Category: Aiemmin julkaistut artikkelit

Seuran järjestämä Kaupunkitutkimuksen talvipäivä Helsingin yliopiston Pienessä juhlasalissa 23.1.2008 kokosi satakunta kiinnostunutta kuulijaa keskustelemaan sodanjälkeisen Euroopan pääkaupungeista. Kiitos kaikille osallistujille! Lontoon, Moskovan ja Leningradin, Berliinin sekä Helsingin muutoksia ovat värittäneet politiikka, talous, tekniikka ja tulevaisuuden unelmat eri tavoin ja eri näkökulmista, mutta yhteisessä eurooppalaisessa kehyksessä ja osin samansuuntaisten tavoitteiden puolesta, vaikka keinot vaihtelivat.

Minulle vahvimpana näkökulmana nousi esiin aika. Nykyinen Berliini kantaa menneisyytensä kerrostumia, joihin Beate Binderin esitelmä avasi ajankohtaisia näkymiä. Jaettuun kaupunkiin aikanaan toteutettua DDR:n Tasavallan palatsia puretaan ja paikalle rakennetaan osittainen kopio sen tieltä 1950-luvun alussa hävitetystä Kuninkaanlinnasta. Vanha ei kuitenkaan palaa. Kun muuri murtui, aika alkoi rakentaa kahdesta rajan erottamasta kaupungista yhtä, yhteistä uutta maailmaa; tahto oli ja on.

Viime kuusi vuosikymmentä on muuttanut Euroopan toiseksi. Talvipäivän keskusteluissa vain sivuttiin Britannian imperiumin päättymistä, Neuvostoliiton hajoamista tai Saksan yhdistymistä, vaikka ne ovat vaikuttaneet perustavasti pääkaupunkienkin historiaan. Voivatko nämä historian suuret käännekohdat jo olla kaikille eurooppalaisille niin itsestään selviä, että maininta niistä riittää? Pikemminkin näyttää siltä, että niiden ja kaltaistensa historiallisten suunnanmuutosten merkitykset ulottuvat liian monelle taholle avautuakseen automaattisesti, ilman tietoista näkökulman valintaa.

Kaupunkihistorian kannalta seisomme uuden ajanjakson rajalla. Omissa kokemuksissani yhtyvät vahvat muistikuvat siitä, kuinka modernia (modernismin) kaupunkia ihannoitiin, visualisoitiin ja rakennettiin, ja kuinka sen vähittäiset muutokset toivat esiin mahdollisuuksia toisenlaisille, omasta ajastamme nouseville unelmille ja niiden konkretisoinnille. Historia avaa uusia horisontteja tulevaisuuteen.

At the border of time

The Winter Day 2008 of Urban Studies, organized by our Society at the University of Helsinki on January 23, attracted an audience of around a hundred persons to discuss the postwar history of European capitals. Thank you for your contributions and participation! The changes in London, Moscow, Leningrad, Berlin and Helsinki have been influenced by politics, economics, technology and future dreams in different ways and from different perspectives, but within a shared European frame and, in part, for similar goals even when the means varied.

For me, the strongest perspective present was time. Berlin today carries layers of its past, discussed by Beate Binder in a very current context. The Palace of the Republic of the DDR, originally constructed into the divided city, is being dismantled, to be replaced by a partial copy of the Royal Palace that was demolished in the early 1950s. The past, however, cannot be returned. When the Wall broke down, time began to build the two cities separated by a boundary into one, a new world together; there was and is the will. ”Where there’s a will, there’s a way.”

The last six decades have transformed Europe. Our Winter Day discussions only touched the end of the British Empire, the collapse of the Soviet Union or the unification of Germany, although they fundamentally influenced also the history of the capital cities. Can these major changes in direction already be so self-evident to Europeans that they need not be more than mentioned? Rather, it seems to me that the significance of these and similar historical revisions of course extend to too many spheres to unfold automatically, without the point of view chosen intentionally and consciously.

