Kategoria: Arkisto

Mikä saa rationaaliset ihmiset ostamaan rappeutuneita pitsihuviloita hetken mielijohteesta? Miten hirsiseinien omistaminen voidaan kokea kohtalon johdatukseksi, jopa elämän täyttymykseksi? Mikä saa vanhanaikaiseksi koetun asumismuodon muuntumaan niukaksi, kiivaasti tavoitelluksi herkuksi? Miksi naistenlehtien downshiftaus- ja kotoilukertomusten tapahtumapaikkana ei koskaan toimi betonielementtinen kerrostalo? Onko puutaloelämä oikeasti erilaista kuin tavallisilla suomalaisilla?

Tämänkaltaiset kysymykset pyörivät mielessäni hahmotellessani graduni konseptia noin vuosi sitten. Hämmästyin osuessani akateemisesti harvakseen käännettyyn maaperään. Puutalot ovat marginaalia, kun puhutaan nykypäivän suomalaisesta asuntokannasta. Siksi niitä on usein kohdeltu makrotason asumis- ja kaupunkitutkimuksissa marginaalivirheinä, parhaimmillaan suodattamalla niiden ”vääristävä” vaikutus pois. Silti kaipuu perinneasumiseen välittyy perinnerakentamisoppaiden, tv-sarjojen ja sisustuslehtien kautta 2010-luvulla yhä voimakkaammin. Voidaan todellakin puhua äänekkäästä vähemmistöstä!

Tutkimusasetelmani problematiikka kiertyi pitkälti sen ympärille, miten päästä käsiksi suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneeseen, Pispalan ja Puu-Käpylän ihannoinnin kiteyttämään, puutaloasumisen arvostuksen muuttumiseen. Ohjaajani Juha Siltalan kanssa totesimme, että tarkoitukseen parhaiten soveltuvat aikalaislähteet olivat kotiesittelyt eli asukashaastattelut Suomen pitkäikäisimmässä sisustuslehdessä, Avotakassa. Lähdevalinnan seurauksena tutkimiani puutalotarinoita aikavälillä 1967-2013 kertoivat tyypillisesti luovilla aloilla työskentelevä, koulutettu ja hyvätuloinen keskiluokka sekä ylempi luokka. 2000-luvun termeillä voitaisiin puhua jopa suomalaisesta luovasta luokasta.

Analyysini perusteella hahmottuu siis kulttuurisen murroksen sävyttämä kuva perinteisiin puutaloihin hakeutuvan suomalaisen luovan keski- ja ylemmän luokan asumisesta ja arjesta 46 vuoden ajalta. Miltä se näyttää?

Ensinnäkin puutalojen arvostuksen murros välittyy selkeimmin ostokertomuksissa: puutalon osto muuttui vuosikymmenien mittaan harkitusta ja taloudellisesta päätöksestä impulsiiviseen ja menetyksenpelkoiseen tarjouskauppaan. Haastateltujen oli pakko saada vanhan puutalomiljöön edustama asuntounelma, ensi-ihastumisen jälkeen he eivät enää nähneet vaihtoehtoja. Ostajat kokivat kaupan vuosituhannen vaihteen jälkeen usein kohtalona, jonka täyttymystä ei parannut uhmata. Talo nähtiin persoonankaltaisena olentona, joka on vain odottanut pelastajiaan eli ostajia. Puutaloelämän renessanssi voidaankin nähdä osana 1970-luvulta lähtien yleistynyttä yksilöllisen asumisen kaipuuta, jota mm. Irma Uuskallio on väitöskirjassaan osuvasti kuvannut.

Puutalojen vetovoimaa selitettiin yllättävänkin samankaltaisesti 1960-luvulta nykypäivään. Perinnemiljööt edustivat kautta linjan turvapaikkaa ja nostalgista, hyvää elämää. 1970-luvulla käytiin lapsuudesta tutussa elämänpiirissä, torppien ja hirsimökkien keskellä, tankkaamassa perusturvallisuutta, hoitamassa parisuhdetta ja lataamassa akkuja vieraannuttavan kaupunkielämän varalle. Laman jälkeen 1990-luvulla paettiin kiristyvien ehtojen työelämää, joko maaseudulle paeten tai hankkimalla asunto kaupunkien vanhoilta puutaloalueilta. Tyypillisesti muutos tehtiin joko sen jälkeen, kun työuralla oli saavutettu riittävästi tai silloin, kun suhteettomien vaatimusten kantaminen johti kriisiytymiseen. Haavoja nuoltiin ja eheydyttiin sallivammassa ympäristössä. Molemmissa tapauksissa nostalgisesta puutaloelämästä haaveilu toimi reaktiona laajempaan elämäntyylin murrokseen.

