Kategoria: Arkisto

Olin marraskuun lopulla Göteborgissa vastaväittäjänä. Väitöskirjan aiheena oli kansainvälisten suojelupoliittisten ohjelmien tavoitteiden suhde arkkitehtuuriperinnön todellisuuteen, esimerkkinä Zanzibarin Stone Town, joka on vuodesta 2000 kuulunut Maailmanperintökohteiden luetteloon. Tutkimuksen ytimessä oli ns. suuri kysymys, jota kansainväliset ja kansalliset instituutiot aivan liian harvoin asettavat omalle toiminnalleen: mitä vaikutusta niiden poliittisilla ohjelmilla ja sopimuksilla on todellisuudessa.

Suuret kysymykset ovat monikerroksisia. Zanzibarin kivikaupunki muodostui Itä-Afrikan rannikon swahilikulttuurissa arabiyhteisöjen uskonnon ja elämäntapojen osana. Sen arkkitehtuuria ei voi ymmärtää ilman sosiaalisia, taloudellisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia. Tansanian kaltaisen köyhän Kolmannen Maailman maan mahdollisuudet hoitaa rapistumaan päässyttä kulttuurihistoriallista miljöötä ovat rajoitetut, vaikka rakennussuojelun asiantuntemusta ja rahoitustukea on ollut saatavilla myös kansainvälisesti mm. Unescon kautta. Tavanomaista terveemmän pohjan Zanzibarin kulttuuriarvojen säilyttämiselle antaa muuhunkin kuin matkailijavirtoihin nojautuva elinkeinorakenne. Yksipuolisesti turismista saatavista tuloista näkyy jo huolestuttavia seurauksia swahilikulttuurinkin piirissä, mm. Lamussa Kenian rannikolla.

Zanzibariin liittyy kuitenkin ongelmallisia piirteitä. Tansanian poliittisessa historiassa vuosi 1964 merkitsi kumousta, joka johti Zanzibarin kivikaupungin perinteisen ja vallitsevan arabiyhteisön pakoon ulkomaille. Rakennuksiin muuttivat muuta kuin swahilikulttuuria edustaneet tansanialaiset. Heidän intressinsä tai voimavaransa eivät ole riittäneet toisenlaiseen kulttuuriperintöön kuuluvan rakentamisen suojeluun.

Tilannetta on vaikeuttanut tonttien ja rakennusten omistuksen epäselvyys. Ennen vuotta 1964 omistajina oli yksittäisiä henkilöitä, sukuja ja uskonnollisia yhteisöjä. Sittemmin Tansanian laki kielsi ulkomaiden kansalaisilta oikeuden omistaa kiinteistöjä, mutta bulvaanein tätä kierretään. Arabimaihin asettunut omistaja ei vahvista kaupunkiyhteisöä eikä sen elämäntapoja. Mekanismi muistuttaa hämmästyttävällä tavalla Venetsian tilannetta sillä erotuksella, että Venetsiassa poissaolevat omistajat usein ovat länsimaista (yhdysvaltalaisia tai keskieurooppalaisia), Zanzibarissa arabimaista. (Ks. kolumnini ”Muistan Venetsian” viime helmikuulta.)

Tässä yhteydessä voi syystä kysyä, mitä vaikutusta kansainvälisillä suojelupoliittisilla ohjelmilla voi yleensäkään olla. Väittelijän lähtökohtana oli, että kansalliset suojeluohjelmat voivat toimia kansainvälisten ohjelmien päämäärien välittäjinä tai niiden paikallisina sovellutuksina. Tuloksissaan hän esitti vahvoja epäilyjä kansainvälisten suojelupoliittisten ohjelmien vaikuttavuudesta erityisesti tutkimansa esimerkin valossa ja korosti paikallisten käytäntöjen keskeistä merkitystä todellisten muutosten synnyttämiseksi Zanzibarissa.

Mutta muukin on mahdollista. Käännetään näkökulmaa. Entä jos kansainvälisiä suojelupoliittisia ohjelmia ei nähtäisi vain asiakirjoina vaan myös prosessina, yhtenä muutosten välineenä? Ohjelmien valmisteluun voidaan eri vaiheissa saada mukaan kustakin maasta sekä poliittista ja virkakunnan johtoa että kansalaisryhmiä ja asiantuntijoita. Silloin suojelupolitiikasta tulee yhteisöjen yhteinen projekti, johon osapuolet vähitellen sitoutuvat ilman allekirjoitusseremonioita. Prosessin kuluessa myös valtahierarkioita voidaan madaltaa: parhailla argumenteilla ja käytännöillä saa todellisia vaikutusmahdollisuuksia. Pohjoismaissa tällaisista kansalaisyhteiskunnalle ominaisista toimintatavoista on kulttuuriperintöönkin liittyen jo muodostunut vahvoja malleja, joilla on kansainvälistä vientipotentiaalia.

