015 järjestetyillä 13. kaupunkitutkimuksen päivillä oli teemana ”Kaupunki näyttämönä”. Suosituksi osoittautunut teema kokosi yhteen lähes 200 tutkijaa, virkamiestä ja kaupunkiaktiivia hedelmälliseen ja monitieteiseen keskusteluun. Konferenssin päävastuullisena järjestäjänä toimi Suomen Kaupunkitutkimuksen Seura (SKTS) kanssajärjestäjinään Alue- ja ympäristötutkimuksen seura (AYS), Yhdyskuntasuunnittelun seura (YSS) sekä Tampereen yliopiston Yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikkö. Tampereen kaupunki osoitti vieraanvaraisuuttaan tarjoamalla konferenssin osallistujille vastaanoton Raatihuoneella.

Konferenssin kutsuvieraspuhujista sosiologi Bella Dicks Cardiffin yliopistosta käsitteli kaupunkeja osallistumisen näyttämöinä tapaustutkimuksenaan Etelä-Walesin entiset kaivoskaupungit, joissa kaivostoiminta päättyi 1980-luvulla ja jotka saivat sen jälkeen Barbara Kirschenblatt-Gimblettin tunnettua toteamusta lainaten ”toisen elämän” kulttuuriperintönä. Dicksin mukaan Etelä-Walesin kulttuuriperintöhankkeissa ihmisiä osallistettiin taloudellisesti epävarmoina aikoina legitimoimaan tehtyjä päätöksiä. Dicks myös toi esille, etteivät osallistamisen retoriikka ja todellinen osallistaminen välttämättä kulkeneet käsi kädessä.

Osallistumisen tematiikkaan pureutui myös sosiologi Veikko Eranti, jonka Sosiologia-lehdessä 1/2014 julkaisema artikkeli ”Oma etu ja yhteinen hyvä paikallisessa kiistassa tilasta” valittiin parhaaksi vuonna 2014 julkaistuksi kaupunkitutkimusaiheiseksi tieteelliseksi kirjoitukseksi. Helsingin Haagan täydennysrakentamisen tarjoaman esimerkin avulla Eranti osoitti, kuinka suomalainen kaavoituksen osallistumisjärjestelmä mahdollistaa vaikuttamisen rakentamisen oman edun ympärille.

Terrorismista kokonaisvaltaiseen performanssiin

Historiantutkija Mats Fridlund Aalto yliopistosta analysoi kutsuvierasluennossaan terrorismia kaupunkielämää säätelevänä tekijänä, toisin sanoen kaupunkia terrorismin näyttämönä. New Yorkin World Trade Centeriin vuonna 2001 tehdyn terrori-iskun seuraukset – liikkumisen rajoitukset, esteet, pelon ja kyräilyn ilmapiiri – ovat tuttuja monelle myös kaupunkitilassa. Fridlundin historiallinen tarkasteluperspektiivi oli kuitenkin pidempi. Terrorismiin varautuminen, pelko varautumisen riittävästä tasosta tai luottamus varautumiseen, ovat Fridlundin mukaan olleet osa kaupunkien elämää ja kaupunkisuunnittelua jo 1800-luvulta lähtien.

Kaupunkitutkimuksen päiviä luonnehtinut performatiivisuuden tematiikka laajeni kokonaisvaltaisimmilleen arkkitehtuuriteoreetikko ja säveltäjä Christopher Dellin (Universität der Künste Berlin / HafenCity Universität Hamburg) kutsuvierasluennon yhteydessä. Dellin levebreläisestä tilanteoriasta ammentaneen luennon pääsanoma oli, että kaupunkitilan tuottamisesta tulisi siirtyä kohti tilan improvisaatiota. Kaupunki ja kaupunkitilan muodostus ovat yllätyksellisiä prosesseja; Dellin mukaan näihin yllätyksiin vastaaminen vaatii yhtäältä kaupungin pitkäjänteistä tutkimista, toisaalta kykyä improvisoida. Dellin esityksessä tieteellinen performanssi yhdistyi taiteelliseen performanssiin, kun hän todensi teoriaansa vibrafonilla improvisoimalla. Mieleenpainuva keynote-esitys!

Monipuoliset teemaryhmät

Kaupunkitutkimuksen päivien 15 työryhmässä kuultiin peräti 78 esitelmää, joten kaikkien työryhmien ja esitelmien lyhytkään mainitseminen ei tässä yhteydessä ole mahdollista. Päivien teemaa lähestyttiin työryhmissä muun muassa arjen, asumisen ja työn, kaupunkisuunnittelun ja improvisaation, legitimoinnin ja osallisuuden, aktivismin, täydennysrakentamisen ja kulttuuriympäristön sekä kaupunkitapahtumien näkökulmista. Kuulemistani esityksistä itseäni kiehtoi etenkin arkkitehti Iida Kalakosken esitys rakennusten patinasta hitaan rytmin synnyttäjänä kaupunkitilassa.

