Kategoria: Arkisto

Stadionit ihastuttavat ja vihastuttavat. Stadionit toimivat niin henkilökohtaisina, paikallisina kuin koko kansakunnankin muistin paikkoina. Stadioneihin liittyy paljon rahaa ja politiikkaa. Ja ne vievat paljon tilaa. Stadioneihin voidaankin liittää monia kaupunkitutkijoita kiinnostavia teemoja. Stadioneiden ja niiden myötä suurten massatapahtumien merkitystä kaupungeille on tutkittu muun muassa talouden ja ympäristön näkökulmista. Brittiläinen urheilumaantieteilijä John Bale on myös analysoinut modernia stadionrakentamista ”urheilumaiseman rationalisoimisena” ja ”tilan kolonisoimisena”.

Bostonin metropolialueella löytyy kaksi hyvin erilaista urheilumaisemaa. Kaupungin keskustan liepeillä sijaitsee vuonna 1912 rakennettu kuuluisa Fenway Park, joka nimestään huolimatta ei ole puisto, vaan 35 000 hengen baseball-stadion. Vuosisadan alun amerikkalaisen pesäpallon ”kultakauden” aikana rakennettujen stadioneiden nimissä esiintyi yleisesti termi ”park” tai ”field”, mikä kuvasti urbanisoituvan yhteiskunnan nostalgista halua tuoda kaupunkiin elementtejä kadotetusta maaseudun idyllistä. Fenway Parkin luonnonnurmella pelatut baseball-ottelut tarjosivat vuosisadan alun bostonilaisille seesteisen pakopaikan teollisuuskaupungin meluista ja saasteista.

Koska Fenway Park rakennettiin aikanaan olemassaolevan kaupunkirakenteen sisälle ja sen ulkoreunoja on ajan mittaan vähitellen muokattu, on se muodoltaan epäsymmetrinen ja sulautuu hyvin osaksi naapurustoaan. Visuaalisesti stadionrakennelma ei siten dominoi ympäristöään. Fenway Park lähinnä kuuluu ja näkyy pelipäivinä tuhansien baseball-fanien kansoittaessa ja ruuhkauttaessa läheiset ravintolat, baarit, kadut ja joukkoliikennevälineet.

Stadion on rakenteiltaan vanhentunut ja osa sen ahtaista ja epämukavista katsomopaikoista sijaitsee paljaan taivaan alla. Stadionilla järjestettävät urheilutapahtumat ovat kuitenkin järjestäen loppuunmyydyt ja Fenway Park on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä Bostonin suosituimmista turistikohteista ja paikallisidentiteetin tukipilareista. Tämä on merkittävä saavutus siinä mielessä, että kaupungilla riittää amerikkalaisen mittapuun mukaan hyvin paljon muitakin historiallisia ja kulttuurisia nähtävyyksiä.

Kuitenkin viimeksi vuosituhanteen vaihteessa ehdotettiin jälleen stadionin kokonaan purkamista ja huomattavasti suuremman kompleksin rakentamista paikalle. Stadionin purkamista ryhtyivät vastustamaan useat paikalliset ja osavaltiotason kansalaisjärjestöt, jotka kuitenkin olivat stadionin osittaisen modernisoimisen kannalla. Lopulta julkistakin tukea hakenut uudishanke kaatui rahoittajien erimielisyyksiin, ja olemassaolevia rakenteita vain korjailtiin ja istumapaikkoja lisättiin.

Toisenlaista urheilumaisemaa edustaa kaupungin keskusta-alueelta noin 50 kilometrin päässä sijaitseva Gillette Stadium. 2000-luvun alussa valmistunutta 75 000 katsojan stadionia edelsi samalla paikalla vuonna 1971 valmistunut Foxboro Stadium. Kuten Fenway Parkin kohdalla, myos Foxboro-stadionilla on kuvattu katsojilla olleen arkaaiset olosuhteet ja ankeat istuimet. Ilmeisesti tämä ei kuitenkaan ehtinyt jalostua nostalgiseksi pääomaksi, sillä noin 30 vuoden ikään ehtineen Foxboro-stadionin purkamista vastaan ei syntynyt minkäänlaista suurta kansalaisliiketta. Halvalla rakennetun stadionin kohtaloon vaikutti todennäköisesti myös sen sijanti.