From the view of urban history, we stand at the border of a new era. In my personal experience, two memories are strongly united. One is related to how the modern (modernistic) city was idealized, visualized and constructed, the other to how its gradual transformation exposed prospects for other kinds of dreams and their realizations, born from our own time. History opens new horizons to the future.

02.02.2008

Anja Kervanto Nevanlinna

Toimittaja Lauri Karén, joka työskenteli Lontoossa BBC:n suomenkielisellä osastolla 1950-luvulla, vertasi kirjassaan Lontoon kaduilta ja kujilta (1960) Lontoota ja Pariisia. Maantieteellisestä läheisyydestään huolimatta nämä kaksi suurkaupunkia olivat Karénin mielestä kuin kaksi eri maailmaa: ”Pariisia maalataan, Lontoota valokuvataan. Asiallinen kaupunki vaatii asiallisemman kuvaustavan”.

Karénin mietelmä tiivistää hienosti sen, miten Lontoossa 1800- ja 1900-luvuilla vierailleet suomalaiset kirjailijat ja muut kulttuurivaikuttajat ikuistivat maailmankaupungin kirjoituksiinsa. Asiallinen kaupunki sai asiallisen kuvauksen. Lontoossa kirjoitetuissa matkakertomuksissa ja kirjeissä on selvästi vähemmän herkkää tunnelmointia kuin esimerkiksi Pariisin ja Rooman kuvauksissa: tunnelmoinnin sijasta lukijalle tarjoillaan usein vakavaa pohdintaa ja tarkkoja havaintoja. Suomalaiset Lontoon-kävijät häikäistyivät toki Piccadillyn valoreklaameista ja ihastelivat British Museumin aarteita, he nauttivat rauhallisista hetkistä tea-roomeissa tai eksoottisista makuelämyksistä East Endin ravintoloissa, mutta hyvin pian he päätyivät takaisin analysoimaan maailmankaupungin luonnetta.

Monet Lontoossa matkailleet tai asuneet suomalaiset kiinnittivät huomionsa metropolissa vallinneisiin yhteiskuntaluokkien välisiin jyrkkiin eroihin, ja varsinkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjoituksissa suoranaisesti moitittiin brittejä siitä, että nämä sallivat tällaisten erojen olemassaolon pääkaupungissaan. Rivien välistä saattoi helposti lukea, että kirjoittajien mielestä kotimaisissa kaupungeissa asiat olivat sentään toisin. Vaikka brittejä kritisoitiin, harva suomalainen lähti voimakkaasti kyseenalaistamaan niitä ajatusmalleja, jotka osaltaan pitivät yllä voimakasta segregaatiota Lontoossa. Suomalaismatkailijat olivat aikansa lapsia ja useimmat heistä ajattelivat, että paitsi brittiyhteiskunnan parhaimmisto myös he itse – suomalainen sivistyneistö – olivat toki korkeammalla tasolla kuin East Endin köyhät tai Thamesin rantojen kodittomat kulkurit.

Mitä mieltä tahansa suomalaiset kirjailijat ja kulttuurivaikuttajat olivatkaan slummien perimmäisistä syistä, he olivat hyvin kiinnostuneita tutustumaan suurkaupungin laitapuolen elämään ja kertomaan siitä lukijoilleen. East End oli 1900-luvun alkupuolella yksi suosituimmista nähtävyyksistä – jotakin jota kotimaassa ei voinut nähdä ja kokea – ja siihen tutustuttiin joko yksin, jonkun tuttavan opastamana tai matkatoimiston järjestämillä opastetuilla retkille. Esimerkiksi kirjailija Helmi Krohn osallistui 1920-luvun lopulla tällaiselle retkelle, jonka oli järjestänyt matkailualan uranuuurtaja Thomas Cook & Co. Krohn kertoi kirjassaan Englantia oppimassa (1931), miten hänen kiinnostuksensa slummielämään muuttui epämukavuudeksi vaunujen kulkiessa yhä syvemmälle East Endiin, ”sillä eihän ole oikein asettaa ihmisiä, olkoot he miten kurjia tahansa, toisten parempiosaisten uteliaisuuden maalitauluiksi.”