Keholliseksi ja tanssilliseksi kokemukseksi kaupunkitilallinen performanssi muuttui niille konferenssin osallistujille, jotka jalkautuivat AYS:n Versus-verkoston ja kaupunkilavatansseja järjestävän yhteisön toteuttamalle “Onpa kadulla mittaa” -tanssilliselle kaupunkitutkimusretkelle.

Tanja Vahtikari 22.09.2015

Viitteet:

Kirschenblatt-Gimblett, Barbara (1998), Destination Culture: Tourism, Museums, and Heritage. University of California Press: Berkeley.

Suolahti, Eino E., ‘Helsingin historian dramaattisuus’. Valvoja 5 (1950): 147–152.

Kirjoitus on julkaistu TERRA-lehden numerossa 127: 2 (2015).

Yksitoista vuotta sitten osallistuin Ateenassa Euroopan kaupunkihistorian konferenssiin. Lokakuinen Ateena paistatteli silloin vielä olympiakisojensa jälkivalossa. Akropolis näkyi kauas. Liikekeskustan suuret toimistotalot, kansainväliset ketjumyymälät ja (pääasiassa Euroopan unionin rahoituksella toteutettu) uusi metrolinja loivat kuvaa länsimaasta, mutta herättivät myös kysymyksiä Ateenan ja Kreikan historiasta. 

Historiankirjoitus politiikan välineenä

Kreikka oli 1833 itsenäistynyt ottomaanien imperiumista, jonka valta oli jatkunut lähes keskeytyksettä vuodesta 1456. Sitä oli edeltänyt yli tuhat vuotta Bysantin imperiumia ja ortodoksiuskonnon hallitsemaa aikaa. Antiikin helleeneistä ei kansalaisten elämässä ollut jälkiä.Nykyisen Kreikan antiikin perintö on ajatuskonstruktio. Historioitsijat ovat osoittaneet, kuinka eurooppalaiset imperialistit jo 1800-luvun alussa käyttivät antiikin klassikkotekstejä yhteiskuntamalliensa lähteinä. Antiikintutkijoiden 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa julkaisemissa kirjoissa Kreikalle käytännössä luotiin – silloisten kuvausten mukaan ”synnytettiin uudelleen” – loistokas menneisyys, vanha helleeninen sivilisaatio.

Kreikalle kirjoitettiin uusi historia, jossa tietoisesti ohitettiin ottomaanien hallitseman alueen historiallisesti monikulttuurinen ominaisluonne ja se, ettei alueen asukkailla ollut koskaan ollut kreikkalaista kansallista identiteettiä. Läntisen Euroopan sivistyskeskuksissa tuotetulla kuvalla antiikin Kreikasta perusteltiin pitkän ottomaanivallan syrjäyttämistä. Kreikan ”itsenäistyminen” eli alueen saaminen osaksi länsimaista kulttuuripiiriä tarjoaisi Euroopan valtakeskuksille uusia taloudellisia, sotilaallisia ja poliittisia mahdollisuuksia. Ottomaanien aikana ja sitä ennenkin, koko monituhatvuotisen historiansa aikana alue on kuulunut vankasti itäisen Välimeren ja Lähi-idän kulttuuripiiriin.

Historiankirjoituksen keinoin Kreikalle luotu rooli Euroopan kulttuurin kehtona markkinoitiin myös paikallisille asukkaille. Itsenäisyyteen johtaneeseen sotaan, jota Englanti, Ranska ja Venäjä sen loppuvaiheessa tukivat, tuli vapaaehtoisia eri puolilta Eurooppaa, valmiina osallistumaan taisteluun Kreikan menneisyyskuvasta.

Ottomaanivallan päätyttyä nykyisen Kreikan alueella 1833 uusi valtio sai suurvaltojen asettaman kuninkaan, Baijerin kuninkaan pojan. Hänen seuraajansa, Tanskan prinssi, hallitsi 1860-luvulta vuoteen 1913. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui Kreikassa 1952. Vasta sotilasdiktatuurin kaatuminen vuonna 1974 toi demokratiaa maan hallintoon. Demokraattisella hallinnolla on Kreikassa eurooppalaisittain erityisen lyhyet juuret.

