Kategoria: Arkisto

Eurooppalaisen kaupunkihistorian suuri linja on jo pari vuosikymmentä ollut vertaileva tutkimus. Sen mukaan tietyn kaupungin historiaa ei kirjoiteta niinkään sen sisäisten, hallinnollisten ja sosiaalisten vaiheiden näkökulmasta kuin suhteessa toisiin kaupunkeihin ja kansainvälisiin prosesseihin. Vertailtaessa etsitään esimerkiksi kaupunkipareja, joilla on riittävästi samanlaisuuksia yhteiseksi pohjaksi, mutta myös sopivasti erilaisuuksia kiinnostavuuden turvaamiseksi. Maantieteellisesti kaupungit voivat sijaita lähekkäin tai sitten ei. Miksi tutkija vertaa juuri tiettyä kahta tai useampaa kaupunkia, voi johtua sattumasta tai välttämättömyydestä, mutta yhtä lailla muuta kautta syntyneen yhteistyön jatkeena.

Huoletonta vertailua harjoittaa kaupunkihistorian konferenssimatkailijakin, joka syyskesän sesongin aikana löytää itsensä eri kaupungeista. Tänä vuonna kohteinani olivat Belgian Gent ja meidän Tampereemme, joita yhdistää menneisyys eurooppalaisina tekstiiliteollisuuden kaupunkeina, samaa sarjaa kuin Englannin Manchester, Ruotsin Norrköping ja Ranskan Lyon, ja Intian Ahmedabad. Gentin merkkivuodet osuivat 1800-luvulle, Tampereen 1800-luvun viimeisiltä vuosikymmeniltä 1960-luvulle. Kummallakin kaupungilla on vaikuttava vanha keskusta veden äärellä ja molempien nykyinen jälkiteollisen ajan identiteetti perustuu osittain yliopistoon. Tampereen elokuisen konferenssin ”Reusing the Industrial Past” teemat liittyivät teollisuushistoriaan ja kulttuuriperinnön suojeluun. Gentissä syyskuun alussa keskustelimme European Association for Urban Historyn (EAUH) konferenssissa eurooppalaisten ja vähän muidenkin maanosien kaupunkien historiasta ja sen tutkimuksesta.

Seuramme antoi panoksensa kumpaankin konferenssiin. Tampereella järjestimme oman session ”Values and meanings in urban industrial heritage”, joka keräsi lähes 60 kuulijaa pieneen luentosaliin keskustelemaan Maailmanperintökomitean valintaperusteista, Tammerkosken teollisuusmaisemasta, Sunilan teollisuusyhteisön modernin arkkitehtuurin kansallisesta ulottuvuudesta ja historian käytöstä kulttuuriperinnön suojelupolitiikassa. Gentissä oli useampiakin sessioita, joiden puheenjohtajista toinen ja yhdessä jopa molemmat toimivat aktiivisesti myös Seuran piirissä. Esitelmätarjonta läheni jo liiallista ja ohjelman kanssa kilpaili myös omaehtoinen tutkimusretkeily kaupungilla. Seuraava EAUH:n kaupunkihistorian konferenssi järjestetään kahden vuoden kuluttua Prahassa.

Gentillä ja Tampereella on suorakin kosketuskohta. Suomen ensimmäisen modernin tehdasrakennuksen, vuonna 1837 valmistuneen ns. Vanhan tehtaan suunnittelivat Finlaysonin alueelle Tampereelle Viipurin kaupunginarkkitehti Carl Leszig ja tehtaan tekninen johtaja John Barker, joka oli ollut hankkimassa oppia tekstiiliteollisuuden vaatimuksista ja arkkitehtuurista juuri Gentissä. Gent on portti suomalaisen teollisuusarkkitehtuurin historiaan. Finlayson oli edelläkävijä. Vanhan tehtaan kantavana rakenteena käytettiin innovaatiota, Fiskarsin tehtailla sarjatuotantona valmistettuja valurautapylväitä, joiden ohuus teki mahdolliseksi koneiden sijoittamisen aikaisempaa suurempiin yhtenäisiin huonetiloihin. Paloturvallisuutta lisäsivät ylimpään kerrokseen sijoitetut vesisäiliöt, joista sammutusvesi oli nopeasti johdettavissa suoraan palokohteeseen, eräänlainen sprinkler-järjestelmän prototyyppi. Finlaysonin tehtaan kutomosalissa otettiin myös käyttöön Suomen ensimmäinen sähkövalo vuonna 1884. Teollisuusrakennusten uudet käytöt ovat tuoneet Tampereen teollisen historian osaksi kaupunkilaisten nykypäivää. Sitä esittelevät myös Museokeskus Vapriikki ja Työväenmuseo Werstas Tammerkosken yläjuoksun molemmin puolin.

