Category: Aiemmin julkaistut artikkelit

Suomen kaupungeissa ja erityisesti pääkaupunkiseudulla on ollut jo pitkään käynnissä suuri muutto kaupunkien rajojen ulkopuolelle kehyskuntiin. Koti on saatava sinne missä riittää tilaa ympärille eikä lähiöilläkään ole enää tarjota toivottua asumisväljyyttä. Suomen Gallupin vähän aikaa sitten teettämän tutkimuksen mukaan puolet pääkaupunkiseudulla asuvista haluaisi ensisijaisesti asua omakotitalossa. Ikäryhmässä 18–34-vuotiaat 60 prosenttia valitsi ihanneasumismuodokseen omakotitalon ja vain eläkeläisten ryhmässä yli puolet valitsi kerrostalon parhaaksi asumismuodoksi.

Jos korvaa sanan omakotialue sanalla maaseutu tai maaseutumainen ympäristö niin nyt käytävä keskustelu muistuttaa 1900-luvun alun reformistien käyttämää retoriikkaa paremman asumisen puolesta. Sata vuotta sitten houkuteltiin kaupungin köyhempää väkeä muuttamaan ulos ahtaista ja epäterveellisistä kaupunkiasunnoistaan asumaan väljästi ja maaseutumaisesti Helsingin rajojen ulkopuolella. Kulosaaren ja Kauniaisten huvilakaupungit taas perustettiin tarjoamaan nousevalle keskiluokalle luonnonläheisempää asumisen mahdollisuutta. Puoli vuosisataa sitten jälleenrakennusvuosina suunniteltiin taas lähiöitä ja niiden puolesta pidettiin palopuheita, joissa luonnonläheisyys ja asumisen väljyys tuotiin taas kerran esille.

Tänä päivänä omakotiasuminen on saavuttanut aseman ns. vehreimpänä vaihtoehtona asumismuodoista käytävissä keskusteluissa. Entisen metsälähiönkin vihreys usein unohtuu vaikka monissa tahallisen väljästi suunnitteluissa lähiöissä viheralueiden pinta-ala on suurempi kuin vieri viereen kaavoitetulla omakotitonteilla.

Onneksi nykykeskustelu kuitenkin eroaa aiempina vuosikymmeninä käytyihin siinä että enää ei uskota tiukasti yhden mallin ylivertaisuuteen vaan kaupunkimaiselle, lähiö- tai maaseutumaiselle asumiselle löytyy kaikille omat puolustajansa. Entisenlainen uhkakuvilla repostelu, jossa kaupunkiasuminen kuvattaisiin terveyttä tai moraalia vaarantavana, nähtäisiin jo ennen kaikkea huvittavana. Yksi argumentti kaupungista poismuuton puolesta on keskusteluissa kuitenkin säilynyt. Lapset tulisi yhä kasvattaa mahdollisemman ei-kaupunkimaisessa ja luonnonläheisessä ympäristössä. Välillä kuulee jopa väitteen maaseudulla kasvamisen ylivertaisuudesta. Silti maaseudun lasten usein kokema yksinäisyys epäilyttää. Maaseudulla kun ei ole ollut vuosikymmeniin takeita ikätoverien seurasta. Haja-asutusseudulla varttumisen voisi kärjistäen nähdä olevan lapsen viihtyvyydelle jopa joissain tapauksissa haitaksi. Silti väljän asumisen paremmuudesta lapselle tuntuu olevan yhtä mieltä myös se vannoutunut kantakaupungissa asuva lapsiperheellinen, joka selittelee tai jopa pahoittelee ratkaisuaan lastensa kannalta.     

Onko lapsen kehitykselle ja onnellisuudelle joku tietty asumismuoto paras?