Tutkimuskohteena kulttuuriperintö kuuluu suuriin kysymyksiin, jotka edellyttävät aina monitieteisyyttä. Euroopassa teollinen kulttuuriperintö yhdistää kaupunkihistorian, taloushistorian, yhteiskuntahistorian, arkkitehtuurihistorian, poliittisen historian ja teknologian historian tutkijoita. Kansainvälisesti tärkeää olisi tutkia sitä, miten monikulttuurisuus ja kansainvälistyminen ovat vaikuttaneet kulttuuriperinnön jatkuvuuteen ja miten siinä yhteydessä tulisi määrittää kulttuuriperinnön suojelun etiikka. Suuret kysymykset odottavat vastauksia.

08.12.2007

Anja Kervanto Nevanlinna

Miika Nousiainen kertoo ihannoivasti Ruotsista kirjassaan Vadelmavenepakolainen, joskin kirja on täyttä ironiaa. En aio kuitenkaan pyrkiä samaan, mutta minun on pakko kehua Tukholman Södermalmin kaupunginosaa. Asuin Tukholmassa vuosina 2000−2001, josta puolet vietin Östermalmilla ja toisen Söderissä.

Östermalm on tunnetusti yläluokkainen alue, jossa on kalliita asuntoja. Naistenlehtiä lukevat ovat saaneet tietää, että myös kuninkaalliset prinsessat asuvat ja elävät siellä. Meilläkin oli siellä tilapäisesti käytössämme varsin ylellinen asunto kaksine parvekkeineen.

Mutta Östermalm ei ollut elävä kaupunginosa. Ympäristön kadut olivat autioita, eikä sieltä löytynyt juurikaan palveluita sen paremmin kuin kahviloita, ravintoloita tai kauppojakaan. Vain silloin tällöin liikkeellä oli vanhus työntämässä rollaattoria. Putkiremontti pakotti lähtemään nopeasti uuteen asuntoon Söderiin Hornsgatanille.

Söderin kaupunginosa alkaa Slussenilta ja toisessa päässä on Hammarby Sjö. Suuria pääkatuja ovat Hornsgatan ja Götgatan.

Vaikka asuntomme Söderissä oli puolet pienempi kuin Östermalmilla, oli muutto kuitenkin iloinen yllätys. Juuri Söderin kaupunginosassa toteutui se, mitä voi kutsua urbaaniksi. Söderissä oli kerroksellisuutta, vanhat työväen asuinalueet oli kunnostettu ja niihin oli liitetty taulut, joissa vanha historia kerrottiin.

Ulkopuolinenkin pääsi nopeasti selville menneistä ajoista. Vastakohtiakin riitti, ainakin katuyleisössä näkyi väkeä laidasta laitaan. Todella erilaiset yksilöt kohtasivat sattumanvaraisesti ja toistuvasti. Rantojen miehet liikkuivat kaduilla siinä kuin espressobaareihin tulleet jupitkin. Paikalla nähtiin myös lapsiperheitä ja vanhuksia.

Söderin lukuisat puistot keräsivät ihmisiä ja aika lähellä oli Långholmenin uimarantakin, joka tuntui olevan lähiseudun kesäinen olohuone. Söderin kadut olivat tuolloin kokemassa suurta muutosta. Vanhojen sekatavara- ja rautakauppojen tilalle tuli italialaistyylisiä kenkäkauppoja ja muotiputiikkeja. Espressobaarien ja ravintoloiden määrä kasvoi koko ajan.

Oli hauskaa kulkea Söderin kaduilla ja katsella ihmisiä ja ikkunoita. Sieltä sai kupin kahvia tai lounaan mistä vain ja kaupassa pystyi käymään joka päivä kymmeneen asti illalla. Kaupunginosasta löytyi myös moskeija ja Södra stationin postmoderni kortteli.