Foxboro-stadion ei nykyisen Gillette-stadioninkaan tavoin identifioidu mihinkään yksittäiseen kaupunkiin, kaupunginosaan tai naapurustoon. Stadionin kotijoukkueena amerikkalaista jalkapalloa pelaava Boston Patriots muutti nimensäkin ”seudullisemmaksi” versioksi New England Patriots, kun se siirtyi edesmenneelle Foxboro-stadionille 1970-luvulla. Viime vuosikymmenien aikana on stadioneita rakennettu jälleen amerikkalaisten suurkaupunkien keskusta-alueillekin piristämään taloutta ja turismia. Foxboro/Gillette-stadionin alue edustaa kuitenkin puhtaimmillan hajaantunutta suburbaniaa. Stadion seisoo keskellä metsäistä haja-asutusaluetta, 14 000 autoa vetävän parkkipaikkaerämaan ympäröimänä. Uuden stadionin kylkeen on viime vuosina rakennettu myös ostosalue ja hotelli. Alueesta tulee helposti mielleyhtymä kansainvälisiin lentokenttäkomplekseihin, etenkin kun turvatoimet stadionin sisääntuloporteilla ovat vähintäänkin yhtä kunnianhimoiset.

Tulevaisuus näyttää, syntyykö Gillette-stadionille, jos sitä ei korvata parin vuosikymmenen päästä uudella stadion 3.0-versiolla, paikan tuntua ja omaa identiteettiä. Ihmiset kuitenkin luovat omia muistojaan urheilu- tai kulttuurispektaakkelien kohokohdista ja yhdessä vietetystä ajasta, huolimatta stadioninrakennelman ulkoisesta yksitoikkoisuudesta ja standardimaisuudesta. Parkkipaikkaerämään keskellä näyttää lisäksi myös tälläkin stadionilla kukoistavan hyvin niinsanottu ”tailgating”-ilmiö. Tämä stadionin tapahtumista erillinen oheisfestivaali muuttaa parkkialueen omaleimaiseksi ”puutarhajuhlaksi”, jonne ihmiset tuovat omat grillinsä, puutarhakalusteensa ja osa jopa televisionsa pelin katsomista varten. ”Tailgating” on muodostunut eräänlaiseksi vastailmiöksi stadionbisneksen laskelmoidulle kaupallisuudelle ja korkeille sisäänpääsymaksuille.

16.11.2009

Suvi Talja

Design, esim. design-hotelli.

Ennen, 1950-luvulla design tarkoitti korkeatasoista suunnittelua ja valmistusta, esim. Finnish design. Nyt, 2000-luvulla sitä käytetään taikasanana peittämään huonoa laatua ja kyseenalaista valmistelua kuten Katajanokan ökyhotellihankkeessa. Design-sanalla omien etujensa ajajat pyrkivät nostamaan suunnitelmansa asiantuntijoiden asiaksi, kaupunkilaisten elämänkokemuksen yläpuolelle ja heidän arvostelunsa tavoittamattomiin. Design-sana korostaa kansainvälisyyttä ja muodikkuutta. Samalla se ilmaisee kyvyttömyyttä ymmärtää historiallisia arvoja. Käsitteen käytössä ilmeni epäjohdonmukaisuutta, kun entinen apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpinen ajoi hotellin uudisrakennusta Helsingin historialliseen sydämeen, vaikka on puhunut Rooman historiallisen keskustan laadusta. Pantheonin aukiolle eivät kuitenkaan edes hyväveliverkostot eivätkä lahjukset tuo hotellin uudisrakennusta. Tutkiva journalisti voisikin selvittää, minkälaisten kansainvälisten ja kotimaisten vaikuttajaverkostojen ja mahdollisten vastapalvelujen kautta Katajanokan hanke on saanut tukijoita ohi demokraattisen valmistelun ja kaupunkilaisten yhteisten etujen. Omertan laki on käytössä, hankkeesta eivät alemmat virkamiehet saa enää puhua julkisesti.

Aalto, esim. Aalto-hotelli, Aalto-yliopisto.

Kansainvälisesti kuuluisan sankariarkkitehdin nimellä halutaan glorifioida hankkeita, joilla ilman etuliitettä ei ilmeisesti olisi tulevaisuutta. Taikasana peittää tyhjyyden: sen, ettei keisarilla ole vaatteita. Nimi ei tuo sisältöä. Korpinen yritti myydä Katajanokan hanketta ensin Aalto-hotellina kaupunginvaltuutetuille, mutta nimi ei siinä joukossa tehonnut. Innovaatioyliopistoa markkinoidaan nyt Aalto-yliopistona, jonka logo A? kertoo neuvottomuuden jatkumisesta. Aallon harjalla voi yrittää ratsastaa, mutta Suuri Aalto voi tsunamin tapaan huuhtoa pois lopunkin substanssin.

Kaupunkilaisten olohuone, esim. Keskustakirjastosta.