Itse vietin koko lapsuuteni kantakaupungissa. Tarhaan, kouluun, kauppoihin ja kirjastoon oli lyhyt kävelymatka ja kerrostalon takana alkava kaupunkipuisto korvasi lähimetsän. Yhden kerran muistan selvästi olleeni kateellinen kerrostalolähiössä asuville tuttavaperheen lapsille. Heidän kerrostalopihallaan koko korttelin lapset pelasivat yhdessä pesäpalloa taloyhtiön omalla kentällä. Muutoin olin tyytyväinen ja kun teini-iässä jouduin muuttamaan lähiöön, tuntui se ensimmäisten viikkojen jälkeen elämää ratkaisevasti rajoittavalta. Vasta silloin ymmärsin miten paljon päivittäistä aikaa voi kulua pelkästään matkustamiseen. Toisaalta nuoremmat sisarukseni jotka viettivät samaisessa lähiössä lapsuutensa pitävät sitä yhä parhaimpana mahdollisena paikkana.

Lapselle asumismuodolla ei tunnu olevan niin väliä kunhan tietyt perusedellytykset kuten asuinalueen suhteellinen rauhallisuus ja edes kohtuulliset leikkimahdollisuudet muiden lasten kanssa täyttyvät. Myöhemmin omat lapsuuden maisemat ovat usein kuitenkin ne parhaimmat. Oma piha kuten maallemuuttokin ovat melkein aina aikuisten kaupunkilaisten haaveita. Kaipuu luonnonläheiseen asumiseen on ainakin omalla kohdallani lisääntynyt iän myötä. Toisaalta jos on niin onnekas, että on mahdollisuus säännölliseen mökkielämään, voi miettiä oman pihan tarpeellisuutta päivittäisessä arjessa. Talvella kun oma piha kuuleman mukaan tarjoaa lähinnä lumitöitä. 

(5.9.2007)

Katri Lento

Kun viettää koko kesän kaupungissa, urbaani maisema tulee toisella tavalla lähelle kuin talvella. Keskeneräisyys on tyypillistä helsinkiläiskesää. Uudisrakennuksen työmaa aloitetaan, jalkakäytävän putkistosuolet avataan näkyville, korjaustyön muovit levitetään julkisivun peitteeksi. Sen jälkeen alkaa työporukan loma, tietysti.

Kesän kävelyillä olen seurannut Eduskuntatalon edustalle avautuvaa maisemaa Helsingin sydämessä. Runsaat kaksi vuotta sitten siinä oli vielä tuttu rakennusryhmä, entinen Töölön tavara-asema. Sen jälkeen on toteutettu valtavia muutoksia. Vanhat rakennukset hävitettiin nopeasti lyhyttä fragmenttia lukuunottamatta, maastoa muokattiin ottamaan vastaan uutta. Viime kuukausina kaupunkikuvassa ei kuitenkaan ole tapahtunut paljoakaan, ei maanpinnan yläpuolella. Voimme vain odottaa uudisrakennuksen etenemistä. Työmaa on keskeneräinen.

Kaupunkilaiselle ei omaksi ympäristöksi lopulta taida riittää menneisyydestään riisuttu maa-alue eikä kuvien ja kirjoitusten visiot joskus mahdollisesti toteutettavasta Musiikkitalosta. Pitkähkön epävarmuuden ja spekuloinnin tilalle olisi hyvä saada konkretiaa, uudisrakentamisen alkaminen tai edes varma tieto sen aikataulusta. Kuvista tulee kaupunkilaiselle todellisuutta vasta sitten, kun hän saa koskettaa Musiikkitalon seiniä, hengittää sitä, rakentaa oman suhteensa siihen, ottaa sen osaksi elämäänsä; pian, toivon.

Vain pari viikkoa ennen Ingmar Bergmanin äskettäistä kuolemaa satuin katsomaan nauhalta TV-version hänen elokuvastaan Fanny ja Alexander. Hollywood-elokuva se ei ole, Bergman ei sellaisia tehnyt. Fannyn ja Alexanderin sadan vuoden takaiset rakennukset olivat paljon enemmän kuin vain tapahtumien kehyksiä. Ne olivat yhteisöjensä kuvia: Uppsalan teatteriyhteisön intensiteetti, piispantalon sisäänpäin kääntynyt tuska, kesäpaikan esille houkuttelemat keveys ja ilo. Bergman kuvasi rakennusten ja elämänmuotojen välisiä yhteyksiä oivaltavasti mutta alleviivaamatta, osin lapsen näkökulmasta mutta vuosikymmenien kokemusten tuomalla ymmärryksellä. Hänen kuvissaan näkyy elämän hauraus ja miltei ihoon kiinni tuleva läheisyys.