Toisaalta suomalaiset matkailijat toivat esiin myös sen, miten suurkaupunkielämä saattoi murentaa hierarkioita. Zacharias Topelius, joka vieraili Lontoossa jo vuonna 1862, korosti suurkaupunkielämän opettavan ihmiselle nöyryyttä. Topelius toivotti kaikki itseään korvaamattomina pitävät pikkukaupunkien pomot Lontoon vilinään. Jos he olisivat varomattomia, ihmisvirta talloisi heidätkin jalkoihinsa aivan samoin kuin vaununpyörät ”kierivät tiellä olevan sontiaisen yli”. Arkkitehti Sigurd Frosterus ja kääntäjä Ester Linnankoski puolestaan kiinnittivät huomionsa suurkaupungissa syntyneisiin eri yhteiskuntaryhmien kohtaamispaikkoihin. Frosterus kuvasi vuonna 1903, kuinka eri yhteiskuntaluokat istuivat ”veljellisessä” sovussa Lontoon maanalaisessa, ja Linnankoski puolestaan tarkkaili huonosti puettuja työmiehiä hienoissa taidegallerioissa.

Koska Lontooseen liitettiin asiallisuus, traditionaalisuus ja jopa vanhoillisuus, sitä ei 1900-luvun alkupuolella pidetty samalla tavalla moderniuden tyyssijana kuin esimerkiksi Pariisia, Berliiniä tai New Yorkia. Monien Lontoon-kävijöiden mielestä kaupungin vanhoillinen maine oli kuitenkin enimmäkseen ennakkoluulojen tuotetta. He löysivät Lontoosta aivan samoja modernin suurkaupunkielämän merkkejä kuin mitä liitettiin sen kilpakumppaneihinkin: kiireisten ihmisjoukkojen vuolaat virrat, maan alla kulkevien junien sähköiset liikkeet, voimakkaan valaistuksen ja mainosvalojen värikylläisyyden. Osa suomalaisista pohti Lontoon moderniutta – ja samalla oman maansa moderniutta tai takapajuisuutta – sukupuoliroolien kautta ja erityisesti tarkastelemalla naisten asemaa ja roolia. Esimerkiksi Lontoossa 1880-luvun lopulla vieraillut runoilija J. H. Erkko raportoi suomalaisille lukijoilleen, minkälaisissa ”virkatoimissa” naisia näkyi Lontoossa ja kuinka heidän liikkumiseensa suurkaupungissa suhtauduttiin. Kirjailija Elsa Enäjärvi ihasteli 1920-luvulla Lontoon akateemisen maailman moderneja naisia, ja jotkut suomalaiset naismatkailijat taas kadehtivat lontoolaisnaisten ulottuvilla olevia työtä helpottavia kodinkoneita tai kaupoista saatavia puolivalmisteita. Alati muuttuvasta, modernista maailmankaupungista löytyi kuitenkin myös paikkoja, joissa aika näytti täysin pysähtyneen. Suomalaisnaiset hämmästelivät törmätessään ”modernissa” Lontoossa sellaisiin elämänpiireihin ja instituutioihin, jotka elivät ja olivat aivan kuin naisasialiike ei olisi koskaan syntynytkään.Näiden erilaisten kokemusten pohjalta naiset pohtivat omaa naiseuttaan ja suomalaisen naisen asemaa. Lontoo olikin monille suomalaisille kuin yhteiskunnallinen laboratorio, jossa he tarkastelivat itseään kiinnostavia ilmiöitä ja niiden välisiä yhteyksiä. Samalla se tarjosi taustan, jota vasten saattoi pohtia omaa yhteiskuntaansa.

20.12.2007

Marjaana Niemi

Olin marraskuun lopulla Göteborgissa vastaväittäjänä. Väitöskirjan aiheena oli kansainvälisten suojelupoliittisten ohjelmien tavoitteiden suhde arkkitehtuuriperinnön todellisuuteen, esimerkkinä Zanzibarin Stone Town, joka on vuodesta 2000 kuulunut Maailmanperintökohteiden luetteloon. Tutkimuksen ytimessä oli ns. suuri kysymys, jota kansainväliset ja kansalliset instituutiot aivan liian harvoin asettavat omalle toiminnalleen: mitä vaikutusta niiden poliittisilla ohjelmilla ja sopimuksilla on todellisuudessa.