Menneisyys Ateenassa

Pääkaupungin rakentamisella vastaitsenäistyneen Kreikan hallitsijat vahvistivat kuvaa uuden valtion nojautumisesta vanhaan helleenikulttuuriin. Historiallisesti tärkeä vanha satamakaupunki Nafplion, joka oli Kreikan itsenäisyyssodan aikana toiminut väliaikaisena pääkaupunkina ja kukoisti taloudellisena keskuksena, ei kelvannut Baijerin asettamalle Kreikan sijaishallinnolle. Idea klassisesta Ateenasta ja antiikin kuvitellusta perinnöstä oli länsimaiden valtaa alueella havitelleiden kannalta vastustamaton, vaikka sen jatkumolle ei ollut historiallista perustaa. Ateena valittiin uudeksi pääkaupungiksi sen fyysisistä puutteista huolimatta.

1830-luvun Ateena oli pieni provinssikaupunki: sekava ja raunioitunut paikka, jonka taloista harvoilla oli edes katto, kuten tanskalainen arkkitehti kuvasi Ateenaa vuonna 1837. Bysantin ja ottomaanien aikojen rakennusjäänteitä ei kaupungissa ollut mainittavasti säilynyt.

Ideaa Kreikan loistokkaasta antiikin ajan menneisyydestä alettiin rakentaa näkyviin uuden pääkaupungin kaupunkisuunnitelmien, julkisten rakennusten ja muinaisjäänteiden kaivausten avulla. 1800-luvun kaupunkisuunnitelmissa Akropoliksesta luotiin Ateenan loistokkaasta antiikin ajan menneisyydestä kertova kohokohta. Kyse ei ollut pelkästään raunioiden koteloimisesta antiikin ulkomuseoksi. Bysantin ja ottomaanien aikaisia historiallisia rakennusosia poistettiin kuten moskeija temppelin keskeltä. 1900-luvun lopussa Parthenonin temppelirauniota on taas kerran ”uudelleen rakennettu” (rekonstruoitu) sen ajattomuuden korostamiseksi, ja matkailijoille tarjotaan yhä kirkastetumpaa postikorttikuvaa Ateenan menneisyydestä.

2000-luvun Ateena

Kansallisvaltioita on Euroopassa 1800-luvun alusta saakka rakennettu historian vaiheita hyödyntäen, myös vastoin dokumenttien pohjalta tunnettua tietoa. Kuvitteellisestä menneisyydestä ovat valtiot voineet luopua, kun niiden yhteiskunnallinen ja taloudellinen toiminta on vakiinnuttanut niiden kansallisen identiteetin sekä omille kansalaisille että muille valtioille.

Suomen kansainvälinen identiteetti ei perustu Väinämöiseen tai Kalevalaan, vaan ajankohtaisiin näyttöihin vakaana länsimaisena demokratiana ja kansalaisyhteiskuntana, menestyvänä teollisuusvaltiona, koulutuksen edelläkävijänä sekä sopivan omaperäisenä modernin arkkitehtuurin ja muotoilun maana. Kreikan identiteettiä sitä vastoin rakennetaan yhä antiikin ajan loistokauden ja rakennusjäänteiden varaan.

Vuoden 2004 Ateena toi mieleeni Turkin pääkaupungin Ankaran, jossa vierailin vuonna 1990. Niissä molemmissa kaupunkikuvaa hallitsivat anonyymit uudehkot rakennukset, muutama vanhempi merkkirakennus siellä täällä ja vilkkaat liikenneväylät: tavanomainen urbaani maisema lukuisissa maailman suurkaupungeissa erityisesti Euroopan ulkopuolella. Ateenassa Akropolis ja Plakan kaupunginosa sen juurella olivat lavastuksenomaisia turistialueita irrallaan viereisestä liikekeskustasta.

Ateena ei muistuttanut niitä eurooppalaisia suurkaupunkeja, joissa ajallinen monikerroksisuus näkyy kaupunkikuvassakin. Maantieteellisesti Ateena on osa Eurooppaa, mutta historiallisesti ja kulttuurisesti myös jotain muuta. Antiikin ajanjakson glorifiointi peittää taakseen paljon kiinnostavamman ja tärkeämmän näkökulman, kreikkalaisten pitkän historian osana itäisen Välimeren kielellisesti ja yhteisöllisesti sekoittunutta kulttuuripiiriä.

16.7.2015

Anja Kervanto Nevanlinna

Lisätietoa: B. Anderson, Imagined Communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism, revised edition, 1991.
E. Bastéa, The Creation of Modern Athens. Planning the Myth, 2000.
M. Herzfeld, Vers une phénoménologie ethnographique de l’esprit grec, in: Les usages politiques du passé, (eds.) F. Hartog & J. Revel, 2001.