Kesä tuo esiin kaupunkilaiselämän ytimen. Oman ympäristön keskeneräisyyttä on mahdollista sietää jonkin aikaa. Keskeneräiset paikat ovat eräänlaisia kaupunkielämän epäjatkuvuuskohtia, joiden toteutusta joutuu pakosta odottamaan. Mutta keskeneräisinäkin ne voivat antaa uskoa jatkuvuuteen, jos horisontista erottaa jotain pysyvämpää.

***

Sivujen päivitysongelmat ovat valitettavasti jatkuneet, mitä pahoittelen. Toivottavasti saamme hankaluudet selvitettyä lähiaikoina.

Ennakkotietoja syksyn ohjelmasta:

* Euroopan rakennusperintöpäivään liittyen on suunnitteilla iltapäiväretki Helsingin seudun urheilupaikkoihin syyskuun alussa (luultavasti n. 7.9. – 9.9.) yhteistyössä rakennussuojelujärjestö ICOMOSin ja Puutarhahistorian seuran kanssa.

* Kaupunkitutkimuksen syyspäivän teemaksi olemme pohtineet mm. historiallisten kontekstien merkitystä kaupunkien identiteetille: kaupunkien paikallishistoriallista tutkimusta tradition luomisena. Ajankohta on vielä avoin.

Mutta eihän kesä ole vielä päättynyt, vaan kesken. Hyvää keskeneräistä loppukesää.

(5.8.2007)

Anja Kervanto Nevanlinna

Rakennettu kulttuuriympäristömme muuttuu jatkuvasti, mutta onko meillä nyt korkeasuhdanteen ja rakennusbuumin aikana malttia pohtia, minkälaista tulevaisuuden kaupunkiympäristöä rakennamme ja kenen ehdoilla sen teemme?

Maankäyttö- ja rakennuslain ”tavoitteena on järjestää alueiden käyttö ja rakentaminen niin, että siinä luodaan edellytykset hyvälle elinympäristölle sekä edistetään ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kehitystä.” Museoviranomaisia ja muita kulttuuriperinnön puolestapuhujia ja lain toteuttajia pidetään kuitenkin kehityksen jarruina. Nykyihminen viettää valtaosan elämästään rakennusten sisällä ja niiden välittömässä läheisyydessä; ne ovat irrottamaton osa jokaisen ihmisen elämää. Rakennettu ympäristö muodostaa meille tärkeitä ankkuripaikkoja omaan elämäämme ja lähiyhteisömme tapahtumiin. Rakennuksiin ja kulttuuriympäristöön kiinnittyvät muistot rakentavat identiteettiämme, jonka avulla asetumme yhteisöön ja yhteiskuntaan. Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, millaiseksi rakennettu ympäristö muotoutuu.  

Sortavalassa kävellessäni takerrun omituisella tavalla tuttuun ja turvalliseen kaupunkiympäristöön. Minulla ei ole henkilökohtaisia muistoja tai edes suvun välityksellä kantautuvia kiinnekohtia toista maailmansotaa edeltävään kaupunkiin. Kuitenkin jo ensi käynnillä muutama vuosi sitten tuntui Sortavalassa olevan jotain kovin tuttua. Toki kaupunki on muuttunut sotaa edeltävistä ajoista, mutta ollessaan neuvostoaikana syrjäinen pikkukaupunki ei siihen myöskään panostettu erityisen paljon. Suomalainen rakennuskanta oli sangen hyvää ja käyttökelpoista. Niinpä rakennukset ja kaupunkirakenne säilyivät. Taloja vähän muutettiin, korjailtiin ja ympärille ja sekaan rakennettiin uutta, mm. Hrutshovin ajan betonielementtitaloja. Kuitenkin kaiken muutoksen keskeltä ja sangen erilaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista huolimatta kaupungista huokuu suomalainen henki. Sinne on mukava palata kerta toisensa jälkeen. Samanlaisia tuntemuksia voi kokea muissakin entisissä suomalaiskaupungeissa, jotka eivät ole kohdanneet meikäläisen tehokkaan yhteiskunnan muutosvimmaa.