Suuret kysymykset ovat monikerroksisia. Zanzibarin kivikaupunki muodostui Itä-Afrikan rannikon swahilikulttuurissa arabiyhteisöjen uskonnon ja elämäntapojen osana. Sen arkkitehtuuria ei voi ymmärtää ilman sosiaalisia, taloudellisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia. Tansanian kaltaisen köyhän Kolmannen Maailman maan mahdollisuudet hoitaa rapistumaan päässyttä kulttuurihistoriallista miljöötä ovat rajoitetut, vaikka rakennussuojelun asiantuntemusta ja rahoitustukea on ollut saatavilla myös kansainvälisesti mm. Unescon kautta. Tavanomaista terveemmän pohjan Zanzibarin kulttuuriarvojen säilyttämiselle antaa muuhunkin kuin matkailijavirtoihin nojautuva elinkeinorakenne. Yksipuolisesti turismista saatavista tuloista näkyy jo huolestuttavia seurauksia swahilikulttuurinkin piirissä, mm. Lamussa Kenian rannikolla.

Zanzibariin liittyy kuitenkin ongelmallisia piirteitä. Tansanian poliittisessa historiassa vuosi 1964 merkitsi kumousta, joka johti Zanzibarin kivikaupungin perinteisen ja vallitsevan arabiyhteisön pakoon ulkomaille. Rakennuksiin muuttivat muuta kuin swahilikulttuuria edustaneet tansanialaiset. Heidän intressinsä tai voimavaransa eivät ole riittäneet toisenlaiseen kulttuuriperintöön kuuluvan rakentamisen suojeluun.

Tilannetta on vaikeuttanut tonttien ja rakennusten omistuksen epäselvyys. Ennen vuotta 1964 omistajina oli yksittäisiä henkilöitä, sukuja ja uskonnollisia yhteisöjä. Sittemmin Tansanian laki kielsi ulkomaiden kansalaisilta oikeuden omistaa kiinteistöjä, mutta bulvaanein tätä kierretään. Arabimaihin asettunut omistaja ei vahvista kaupunkiyhteisöä eikä sen elämäntapoja. Mekanismi muistuttaa hämmästyttävällä tavalla Venetsian tilannetta sillä erotuksella, että Venetsiassa poissaolevat omistajat usein ovat länsimaista (yhdysvaltalaisia tai keskieurooppalaisia), Zanzibarissa arabimaista. (Ks. kolumnini ”Muistan Venetsian” viime helmikuulta.)

Tässä yhteydessä voi syystä kysyä, mitä vaikutusta kansainvälisillä suojelupoliittisilla ohjelmilla voi yleensäkään olla. Väittelijän lähtökohtana oli, että kansalliset suojeluohjelmat voivat toimia kansainvälisten ohjelmien päämäärien välittäjinä tai niiden paikallisina sovellutuksina. Tuloksissaan hän esitti vahvoja epäilyjä kansainvälisten suojelupoliittisten ohjelmien vaikuttavuudesta erityisesti tutkimansa esimerkin valossa ja korosti paikallisten käytäntöjen keskeistä merkitystä todellisten muutosten synnyttämiseksi Zanzibarissa.

Mutta muukin on mahdollista. Käännetään näkökulmaa. Entä jos kansainvälisiä suojelupoliittisia ohjelmia ei nähtäisi vain asiakirjoina vaan myös prosessina, yhtenä muutosten välineenä? Ohjelmien valmisteluun voidaan eri vaiheissa saada mukaan kustakin maasta sekä poliittista ja virkakunnan johtoa että kansalaisryhmiä ja asiantuntijoita. Silloin suojelupolitiikasta tulee yhteisöjen yhteinen projekti, johon osapuolet vähitellen sitoutuvat ilman allekirjoitusseremonioita. Prosessin kuluessa myös valtahierarkioita voidaan madaltaa: parhailla argumenteilla ja käytännöillä saa todellisia vaikutusmahdollisuuksia. Pohjoismaissa tällaisista kansalaisyhteiskunnalle ominaisista toimintatavoista on kulttuuriperintöönkin liittyen jo muodostunut vahvoja malleja, joilla on kansainvälistä vientipotentiaalia.