Vuolaasti myös kerrottiin puutaloelämän sopivan omaan minäkuvaan. Puutalon omistaminen, sisustaminen ja korjaaminen omin käsin toimivat siis tapana tyylitellä itseään ja kertoa ympäristölle pehmeistä arvoistaan. Puutalo tuki minuutta ja näytti asukkaansa oikealta tuntuvassa valossa.

Onkin hyvä laajentaa polttoväliä pohtien mitä puutaloelämän arvostuksen murros voi kertoa laajemmin yhteiskunnallisesta kehityksestä. Tutkimistani puutalotarinoista on selkeästi kiteytettävissä kertomus yksilöstä, jonka subjektius, tunne oman elämänsä hallinnasta, katoaa yhteiskunnallisten ja työkulttuurin murrosten puristuksissa. Sopeutumiskeinonaan ahdistunut yksilö pyrkii palauttamaan kadonnutta hallinnantunnettaan hankkimalla nostalgisen, pahoilta asioilta suljetun elinympäristön ja tekemällä fyysistä sekä henkistä työtä sen kunnostamiseksi omaksi kodiksi. Tässä onnistumista seuraa onnellisuus, tunne merkityksellisestä ja hallittavasta elämästä.

Tutkimus, ”Olen aina halunnut asua täällä.” Suomalainen vanha puutalo asumisunelmien kohteena, lohduttajana ja minuuden peilinä 1967 – 2013, on luettavissa osoitteesta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/135243

14.8.2014
Joni Rousku

Mikä tekee kotikaupungista oman kaupungin? Tänä vuonna on 80-vuotista toimintaansa juhlivan Helsinki-Seuran teemana ollut ”Meidän Helsinki”. Toukokuussa Matti Klinge, helsinkiläinen, humanisti ja kaupunkihistorian tutkimuksen edistäjä, puhui Helsinki-Seuran tilaisuudessa omasta Helsingistään. Hän kertoi kortteleista ja taloista, joissa oli eri ikäisenä asunut, ja sijoitti näin omia elämänvaiheitaan Helsingin kartalle.

Tämä toi mieleeni Henrik Tikkasen (1924–1984) osoitetrilogiaksi kutsutun kirjasarjan, joista erityisesti kolmas, ”Mariankatu 26”, käsitteli henkilökohtaisten draamojen lisäksi hieman myös niiden kehyksiä, kaupunginosia. Ennen osoitekirjoja Tikkanen tunnettiin taitavana piirtäjänä, jonka notkeaa tussiviivaa sai ihailla Hufvudstadsbladetin ja Helsingin Sanomien sivuilta. Hänen kuvistaan piirtyivät näkyviin helsinkiläisten arki, miljööt ja kaupunkikulttuuri. Tikkasen omaelämänkerrallisista romaaneista sitä vastoin välittyi tuoreeltaan luettuna raadollisempi, henkilökohtaisempi ja hämmentävästi fiktiota muistuttava urbaanisuus, joka ei rajoittunut Helsinkiin.

Toinen kaupunkihistorian näkökulmaan liittyvä elämäkerta, jonka löysin Klingen esityksen jälkeen, on ranskalaisen filosofin ja sosiologin Edgar Morinin (s. 1921) tänä keväänä julkaistu ”Mon Paris, ma mémoire”. Morin kertoi elämästään ja historiallisista muutoksista Pariisin asuntojensa sijaintien kautta. Hänen näkökulmansa ei henkilökohtaisuudestaan huolimatta ollut yksityinen vaan vahvasti yhteiskunnallinen. Morinin pariisilaiskaupunginosat kiinnittyivät hänen intellektuaalisen elämänsä vaiheisiin ja hänen poliittiseen sitoutumiseensa.