Rakennetun kulttuuriympäristön maltillinen muutos voisi löytyä jostain näiden kahden – prinsessa ruususen unen ja vimmatun muutoksen – välistä. Purkaminen ja vanhojen rakennusten korvaaminen uudella ei monessakaan tapauksessa ole ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti tai kulttuurisesti perusteltavissa. Uuden rakentaminen on kuitenkin helppoa verrattuna korjaamiseen. Vanhoja rakennuksia harkiten uusin tarkoituksiin muunnettaessa voidaan kuitenkin luoda mielenkiintoisia, tavallisuudesta poikkeavia ja inspiroivia tiloja niin asuin- kuin liike- tai toimistokäyttöönkin. Samoja ominaisuuksia on vaikea luontevasti luoda uutta rakentamalla. Luonnollinen patina ja historiallinen syvyys ainakin puuttuvat. Korjattaessa tarvitaan kuitenkin kekseliäisyyttä mahdollisuuksien löytämiseksi ja joustavuutta kouluoppien soveltamisessa tiukkojen normien puristuksessa. Rakennetun kulttuuriympäristön muutosta emme voi ja tuskin haluammekaan estää, mutta muutoksen tulisi olla maltillista, hallittua, kestävää ja ympäristön laatua parantavaa.

(25.7.2007)

Tuija Mikkonen

Vanhan Rauman liittäminen maailmanperintöluetteloon vuonna 1991 ei herättänyt suurempia intohimoja. Kaiken kaikkiaan maailmanperintösopimus oli 1990-luvun alun Suomessa vähän tunnettu. Vanhan Rauman pääsy luetteloon oli raumalaisten puolelta enemmän sattuman sanelemaa kuin tietoisen kaupunkipolitiikan tulos. Nimitykset koordinoitiin keskitetysti Museovirastosta käsin. Eniten asiasta tuntuivat olevan kiinnostuneita porvoolaiset, joiden mielestä valinnan olisi pitänyt osua Vanhaan Porvooseen. Muualta Euroopasta oli jo tuolloin olemassa toisenlaisia esimerkkejä. Esimerkiksi Lyypekin maailmanperintönimitys vuonna 1987 oli seitsemän vuoden aktiivisen kampanjoinnin tulos.

Maailmanperinnöstä on tullut kaupunkien välisen kilpailun väline. Viime vuosina näyttävät suomalaisetkin kaupungit heränneen. Verkkaisen alun jälkeen Raumallakin on alettu hyödyntää asemaa enemmän. Myös Porvoossa toiveet ovat yhä korkealla.

Aktiivisin Suomen kaupungeista maailmanperintölobbauksen alueella on tällä hetkellä Tampere. Tavoite tuodaan julki selkeäsanaisesti luonnoksessa kaupungin arkkitehtuuriohjelmaksi (2007). Tammerkosken ympäristöllä olisi varmasti ansionsa luettelon nykykokonaisuudessa. Alue täydentäisi luettelon noin 230 kaupunkikohdetta, joista suuri osa on ’perinteisiä’ keski- ja eteläeurooppalaisia historiallisia kaupunkeja. Samoin Tammerkoskimiljöö soveltuisi hyvin otsikon ”historiallinen urbaani kulttuurimaisema” alle; termin, joka on maailmanperintökomitean viimeaikaisin käsitteellinen yritys tarttua säilyttämisen ja muutoksen kanssa painiskelevien historiallisten kaupunkien haasteisiin.