Konferenssimatkojen varjopuoli on sellaisten kaupunkien jääminen etäälle, joissa ei järjestetä konferenssia tai jossa järjestettävään konferenssiin ei halustaan huolimatta pääse. Heinäkuinen International Planning History Societyn – jonka puheenjohtaja on Seuran entinen puheenjohtaja Laura Kolbe – konferenssi ei mahtunut ohjelmaani, vaikka paikka houkutteli. Istanbulista minulla on suoria kokemuksia vain yhdeltä liian lyhyeksi jääneeltä matkalta monta vuotta sitten. Sen jälkeen olen halunnut vahvistaa yhteyksiäni siihen toiveiden toistaiseksi toteutumatta. Päämäärä on ennallaan, vaikka kaupunki ei ihan lähellä sijaitsekaan.

Kirjoitukset ovat kuitenkin tuoneet Istabulin lähemmäksi. Orhan Pamukin kirjat Istanbul ja Other Colors herättivät pysyvän kiinnostukseni kaupunkiin, jonka piirteistä löydän jotain hyvin tuttua ja omaakin. En osaa heti nimetä toista, johon se vertautuu. Pamuk kutoo yhteen todellisuuden ja fiktion: paikkoja, tapahtumia, muistoja, ihmisiä, esineitä, tunteita. Hän on tavoittanut jotain tärkeää siitä, miten kaupunkilaisen suhde omaan kaupunkiinsa rakentuu ja vähitellen lujittuu. Se ei elämän myrskyissäkään ohene eikä koskaan katkea. Kaupungista tulee osa ihmistä, joka elää sitä, osa hänen identiteettiään.

Luonteva kaupunkipari on Helsinki ja Tallinna, joiden yhteisyyttä viime vuoden toukokuussa julkaistussa Talsinki-Hellinna-kirjasessa kehitettiin Suomenlahden ylittävän kaksoiskaupunkiajatuksen kautta. Vaikka kaupungeilla on historiallisista syistä erilainen identiteetti, yhdistäviäkin tekijöitä on runsaasti, muun muassa samanlainen maailmankatsomus ja huumori. Yhä tärkeämmäksi koettua ja kiinteämmäksi toivottua yhteistyötä hallinnollisista päätöksistä riippumatta voisi kirjoittajien mukaan lisätä yhteisten projektien avulla. Tämän soisin minäkin toteutuvan.

---

Muistakaa kaupunkikolumnit: Juha Vuorinen kirjoittaa nyt otsikolla ”Minä Porissa, Pori meissä”.

10.10.2010
Anja Kervanto Nevanlinna

Ystäväni 60-vuotissyntymäpäivä äskettäin Uppsalassa herätti kysymyksen, mitä kuusi vuosikymmentä merkitsee kaupungin historiassa, erityisesti pääkaupungin historiassa. Olin ensi kertaa Tukholmassa 51 vuotta sitten, ja sen jälkeen vuosittain 1960-luvun lopulle saakka. Muistan merimatkat Aallottarella ja Vellamolla, Suomen-laivojen sataman Gamla Stanin edustalla ja kaupungin tunnelman, joka oli toisenlainen kuin kotona.

Kungsgataniin en koskaan kyllästynyt. Pääkadun toista päätä koristi Stureplanin sienikatos raitiolinjojen kohtauspaikalla, toista rautatiealueen ylittävä silta, ja niiden väliä rytmittivät Konserttitalo ja pienet pilvenpiirtäjätornit siltoineen. Yhden tornin takana asui isän ystävä, joka kertoi elämästään Pariisissa ja toi minulle myöhemmin Shakespearen kootut teokset, sonetteineen, englanniksi. Drottninggatanin joissakin pienissä kaupoissa viipyi vielä viime vuosisadan alun henki, mutta valtasuonen intensiivisyys oli suurkaupunkia. Muistan myös Kungsträdgårdenin viileät puistokäytävät ja vastarakennetun Vällingbyn lähiön, jota ihailtiin, mielestäni aiheetta.

Tätä Tukholmaa en enää löydä. Vasemmanpuoleisen liikenteen muuttaminen oikeanpuoleiseksi vuonna 1967 Olof Palmen ollessa liikenneministerinä oli vain pieni osa ruotsalaisen yhteiskunnan tahdosta hallita maailmaansa. Modernisaatioprojekti, jonka johdosta kymmenittäin Norrmalmin kortteleita purettiin, toi tuntemani kaupungin tilalle suuren mittakaavan, sulkeutuneet liikekolossit ja maanalaiset liikenneympäristöt. Hamngatanista tuli uusi pääkatu, jota levennettäessä toisen reunan korttelirivistö hävitettiin. Muutama vuosi sitten katosi myös vanha Kungsträdgården, kun suuret puut kaadettiin ja niiden tilalle tuotiin pikkupuita, lähes yhtä mitättömiä kuin muovipalmut puistoravintolassa.