Tarkoitus on luoda mielikuva kaikille avoimista yhteisistä paikoista ja kodikkaasta ihmisläheisyydestä, millä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. (Fasadin henki, 2001.) Käytetään taikasanana mm. Keskustakirjaston yhteydessä piilottamaan hankkeen ajajien pakkomiellettä uudisrakennuksesta, jonka he kuvittelevat täyttävän kaikki Pasilan pääkirjastoon neljännesvuosisata sitten asetetut mutta toteutumattomat toiveet. Mikko Leistin selvitys Keskustakirjastosta (2007) kuvasi monenmoisia toimintoja, mutta ei kirjoja tai lehtiä eikä niiden lainausta. Kuinka ohueksi voivat kirjastoihmiset päästää ydintoiminnan ilman että kirjastonimikkeeltä putoaa pohja: elääkö kirjaston henki yhä, vaikka konkretiaa ei näy? Ja miksi kirjastoon pitäisi julkisin varoin rakennuttaa ravintola-, kahvila-, näyttely- ja kokoustiloja ja yleinen saunakin, kun niitä on keskustassa muutenkin? Radikaali säästöehdotukseni: ulkoistetaan ne! Varataan kirjasto kirjoille ja niiden lainaamiselle, ne ovat kaupunkilaisille tärkeitä. Muuten olen sitä mieltä, että Postitalo sopisi täydellisesti uuden Keskustakirjaston paikaksi.

*

Lukekaa syyskuussa ilmestynyt kaupunkikolumni, Marc Schalenbergin kirjoitus Kjell Westön Helsingistä!

Anja Kervanto Nevanlinna

10.10.2009

When works of “fiction“ dealing with particular historical periods receive some attention on screen, on the stage or in books they easily turn into semi-official visions or preconceptions of the period and/or the place concerned. Victorian London has been “captured” by Dickens no less than post-Revolution Paris by Balzac to a degree no academic historian or sociologist could ever match; Orson Welles’ Third Man has defined ideas of what Vienna in the late 1940s must have been like, and Fellini’s Dolce Vita soon came to be considered as an iconic portrayal of postwar extravagance in Rome.

It remains to be seen whether Westö’s novel will attain a similarly prominent status as regards Helsinki in the first third of the 20th century; it has not been turned into a movie so far – although there was a theatre version in Finnish (Missä kuljimme kerran) performed in Helsinki in 2008. The attention it has received since its publication three years ago has been extensive, anyway. In line with historical sensibilities, the experience and remembrance of the Finnish Civil War of 1918 were commented on extensively. It can be argued, however, that the main plot of the novel is the biography of Helsinki itself: from a fast-growing adolescent around 1900 to a mature and in some ways marked adult in the late 1930s. As with human beings, some cities are more up to their times than others, some age prematurely, others remain surprisingly robust. Helsinki is portrayed as prototypically modern in Westö’s text – and I hasten to add that these lines do not stem from a literary scholar nor from an expert in the history of Helsinki, but from an urban historian new to the Finnish capital, linguistically incompetent enough to read the text in German translation (btb Verlag, 2008), but intrigued just the same by the panorama it draws.

Obviously, the author is utilising signifiers of modernity to portray the city as an emerging European metropolis. This holds true for the import of the latest fashion(s) like jazz music, enjoyed in the company of other young adults and of creatively composed drinks in the 1920s;
for the extending international connections exemplified by sailor Allu Kajander, whose professional and emotional travels are virtually spanning the globe, or by the much revered, well-off and independent-minded “new woman” Lucie Lilljehelm moving to Paris several times – also in contrast to Henriette Huldqvist, the ageing actress from Stockholm. Various other impulses from Berlin and from the U.S., as emblems of interwar modernity, are integrated into the novel’s plot.

Modern technology, as manifest in the urban infrastructure, is a running theme throughout; electric street lamps, the extending tram network, automobiles and even airplanes abound, visual attractions like photography, cinema and mass spectator sports (notably men’s football and women’s tennis) loom large, but most of all the unremitting building activities in town are dwelled upon. From icons like the National Theatre, Torni and Carlton hotels, Stockmann’s department store and other notable constructions (which also staged and fuelled social segregation within the city, although nothing could rival the “Long Bridge” in that respect) to the more generic densifications of Töölö or Vallila as fast-growing additions to the urban texture, the physical unrest of buildings – in parallel to that of the main characters – sets the pace for Westö’s narration.