Eurooppalaisten kaupunkikohteiden nimitykset maailmanperintöluetteloon, Tampereen niiden joukossa, voi perustellusti asettaa kyseenalaisiksi maailmanperintökomitean viimeaikaisten linjausten valossa. Komitea on toistuvasti toivonut kohde-esitysten uudenlaista kohdentumista niin maantieteellisesti kuin typologisesti. Maailmanperinnön viitekehyksessä Eurooppa on äärimmäisen yliedustettu alue, samoin kaupungit ovat eräs luettelon teemallisesti parhaiten edustetuista kohdetyypeistä. Jos todella ajatellaan luettelon globaalia edustavuutta, tulisi etenkin Länsi-Euroopan valtioiden kokonaan pidättäytyä tekemästä uusia kohde-esityksiä, eikä niiden ainakaan tulisi esittää luetteloon kaupunkikohteita. Kaupunkihistorioitsijana en haluaisi sulkea ovea kategorisesti kaikilta kaupungeilta. Joka tapauksessa komitean ja yhä kasvavan joukon eurooppalaisia kaupunkeja tavoitteet eivät käy yksiin.

Tampereen kohdalla pidän ongelmallisena kuitenkin ennen muuta kaupungissa aikaisemmin (yhä?) vallinneen toimintakulttuurin ja statuksen kantamien arvojen välistä ristiriitaa. Maailmanperintölistaus on ennen muuta suojelulistaus, ei vain tavoiteltava brändi. Auttamatta tulee se vaikutelma, että Tampereella statusta toivotaan nyt, kun kaikki radikaalit toimenpiteet miljöössä on läpiviety ja kiivaimmat kamppailut kaupunkitilasta käyty. Muutos ja jatkuvuus ovat elimellinen osa kaupunkia, myös maailmanperintökaupunkia; Finlaysonin värjäämön purkamista niinkin myöhään kuin vuonna 2004 voi tuskin kukaan kuitenkaan pitää ilmauksena jatkuvuutta ylläpitävästä hienovaraisesta muutoksesta.

Vai olenko omaa kotikaupunkiani kohtaan turhan ankara? Wienin historiallisen keskustan tultua maailmanperintöluetteloon vuonna 2001 toteutui kohteen suojavyöhykkeen tuntumassa pilvenpiirtäjärakentaminen moninaisten tahojen vaikutusyrityksistä huolimatta. Pietarissa puhuttaa öljy-yhtiö Gazpromin 400 metrin korkeuteen kurotteleva pilvenpiirtäjähanke, Istanbulissa useatkin lähestulkoon vastaavan mittakaavan pilvenpiirtäjäsuunnitelmat, Dresdenissä siltahanke.

Ongelmia on muuallakin ja usein paljon monisyisempiä. Siltikään en ole valmis Tampereen maailmanperintönimityksen varauksettomaksi kannattajaksi. Vähintäänkin nyt on oivallinen hetki kriittisesti arvioida kaupungissa (kokonaisuutena, ei pelkästään koskimaiseman osalta) aikaisemmin harjoitettua rakennussuojelua sekä suojelun edellytyksiä tulevaisuudessa. Menneet virheet tulee tunnistaa ja avoimesti tunnustaa, jotta niistä voisi ottaa oppia.

(15.6.2007)

Tanja Vahtikari

Sivuillamme on nyt touko-kesäkuussa ollut teknisiä hankaluuksia, joita pahoittelen ja jotka toivottavasti on nyt saatu kuntoon. Toukokuun uutisista kertomatta jäi mm. se, että Kaupunkitutkimuspäivien osallistujamäärä ylitti tänäkin vuonna kaksisataa. Palaute on ollut positiivista. Syksyn suunnitelmiimme palaan elokuussa.

Olemme saaneet uuden taloudenhoitajan ja sihteerin. Uusi taloudenhoitaja on hallituksen piiristä: Katri Lento, joka valmistelee väitöskirjaa kaupunkiluonnosta. Sihteeriksi hallitus valitsi Katri Korolainen-Virkajärven, joka on erityisesti kaupunkihistoriasta kiinnostunut historian opiskelija. Kiitän omasta puolestani ja hallituksen puolesta Seuran edellistä taloudenhoitajaa Tuija Mikkosta ja sihteeriä Samu Nyströmiä heidän monivuotisesta innostuksestaan ja työstään Seuran hyväksi. Samu jatkaa hallituksessa, eikä kumpikaan ei ole jättämässä kaupunkitutkimusta.