Tutkimuskohteena kulttuuriperintö kuuluu suuriin kysymyksiin, jotka edellyttävät aina monitieteisyyttä. Euroopassa teollinen kulttuuriperintö yhdistää kaupunkihistorian, taloushistorian, yhteiskuntahistorian, arkkitehtuurihistorian, poliittisen historian ja teknologian historian tutkijoita. Kansainvälisesti tärkeää olisi tutkia sitä, miten monikulttuurisuus ja kansainvälistyminen ovat vaikuttaneet kulttuuriperinnön jatkuvuuteen ja miten siinä yhteydessä tulisi määrittää kulttuuriperinnön suojelun etiikka. Suuret kysymykset odottavat vastauksia.

08.12.2007

Anja Kervanto Nevanlinna

Miika Nousiainen kertoo ihannoivasti Ruotsista kirjassaan Vadelmavenepakolainen, joskin kirja on täyttä ironiaa. En aio kuitenkaan pyrkiä samaan, mutta minun on pakko kehua Tukholman Södermalmin kaupunginosaa. Asuin Tukholmassa vuosina 2000−2001, josta puolet vietin Östermalmilla ja toisen Söderissä.

Östermalm on tunnetusti yläluokkainen alue, jossa on kalliita asuntoja. Naistenlehtiä lukevat ovat saaneet tietää, että myös kuninkaalliset prinsessat asuvat ja elävät siellä. Meilläkin oli siellä tilapäisesti käytössämme varsin ylellinen asunto kaksine parvekkeineen.

Mutta Östermalm ei ollut elävä kaupunginosa. Ympäristön kadut olivat autioita, eikä sieltä löytynyt juurikaan palveluita sen paremmin kuin kahviloita, ravintoloita tai kauppojakaan. Vain silloin tällöin liikkeellä oli vanhus työntämässä rollaattoria. Putkiremontti pakotti lähtemään nopeasti uuteen asuntoon Söderiin Hornsgatanille.

Söderin kaupunginosa alkaa Slussenilta ja toisessa päässä on Hammarby Sjö. Suuria pääkatuja ovat Hornsgatan ja Götgatan.

Vaikka asuntomme Söderissä oli puolet pienempi kuin Östermalmilla, oli muutto kuitenkin iloinen yllätys. Juuri Söderin kaupunginosassa toteutui se, mitä voi kutsua urbaaniksi. Söderissä oli kerroksellisuutta, vanhat työväen asuinalueet oli kunnostettu ja niihin oli liitetty taulut, joissa vanha historia kerrottiin.

Ulkopuolinenkin pääsi nopeasti selville menneistä ajoista. Vastakohtiakin riitti, ainakin katuyleisössä näkyi väkeä laidasta laitaan. Todella erilaiset yksilöt kohtasivat sattumanvaraisesti ja toistuvasti. Rantojen miehet liikkuivat kaduilla siinä kuin espressobaareihin tulleet jupitkin. Paikalla nähtiin myös lapsiperheitä ja vanhuksia.

Söderin lukuisat puistot keräsivät ihmisiä ja aika lähellä oli Långholmenin uimarantakin, joka tuntui olevan lähiseudun kesäinen olohuone. Söderin kadut olivat tuolloin kokemassa suurta muutosta. Vanhojen sekatavara- ja rautakauppojen tilalle tuli italialaistyylisiä kenkäkauppoja ja muotiputiikkeja. Espressobaarien ja ravintoloiden määrä kasvoi koko ajan.