Only against such a background, the moral and political issues in the novel gain plausibility: a society, whose tensions and polarisations do not decrease after the closing of the Russian period and the Civil War, agitations and eventually destructive excitements of all sorts, but still the omnipresent “will to grow higher than the grass” (as the novel’s subtitle would be translated). The setting for such novel experiences – in the Finnish context, but arguably also beyond – is pictured vividly in Westö’s tale of urban (and social, less so of moral) modernisation, although it is put into perspective, somewhat more “stoically”, by the portrayal of “immutable” factors, notably the defining power and unpredictabilities of Finnish weather.

14.9.2009

Marc Schalenberg

Yksi 1800-luvun keskeisiä kaupunkeja koskeneita puheenaiheita oli kaupungissa asumisen terveellisyys tai oikeammin epäterveellisyys. Uhkana nähtiin muun muassa kaupunkien ilma, täynnä tieteen tuolloin vastikään löytämiä bakteereita. Kaupunkielämän kiireisyydestä taas puhuttiin jo antiikin aikana, jolloin yläluokka pakeni tasaisin väliajoin maaseudulle rauhoittumaan. Samaan teemaan liittyen saksalainen filosofi Georg Simmel kirjoitti 1900-luvun vaihteessa aistiärsytysten ylitarjonnan kaupungissa aiheuttavan hermosairauksia asukkaissaan.

Suomessa Zacharias Topelius kauhisteli helsinkiläisten surkeita asuinoloja ja asumusten epäterveellisyyttä 1850-luvun ’sosiaalireportaaseissaan’ Helsingfors Tidningarissa. Vuonna 1859 Topelius kirjoitti, että Helsingissä asuttiin ”kalliimmin ja huonommin kuin missään muualla Euroopassa” ja peräänkuulutti parempia ja ennen kaikkea terveellisimpiä asuntoja työväenluokalle. 1900-luvun vaihteen suomalaisissa kaupungeissa haluttiin varmistaa erityisesti työläislasten hyvinvointi, ja kaupunkilaislapsia alettiin eri yleishyödyllisten järjestöjen ja kaupungin taholta kuljettaa maalle kesäkuukausina vahvistumaan ja toipumaan kaupunkielämän huonoista terveysvaikutuksista. Vakavia terveyshuolia ja laajaa keskustelua Suomen kaupungeissa aiheuttivat myös muun muassa rantojen saastuminen ja jätevesiongelmat. Asuinympäristön terveellisyys olikin pitkään kuuma puheenaihe Suomen kaupungeissa.

Nykyisessä kaupunkiasumisesta käytävässä julkisessa keskustelussa terveyskysymykset eivät ole nousseet samalla tavalla puheenaiheeksi kuin aiempina vuosisatoina. Kaupunkiasumisesta puhuttaessa keskitytään useimmiten asuinalueen viihtyisyyden arviointiin, arkkitehtuuriin tai asumisen laadun mittaamiseen (joka ei sisällä terveysnormeja). Tai kaupunkiasumista arvotettaessa painotetaan hyviä kulkuyhteyksiä, ei kaupunkilaisten terveyttä.

Miksi kaupunkiasumisen terveellisyydestä ei keskustella enempää? Kaupungissa asumisessa on omat terveysriskinsä ja niihin on mielekästä kiinnittää huomiota. Tutkijat tuovat säännöllisesti esille tutkimustuloksiaan muun muassa siitä miten korkea melutaso aiheuttaa ihmisillä stressitason nousua, joka taas puolestaan voi altistaa sydänsairauksille. Ilmastomuutos aiheuttaa myös omat erityisongelmansa suurkaupungeille. Jokin aika sitten uutisoitiin australialaisesta tiedekonferenssista, jossa keskusteltiin muun muassa siitä miten Sydneyn odotetaan ilmaston lämpenemisen myötä muuttuvan ihmisasumiselle mahdottomaksi noin runsaan viidenkymmenen vuoden päästä. Keskustelut kaupunkiasumisen terveysvaikutuksista käydäänkin lähinnä tiedeihmisten kesken eikä ongelmia ole erityisemmin käsitelty julkisessa keskustelussa.

Olemmeko me hyväksyneet kaupungissa asumiseen liittyvät riskitekijät itsestäänselvyyksinä, joihin on mahdoton vaikuttaa? Kaupungistuneelle elämäntavalle on vaikeaa kuvitella vaihtoehtoja – paluu agraariseen elämäntapa ei ole mahdollinen, eikä myöskään toivottu vaihtoehto, kuin pienelle vähemmistölle. Kaupunkilaisten asuinympäristön pitäisi kuitenkin olla, ei ainoastaan viihtyisä, korkealuokkainen ja hyvien kulkuyhteyksien varrella, vaan myös terveellinen.

17.6.2009

Katri Leino