Kaiken lisäksi talossamme sijaitsi kirjakauppa, jonka eräs tutkija nimesi kolmanneksi paikaksi. Siellä pystyi tapaamaan ihmisiä ja juttelemaan vieraidenkin kanssa. Mainitsematta on vielä Monteliusvägen, joka oli rakennettu kävelytie rinteeseen, sieltä oli näköala yli Riddarfjärdin ja koko Tukholman. Ruotsalaiseen tapaan tien varrella oli pienin välein piknikpöytiä ja -penkkejä.

Söderistä tuli minulle urbaanin esikuva, kaiken kaikkiaan elävä ja monipuolinen kaupunginosa. Sieltä löytyi kaikki se, mitä ihminen tarvitsee elääkseen kaupungissa.

20.11.2007

Liisa Knuuti

Euroopassa aikajakso 1940-50-luvuilta 1970-luvun alkupuolelle oli suuren optimismin aikaa. Talouskasvu oli huimaavaa − Ranskassa puhuttiin kultaisista vuosista ja Italiassa talousihmeestä − ja teollisen tuotannon tarpeisiin kehitetyt rationalisoinnin tavoitteet ja menetelmät ulotettiin yhteiskunnan muillekin toimintakentille. Kansallismielisyys, joka oli 1930-luvulla saanut kannatusta mutta johtanut katastrofiin, haluttiin korvata universaaleimmilla arvoilla, jotka ylittäisivät kansakuntien ja kulttuuripiirien rajat.

Pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta tuli lännessä tavoiteltu yhteiskuntamalli samalla kun itäeurooppalaiset ottivat Baltian maiden erityiset sosialismin variaatiot esikuvikseen. Kylmän sodan poliittinen vastakkainasettelu suosi läntisten ja itäisten yhteiskuntien eroavuuksien korostamista, mutta yhtäläisyyksiäkin esiintyi. Molemmissa esimerkiksi moderni arkkitehtuuri nähtiin yhtenä keinona tehdä unelmista totta.

Standardisointi ja siihen liittynyt kustannusten leikkaus teki mahdolliseksi tuottaa suuria määriä teknisesti korkeatasoisia rakennuksia ja tuotteita nopealla aikataululla yhä uusien asukasjoukkojen ja liikeyritysten ulottuville. Modernismi tarkoitti teknologista edistystä, taloudellisen kasvun tuomaa turvallista tulevaisuutta, suhteellista poliittista vakautta ja yhteiskunnallista tasa-arvoa: asioita, jotka kuuluvat eurooppalaisuuden ytimeen. Modernista arkkitehtuurista tuli aikalaisille myös symboli yhdessä rakennetusta hyvästä yhteiskunnasta.  

Miksi kirjoittaa tästä juuri nyt? Syyni ovat henkilökohtaisia, niitäkin. Monivuotinen ja monitieteinen pohjoismais-balttilainen tutkimusryhmä, jota johdin, on saanut valmiiksi kirjan ”Industry and Modernism. Companies, Architecture, and Identity in the Nordic and Baltic Countries during the High-Industrial Period” (toim. AKN, kust. SKS).

Koska tieteellinen tutkimus ei saa jäädä vain akateemisen maailman yksityiseksi iloksi, tavoittelemme laajempia kansalaispiirejä yhdessä 9 museon kanssa tehdyllä kiertonäyttelyllä ”Dream Factories?”. Näyttely perustuu tutkimusryhmän työhön, mutta lähestyy teemoja eri suunnalta kuin kirja. Näyttelyyn on kustakin maasta valittu yritys tai tuotantoyksikkö ja sen työntekijä, joiden vaiheiden kautta kuvataan sodanjälkeisen Euroopan muutoksia Pohjoismaiden ja Baltian näkökulmasta. Suomalainen yritys on Elanto. Näyttely avataan nyt 11.10. Kööpenhaminan Arbejdermuseetissa. Ensi vuonna se ehtii meille: Tampereen Vapriikkiin toukokuussa ja Helsingin Kaupunginmuseoon syyskuussa. Esimakua näyttelystä 8 kielellä: www.dreamfactories.eu  

Modernistinen arkkitehtuuri on aikojen kuluessa herättänyt myös vastustusta, eri syistä. Se, mikä minusta on kiinnostavaa erityisesti 1940- ja 50-lukujen eurooppalaisessa modernismissa, on erilaisten kansalaisryhmien yhteinen innostus tehdä parempaa maailmaa ja vahva usko tavoitteen saavuttamiseen. Keinoista oltiin kyllä monta mieltä eikä jännitteiltä vältytty. Arkkitehtien roolia tässä prosessissa ei ole syytä liioitella, vaikka heidän osallisuutensa sekä uudisrakentamiseen että vanhanaikaisina pidettyjen rakennusten purkamiseen jätti pitkäaikaisia haavoja eurooppalaisiin kaupunkeihin, eikä tämä modernismin perinne ole vieläkään katkennut.