Morinin Pariisi on kaikkien hänen yli yhdeksän vuosikymmenensä ajan ollut monta. Isän siirtolaistausta, Morinin sota-ajan toiminta salaisessa vastarintaliikkeessä, sodan jälkeinen poliittinen aktiivisuus ja Algerian sodan merkitys, tutkimusprojektit, kymmenien kirjojen kirjoittaminen, yhteistoiminta monenlaisten ryhmien ja yksilöiden kanssa Ranskassa ja muualla – kaikki kutoutui Morinin Pariisi-kirjassa yhteen hänen henkilökohtaisten valintojensa ja elämänsä kanssa. Morin käsitteli myös omien kaupunginosiensa uusiutumista rinnan ranskalaisen yhteiskunnan rakenteellisten muutosten kanssa. Kokonaiskuva Morinista oli samalla kaleidoskooppimaisen monipuolinen kuva modernin Pariisin historiasta ja nykyisyydestä.

Matti Klingen Helsinki muistutti enemmän Edgar Morinin Pariisia kuin Henrik Tikkasen Helsinkiä. Kotikaupunki ei Klingelle eikä Morinille ollut ensisijassa yksityinen kokemus. Kumpikin kuvasi omaa kaupunkiaan niiden yhteisöjen kautta, joihin oli eri aikoina kuulunut. Kotitalo ja kotikatu olivat kiintopisteitä, joiden ympärille rakentuivat lukuisien muiden paikkojen verkostot, jokaiselle yhteisölle omanlaisensa, lopulta kenties koko kaupunki. Kouluikäisen verkostossa kotikaupunki oli toisenlainen kuin nuoren parin verkostossa myöhemmin, ja molemmat erosivat emeritusprofessorin kotikaupungista. Jotkut paikat olivat silti myös samoja.

Omaksi kaupungiksi kotikaupunki kasvaa, kun eri yhteisöjen kautta muodostuneet verkostot kutoutuvat yhä kiinteämmin yhteen. Alkujaan erillisistä verkostoista rakentuu vähitellen, pitkän ajan kuluessa, oma ainutkertainen kokonaisuus. Edgar Morinin mukaan hänen nykyinen lähiympäristönsä Montparnassen ja Luxembourgin puiston tuntumassa on tiivistymä hänen omasta Pariisistaan, elämänilon ja tulevaisuususkon vahvistus. Oma kaupunki on osa kaupunkilaisen identiteettiä.

22.6.2014

Anja Kervanto Nevanlinna

Kaupunki elää tarinoiden ja kertomusten kautta. On jopa väitetty, että kaupunkikokemus ilmenee tiivistetyssä muodossa juuri kaunokirjallisissa teksteissä. Näin ainakin kaupunkiteoreetikko Lewis Mumford esittää teoksessaan Kaupunki historiassa (The City in History; 1961), jossa hän toteaa, että ”useimmat historialliset kaupungit ovat saavuttaneet huippunsa kerronnallisissa dialogeissa, jotka kiteyttävät kaupunkielämän kokemuksen koko kirjon”. Teosta Kaupunki historiassa voidaankin lukea osin kirjallisuudentutkimuksena, sillä kirjoittaja ammentaa kaupunkihistorian klassikossaan toistuvasti kaunokirjallisista lähteistä. Kaupunki ja kaupungista kertova kirjallisuus kietoutuvat hienovaraisesti toisiinsa. Mutta mitä kaunokirjallinen kaupunki kertoo ”todellisesta” kaupungista?

Yan Martelin novelli ”Totuus Helsingin Roccamatioista” (1993) tarjoaa oivaltavan esimerkin kaupungista kertovan kirjallisuuden luomiskyvystä. Ensisilmäyksellä tekstillä ei ole mainittavampaa sanottavaa Suomen pääkaupungista – pikemmin päinvastoin. Otsikossa mainitaan totuus ja Helsinki, mutta tekstistä ei löydy tosiasioita Helsingistä juuri ollenkaan. ”Totuus Helsingin Roccamatioista” kertoo tarinan ystävyydestä, sairaudesta ja kuolemasta 1980-luvun Kanadassa. Kertojan ystävä Paul sairastuu AIDSiin, ja kun hänen tilansa heikkenee huolestuttavasti, kertoja ehdottaa, että ystävät kehittäisivät yhdessä vuorotellen kerrotun tarinan 1900-luvun vaiheista – kertomuksen Helsingissä asuvasta, keksitystä aatelissuvusta. Tarinan tehtävä on pitää totuus – lähestyvä kuolema – loitolla. Tarinan kertoja ja hänen ystävänsä pohtivat avoimesti Helsingin vähäpätöistä roolia:

  ”Kaukainen kaupunki, jossa kumpikaan meistä ei ollut käynyt, olisi paljon parempi mielikuvituksen temmellyskenttä kuin jokin paikka aivan silmiemme edessä.”