Kaupunkikylpy

Vierailin vastikään Norrköpingissä ja Rotterdamissa. Kokouksen tai konferenssin tiivis ohjelma harvoin sallii laajempia tutkimusretkiä, mutta kaupunkitutkija voi aina nauttia eräänlaisesta kaupunkikylvystä, lyhyestä uppoutumisesta vieraaseen urbaaniin elämään sisäpiiritiedon antamalla varmuudella.  

Kummankin teollisuuskaupungin historiassa vedellä on ollut elintärkeä rooli. Norrköping on Ruotsin Tampere ja Manchester, tekstiili- ja paperiteollisuuden keskus, jonka pitkää kukoistusta etenevä globalisaatio alkoi leikata jo 1950-luvulla kun tehtaat yksi toisensa jälkeen jouduttiin kannattamattomina lopettamaan. Rotterdam on Euroopan (ja maailman) johtava tavarasatama, jonka keskustan korttelit saksalaiset pommittivat toukokuussa 1940 maan tasalle. Sataman tulevaisuutta uhkasi vakavasti siirtyminen perinteisestä rahtauksesta konttikuljetuksiin 1960-luvulta alkaen.

Vaikka molemmissa raitiovaunut jatkavat urbaaneja perinteitä, keskustamiljööt eroavat toisistaan kuin päivä ja yö. Vanhat, uusiin käyttöihin muunnetut teollisuusrakennukset antavat Norrköpingin keskustalle ainutkertaisen hienon tunnelman. Rotterdamin ytimessä on pommitetun alueen tilalle rakennettu moderni Lijnbaan, kaksikerroksisten rakennusten reunustama tapiolamainen kävelykeskusta, monen 1960-luvun eurooppalaisen ostoskeskuksen esikuva. Sen ympärillä on liukkaiden liikekolossien homogeeninen maisema, jonka kuvasta ei ole tunnistettavissa kaupunkia, maata eikä maanosaakaan, ei edes kulloistakaan yhtiötä.

Lyhyen vierailun perusteella ei tietenkään voi tehdä suuria yleistyksiä (tai voi, mutta ehkä ei pitäisi). Sekä Rotterdam että Norrköping kertovat jotain yhteisöjensä arvoista. Miten pitäisi suhtautua ranta-alueisiin? Kun Helsingissä kaupunki suunnittelee suurta uudisrakennusta, hotellia, Taivallahteen Hietaniemen hautausmaan juureen ja keskelle pienimittakaavaista merimaisemaa, ei voi kuin ihmetellä, miksi haavoittuva paikka halutaan ehdoin tahdoin tuhota lopullisesti. Pöyristyttävää markkinavetoista uutta arkkitehtuuria – esimerkiksi sellaista kuin havainnekuvissa – Taivallahden miljöö ei tule kestämään. Sen sijaan Sörnäisten Kalasataman alueella tai Jätkäsaaren uudessa kaupunginosassa hotelli monipuolistaisi oivallisesti toimintoja samaan tapaan kuin Warranttimakasiiniin rakennettu hotelli Katajanokalla.

Kokemukseni herättävät taas kysymyksen, mikä historiallisissa ympäristöissä on tärkeää ja mitä arvoja uusin arkkitehtuuri tuo kaupunkikuvaan. Rotterdamissa viimeisimpien kansainvälisen arkkitehtuurin pintamuotien hallitsema kaupunkikuva valuu heti mielestä. Myös vanhoilta satamatoiminnoilta vapautuneista alueista on tehty latteinta urbaania maisemaa ilman omaa identiteettiä. Kansainvälisten yritysten kannalta miljöö onkin yhdentekevä, kunhan tekniikka toimii.

Norrköpingissä historia elää. Virran ja rakennusten läheistä suhdetta on varjeltu, ja uudisrakennukset limittyvät haavoittuvimpaan historiallisia kerrostumia sisältävään ympäristöön. Keskusta houkuttelee puoleensa myös yhteisöjä ja yrityksiä muualta. Kaupunkisuunnittelu on onnistunut: kaupunkilaiset rakastavat veden ääreen muotoutunutta maisemaansa. Historia antaa identiteetin myös tulevaisuuden rakentamiseksi.

Anja Kervanto Nevanlinna

(14.6.2007)