Usko tulevaisuuteen on edelleen välttämätöntä. Mistä unelmista me tänään haluamme tehdä yhdessä todellisuutta?

*

Post festum

Syntymäpäiväonnittelut Lauralle, Seuran edelliselle puheenjohtajalle.

Hänen syyskuisissa juhlissaan esitetty näytelmäni, jonka työnimenä oli urbaanisti ”Keskustaan!”, (ja lopullisena otsikkona Minna Canthilta varastettu ”Hän on Sysmästä” kaksine eli-kehitelmineen), on jälkikäteen herättänyt kysymyksiä näyttelijöistä. Anagrammien taakse piiloutunut ensemble oli:

Elaka Bulor  *  Sonja Ankero eli Onnekas Orja – Arja Kosonen

Tarjoilija  *  Renne Tohola eli Herne Taloon – Tero Halonen

Marcel Proust  *  Magni Keltti eli Nattlig Kemi – Matti Klinge

Konduktööri  *  Etos Konnala eli Askel Natoon – Anton Eskola

Kapteeni Thomas  *  Vesa O. Moppi-Ällikkä eli Keskipäivä Mopolla – Mikko-Olavi Seppälä

Kulttuurilautakunnan puheenjohtaja  *  Ira Astalo eli Airot Alas – Sari Aalto

Ylioppilas  *  Otso Kalanen eli Alaston Kone – Anton Eskola

Uutisankkuri  *  Uno Aitokillinki eli Unionilta Loikki – Ilkka Niiniluoto

Ravintolapäällikkö  *  Annalen Tervavannanjoki eli Kanaverannan Linjanveto – Anja Kervanto Nevanlinna

Kampanjavastaava  *  Tor Niilimato eli Rikoit Lomani – Ilmari Kontio

Dekaani  *  Ali Totonuora eli Tauoton Railo – Arto Aniluoto

Säestäjä  *  O. Monnirekka eli Kirkon Omena – Marko Ikonen

Anagrammit  * Vesa O. Moppi-Ällikkä ja Herne Taloon – Mikko-Olavi Seppälä ja Tero Halonen

*

Ensi-iltoja odotettavissa

Syksyn ohjelmamme Euroopan rakennusperintöpäivään liittyvä retki ”Sisätila ulkotilassa” järjestetään lauantaina 20.10.2007. Ks. Ajankohtaista. (Huomaan ilmoittautumisajan päättyvän tänään, mutta ehkä bussiin mahtuu vielä.) Lisätietoja Riitta Niskaselta (riitta.niskanen(at)koti.fimnet.fi).

Kaupunkitutkimuksen syyspäivästä tullee talvipäivä, koska ajankohta on siirtymässä tammikuun kolmannelle viikolle (toivon), teemana moderni kaupunki sodanjälkeisessä Euroopassa.

Anja Kervanto Nevanlinna

(5.10.2007)

Suomen kaupungeissa ja erityisesti pääkaupunkiseudulla on ollut jo pitkään käynnissä suuri muutto kaupunkien rajojen ulkopuolelle kehyskuntiin. Koti on saatava sinne missä riittää tilaa ympärille eikä lähiöilläkään ole enää tarjota toivottua asumisväljyyttä. Suomen Gallupin vähän aikaa sitten teettämän tutkimuksen mukaan puolet pääkaupunkiseudulla asuvista haluaisi ensisijaisesti asua omakotitalossa. Ikäryhmässä 18–34-vuotiaat 60 prosenttia valitsi ihanneasumismuodokseen omakotitalon ja vain eläkeläisten ryhmässä yli puolet valitsi kerrostalon parhaaksi asumismuodoksi.