Se, että kertojat Martelin novellissa eivät tunne Helsinkiä tekee siitä kertomuksen näkökulmasta täydellisen. Kertoja korostaa, että lukijoiden ”täytyy […] ymmärtää, että ette tule kuulemaan Helsingin Roccamatioiden tarinaa”. Eikä lukija tule liioin kuulemaan Helsingistäkään. Helsinki esiintyy onttona näkinkenkänä, jossa humisee päähenkilöiden suru, ei Suomenlahden kohina.

Siitä huolimatta tapa, jolla Helsinki rakentuu Martelin tekstissä – kaukaiseksi, epätäydelliseksi mielikuvaksi, joka piiloutuu tarinan taakse – havainnollistaa jotain huomionarvoista tämän pohjoisen pääkaupungin olemuksesta sekä siitä tavasta, jolla siihen on kirjallisuudessa suhtauduttu. Ulkomaisessa kirjallisuudessa Helsinki näyttäytyy harvoin, ja sikäli kuin Helsinki-kuvauksia ylipäätään esiintyy, ne toimivat useimmiten fasadeina. Vähäiset viittaukset Helsinkiin James Joycen tuotannossa (esimerkiksi teoksissa Ulysses; 1922 ja Finnegan’s Wake; 1939) toimivat kuin alleviivaten 1900-luvun alun Helsingille ja Dublinille yhteisiä vallankumouksellisia virikkeitä. Samalla tavalla viitataan Helsinkiin myös Andrei Belyin Peterburgissa (1922). Nimi ”Hel-sin-ki” kaikuu teoksessa pahaenteisesti erään sivuhahmon tärähtäneessä mielessä, mutta sen kautta välittyy ennen kaikkea Pietarin ja Helsingin yhdistävä poliittinen jännittyneisyys ja Pietari-kuvauksille ominainen apokalyptinen pohjavirta.

Helsingin rooli näyttämönä ei rajoitu vain ulkomaiseen kaunokirjallisuuteen. Myös suomalaisessa kirjallisuudessa Helsinki on toistuvasti näyttäytynyt peilinä, johon heijastetaan odotuksia, ennakkoluuloja ja poliittisia ohjelmia. Esimerkiksi Eino Leinon runossa ”Meren kaupunki” (1908) Helsinkiä kuvataan vertaamalla sitä raakunkuoreen, ”jonka halki meren henki puhuu huminalla iankaikkisella”. Vertaus on Helsingistä kertovassa kirjallisuudessa klassinen: Zachris Topelius käyttää Talvi-iltain tarinoissaan samaa kielikuvaa (1881/1882), ja se löytyy myös Arvi Kivimaan romaanista Hetki ikuisen edessä (1932) ja Kjell Westön Langista (2002). Meren henkeä selvemmin ”Meren kaupungissa” kuuluu kuitenkin aikakaudelle tyypillinen poliittinen sanoma. Kuten Leinon ensimmäisessä Helsinki-aiheisessa runossa ”Helsinki sumussa” (1899), Suomen pääkaupunki esiintyy siinä allegorisena tilana, jossa poliittiset voimat ottavat toisistaan mittaa. Jokainen kirjailija liittää oman poliittisen, yhteiskunnallisen tai taiteellisen ohjelmansa teostensa kaupunkikuvaan. Juhani Ahon novelleissa ja lastuissa Helsingin julkinen tila näyttäytyy modernisaation ja agraarisen yhteiskunnan välisen yhteentörmäyksen tapahtumapaikkana; Mika Waltarin Suuressa illusionissa (1928) kaupunkikuva valjastetaan ilmentämään uudenlaista, kansainvälisestä modernismista ammentavaa kirjallisuuskäsitystä. Helsingin julkinen tila heijastaa yhä uudestaan uusia tuulia ja aatteita; viime vuosikymmeninä rikoskirjallisuudessa esiintyvä kaupunkikuva on ilmentänyt (pohjoismaisia rikoskirjallisuusperinteitä seuraten) vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Kaunokirjallinen kaupunki on toisin sanoen paljon muutakin kuin pelkkä kulissi, tai peilikuvan välittäjä: se pyrkii aktiivisesti muovaamaan todellista kaupunkikokemusta yhtä lailla kuin se sitä heijastaakin.

Lieven Ameel

30.5.2014