Oli hauskaa kulkea Söderin kaduilla ja katsella ihmisiä ja ikkunoita. Sieltä sai kupin kahvia tai lounaan mistä vain ja kaupassa pystyi käymään joka päivä kymmeneen asti illalla. Kaupunginosasta löytyi myös moskeija ja Södra stationin postmoderni kortteli.

Kaiken lisäksi talossamme sijaitsi kirjakauppa, jonka eräs tutkija nimesi kolmanneksi paikaksi. Siellä pystyi tapaamaan ihmisiä ja juttelemaan vieraidenkin kanssa. Mainitsematta on vielä Monteliusvägen, joka oli rakennettu kävelytie rinteeseen, sieltä oli näköala yli Riddarfjärdin ja koko Tukholman. Ruotsalaiseen tapaan tien varrella oli pienin välein piknikpöytiä ja -penkkejä.

Söderistä tuli minulle urbaanin esikuva, kaiken kaikkiaan elävä ja monipuolinen kaupunginosa. Sieltä löytyi kaikki se, mitä ihminen tarvitsee elääkseen kaupungissa.

20.11.2007

Liisa Knuuti

Euroopassa aikajakso 1940-50-luvuilta 1970-luvun alkupuolelle oli suuren optimismin aikaa. Talouskasvu oli huimaavaa − Ranskassa puhuttiin kultaisista vuosista ja Italiassa talousihmeestä − ja teollisen tuotannon tarpeisiin kehitetyt rationalisoinnin tavoitteet ja menetelmät ulotettiin yhteiskunnan muillekin toimintakentille. Kansallismielisyys, joka oli 1930-luvulla saanut kannatusta mutta johtanut katastrofiin, haluttiin korvata universaaleimmilla arvoilla, jotka ylittäisivät kansakuntien ja kulttuuripiirien rajat.

Pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta tuli lännessä tavoiteltu yhteiskuntamalli samalla kun itäeurooppalaiset ottivat Baltian maiden erityiset sosialismin variaatiot esikuvikseen. Kylmän sodan poliittinen vastakkainasettelu suosi läntisten ja itäisten yhteiskuntien eroavuuksien korostamista, mutta yhtäläisyyksiäkin esiintyi. Molemmissa esimerkiksi moderni arkkitehtuuri nähtiin yhtenä keinona tehdä unelmista totta.

Standardisointi ja siihen liittynyt kustannusten leikkaus teki mahdolliseksi tuottaa suuria määriä teknisesti korkeatasoisia rakennuksia ja tuotteita nopealla aikataululla yhä uusien asukasjoukkojen ja liikeyritysten ulottuville. Modernismi tarkoitti teknologista edistystä, taloudellisen kasvun tuomaa turvallista tulevaisuutta, suhteellista poliittista vakautta ja yhteiskunnallista tasa-arvoa: asioita, jotka kuuluvat eurooppalaisuuden ytimeen. Modernista arkkitehtuurista tuli aikalaisille myös symboli yhdessä rakennetusta hyvästä yhteiskunnasta.  

Miksi kirjoittaa tästä juuri nyt? Syyni ovat henkilökohtaisia, niitäkin. Monivuotinen ja monitieteinen pohjoismais-balttilainen tutkimusryhmä, jota johdin, on saanut valmiiksi kirjan ”Industry and Modernism. Companies, Architecture, and Identity in the Nordic and Baltic Countries during the High-Industrial Period” (toim. AKN, kust. SKS).

Koska tieteellinen tutkimus ei saa jäädä vain akateemisen maailman yksityiseksi iloksi, tavoittelemme laajempia kansalaispiirejä yhdessä 9 museon kanssa tehdyllä kiertonäyttelyllä ”Dream Factories?”. Näyttely perustuu tutkimusryhmän työhön, mutta lähestyy teemoja eri suunnalta kuin kirja. Näyttelyyn on kustakin maasta valittu yritys tai tuotantoyksikkö ja sen työntekijä, joiden vaiheiden kautta kuvataan sodanjälkeisen Euroopan muutoksia Pohjoismaiden ja Baltian näkökulmasta. Suomalainen yritys on Elanto. Näyttely avataan nyt 11.10. Kööpenhaminan Arbejdermuseetissa. Ensi vuonna se ehtii meille: Tampereen Vapriikkiin toukokuussa ja Helsingin Kaupunginmuseoon syyskuussa. Esimakua näyttelystä 8 kielellä: www.dreamfactories.eu  