Jos korvaa sanan omakotialue sanalla maaseutu tai maaseutumainen ympäristö niin nyt käytävä keskustelu muistuttaa 1900-luvun alun reformistien käyttämää retoriikkaa paremman asumisen puolesta. Sata vuotta sitten houkuteltiin kaupungin köyhempää väkeä muuttamaan ulos ahtaista ja epäterveellisistä kaupunkiasunnoistaan asumaan väljästi ja maaseutumaisesti Helsingin rajojen ulkopuolella. Kulosaaren ja Kauniaisten huvilakaupungit taas perustettiin tarjoamaan nousevalle keskiluokalle luonnonläheisempää asumisen mahdollisuutta. Puoli vuosisataa sitten jälleenrakennusvuosina suunniteltiin taas lähiöitä ja niiden puolesta pidettiin palopuheita, joissa luonnonläheisyys ja asumisen väljyys tuotiin taas kerran esille.

Tänä päivänä omakotiasuminen on saavuttanut aseman ns. vehreimpänä vaihtoehtona asumismuodoista käytävissä keskusteluissa. Entisen metsälähiönkin vihreys usein unohtuu vaikka monissa tahallisen väljästi suunnitteluissa lähiöissä viheralueiden pinta-ala on suurempi kuin vieri viereen kaavoitetulla omakotitonteilla.

Onneksi nykykeskustelu kuitenkin eroaa aiempina vuosikymmeninä käytyihin siinä että enää ei uskota tiukasti yhden mallin ylivertaisuuteen vaan kaupunkimaiselle, lähiö- tai maaseutumaiselle asumiselle löytyy kaikille omat puolustajansa. Entisenlainen uhkakuvilla repostelu, jossa kaupunkiasuminen kuvattaisiin terveyttä tai moraalia vaarantavana, nähtäisiin jo ennen kaikkea huvittavana. Yksi argumentti kaupungista poismuuton puolesta on keskusteluissa kuitenkin säilynyt. Lapset tulisi yhä kasvattaa mahdollisemman ei-kaupunkimaisessa ja luonnonläheisessä ympäristössä. Välillä kuulee jopa väitteen maaseudulla kasvamisen ylivertaisuudesta. Silti maaseudun lasten usein kokema yksinäisyys epäilyttää. Maaseudulla kun ei ole ollut vuosikymmeniin takeita ikätoverien seurasta. Haja-asutusseudulla varttumisen voisi kärjistäen nähdä olevan lapsen viihtyvyydelle jopa joissain tapauksissa haitaksi. Silti väljän asumisen paremmuudesta lapselle tuntuu olevan yhtä mieltä myös se vannoutunut kantakaupungissa asuva lapsiperheellinen, joka selittelee tai jopa pahoittelee ratkaisuaan lastensa kannalta.     

Onko lapsen kehitykselle ja onnellisuudelle joku tietty asumismuoto paras?

Itse vietin koko lapsuuteni kantakaupungissa. Tarhaan, kouluun, kauppoihin ja kirjastoon oli lyhyt kävelymatka ja kerrostalon takana alkava kaupunkipuisto korvasi lähimetsän. Yhden kerran muistan selvästi olleeni kateellinen kerrostalolähiössä asuville tuttavaperheen lapsille. Heidän kerrostalopihallaan koko korttelin lapset pelasivat yhdessä pesäpalloa taloyhtiön omalla kentällä. Muutoin olin tyytyväinen ja kun teini-iässä jouduin muuttamaan lähiöön, tuntui se ensimmäisten viikkojen jälkeen elämää ratkaisevasti rajoittavalta. Vasta silloin ymmärsin miten paljon päivittäistä aikaa voi kulua pelkästään matkustamiseen. Toisaalta nuoremmat sisarukseni jotka viettivät samaisessa lähiössä lapsuutensa pitävät sitä yhä parhaimpana mahdollisena paikkana.

Lapselle asumismuodolla ei tunnu olevan niin väliä kunhan tietyt perusedellytykset kuten asuinalueen suhteellinen rauhallisuus ja edes kohtuulliset leikkimahdollisuudet muiden lasten kanssa täyttyvät. Myöhemmin omat lapsuuden maisemat ovat usein kuitenkin ne parhaimmat. Oma piha kuten maallemuuttokin ovat melkein aina aikuisten kaupunkilaisten haaveita. Kaipuu luonnonläheiseen asumiseen on ainakin omalla kohdallani lisääntynyt iän myötä. Toisaalta jos on niin onnekas, että on mahdollisuus säännölliseen mökkielämään, voi miettiä oman pihan tarpeellisuutta päivittäisessä arjessa. Talvella kun oma piha kuuleman mukaan tarjoaa lähinnä lumitöitä. 

(5.9.2007)

Katri Lento