Modernistinen arkkitehtuuri on aikojen kuluessa herättänyt myös vastustusta, eri syistä. Se, mikä minusta on kiinnostavaa erityisesti 1940- ja 50-lukujen eurooppalaisessa modernismissa, on erilaisten kansalaisryhmien yhteinen innostus tehdä parempaa maailmaa ja vahva usko tavoitteen saavuttamiseen. Keinoista oltiin kyllä monta mieltä eikä jännitteiltä vältytty. Arkkitehtien roolia tässä prosessissa ei ole syytä liioitella, vaikka heidän osallisuutensa sekä uudisrakentamiseen että vanhanaikaisina pidettyjen rakennusten purkamiseen jätti pitkäaikaisia haavoja eurooppalaisiin kaupunkeihin, eikä tämä modernismin perinne ole vieläkään katkennut.

Usko tulevaisuuteen on edelleen välttämätöntä. Mistä unelmista me tänään haluamme tehdä yhdessä todellisuutta?

*

Post festum

Syntymäpäiväonnittelut Lauralle, Seuran edelliselle puheenjohtajalle.

Hänen syyskuisissa juhlissaan esitetty näytelmäni, jonka työnimenä oli urbaanisti ”Keskustaan!”, (ja lopullisena otsikkona Minna Canthilta varastettu ”Hän on Sysmästä” kaksine eli-kehitelmineen), on jälkikäteen herättänyt kysymyksiä näyttelijöistä. Anagrammien taakse piiloutunut ensemble oli:

Elaka Bulor  *  Sonja Ankero eli Onnekas Orja – Arja Kosonen

Tarjoilija  *  Renne Tohola eli Herne Taloon – Tero Halonen

Marcel Proust  *  Magni Keltti eli Nattlig Kemi – Matti Klinge

Konduktööri  *  Etos Konnala eli Askel Natoon – Anton Eskola

Kapteeni Thomas  *  Vesa O. Moppi-Ällikkä eli Keskipäivä Mopolla – Mikko-Olavi Seppälä

Kulttuurilautakunnan puheenjohtaja  *  Ira Astalo eli Airot Alas – Sari Aalto

Ylioppilas  *  Otso Kalanen eli Alaston Kone – Anton Eskola

Uutisankkuri  *  Uno Aitokillinki eli Unionilta Loikki – Ilkka Niiniluoto

Ravintolapäällikkö  *  Annalen Tervavannanjoki eli Kanaverannan Linjanveto – Anja Kervanto Nevanlinna

Kampanjavastaava  *  Tor Niilimato eli Rikoit Lomani – Ilmari Kontio

Dekaani  *  Ali Totonuora eli Tauoton Railo – Arto Aniluoto

Säestäjä  *  O. Monnirekka eli Kirkon Omena – Marko Ikonen

Anagrammit  * Vesa O. Moppi-Ällikkä ja Herne Taloon – Mikko-Olavi Seppälä ja Tero Halonen

*

Ensi-iltoja odotettavissa

Syksyn ohjelmamme Euroopan rakennusperintöpäivään liittyvä retki ”Sisätila ulkotilassa” järjestetään lauantaina 20.10.2007. Ks. Ajankohtaista. (Huomaan ilmoittautumisajan päättyvän tänään, mutta ehkä bussiin mahtuu vielä.) Lisätietoja Riitta Niskaselta (riitta.niskanen(at)koti.fimnet.fi).

Kaupunkitutkimuksen syyspäivästä tullee talvipäivä, koska ajankohta on siirtymässä tammikuun kolmannelle viikolle (toivon), teemana moderni kaupunki sodanjälkeisessä Euroopassa.

Anja Kervanto Nevanlinna

(5.10.2007)