Tukholman Cityn uudistamista voi verrata Pariisin 1800-luvun jälkipuoliskolla toteutettuun modernisointiin, välissä satakunta vuotta. Kumpaakin pidettiin välttämättömänä teollistumisen ja kaupungistumisen seurausten hallitsemiseksi. Pariisissa muutosta johti Napoléon III:n 1852 nimittämä prefekti paroni Haussmann, Tukholmassa kaupunginvaltuusto, joka kesäkuussa 1945 teki päätöksen uudistaa Norrmalmin kaupunginosa; äänestyksessä jakolinjat kulkivat puolueiden sisällä. Purkutyöt alkoivat 1951.

Tänään Haussmannin Pariisi on se Oikea Pariisi, jota matkailijat yhä ihastelevat. Myös Tukholma vetää puoleensa vierailijoita, mutta magneetteina ovat Gamla Stan, vesimaisemat sekä Nobel-juhlallisuuksistakin tunnetut Kaupungintalo ja Konserttitalo, eivät modernismin kaupunkisuunnittelun tai arkkitehtuurin tuotokset. Tukholman kaupunki esittelee itseään painotetusti historiallisten paikkojen kautta. Uusista vain Modernin taiteen museo vilahtaa kuvissa, sekin kokoelmiensa vuoksi.

Euroopassa historia tekee kaupungin, antaa sille muista erottuvan identiteetin, liittää sen toisiin kaupunkeihin ja yhteiseen kulttuurihistoriaamme. Toisessa maailmansodassa tuhoutuneita kaupunginosia ja keskeisiä monumentteja on rakennettu uudelleen mm. Varsovassa ja Berliinissä, ja samalla on rakennettu identiteetille jatkuvuutta. Mutta Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa on toisin. Vain jumaluutta tavoittelevat kaupunkisuunnittelijat – syntiin lankeavat erityisesti arkkitehdit, valtuutetut ja kaupunginjohto – voivat kuvitella, että hitaasti muodostuneen historiallisen kaupunkikuvan nujertava moderni uudisrakennus voisi lisätä jonkin paikan vetovoimaa.

Esimerkiksi Tukholmassa tuli viime vuonna julkisuuteen suunnitelma toteuttaa Riddarfjärdenille suuri kelluva hotellikylpylä, joka tuhoaisi Kaupungintalon ainutlaatuisen ympäristön ja harkitun arkkitehtonisen kokonaisuuden. Hanketta ajaneille paikan erityinen, kansainvälisesti tunnettu luonne oli ominaisuus, josta heidän pitäisi saada kunnon kauppahinta uudisrakennuksen avulla.

Helsingissä on tekeillä samankaltainen rahakas operaatio. Hyödyn saavat kiinteistösijoittaja ja rakennuksen suunnittelija, maksajiksi joudumme me helsinkiläiset, suomalaiset ja vierailijat. Operaation tämänhetkinen vaihe on Kaupunkisuunnitteluvirastossa laadittu asemakaavaluonnos, joka sallisi rakentaa monikerroksisen hotellin Katajanokan rantatontille Presidentinlinnan edustalle. Kaupungin johto valmistelee tontin myyntiä norjalaiselle kiinteistösijoitusfirmalle. Kaavan mukaisesti toteutettu rakennus on mm. paikkaan mittakaavaltaan aivan liian suuri, sen arkkitehtuuri on ala-arvoista ja geometrialtaan aggressiivista, lasimateriaali rikkoo kaupunkikuvaa peruuttamattomasti, hotellifunktio on paikkaan sopimaton, eikä tonttia missään tapauksessa tulisi myydä keinottelua varten. Paikan henki on uhattuna. Valtuutettujen tai muiden luottamushenkilöiden ei tule hyväksyä asemakaavaa missään muodossa.

Mutta jos riittävän moni pääkaupungin rakentamista hallitsevien puolueiden edustajista ei ymmärrä asemakaavan katastrofaalisia vaikutuksia Helsingin kansainväliselle identiteetille ja maineelle, tai jos he eivät välitä niistä, projekti toteutuu, vaikka kaupungin tulevaisuudesta huolta kantavat henkilöt ja yhteisöt tekisivät kaikkensa onnettomuuden estämiseksi. Kysykääpä valtuustoehdokkaaltanne, miten hän äänestäisi kaavasta.

Miksi Helsingissä ei riitä ymmärrystä edes sen kaikkein tunnetuimman paikan, Helsingin ikonisen näkymän suojeluun? Venetsia ei olisi maailman kauneimpana pidettyjen kaupunkien joukossa, jos Markuksen torin edustalle rakennettaisiin liikemieshotelli – mutta sellaista sinne ei koskaan rakennettaisi, koska italialaisille historialla on sekä itseisarvoa että kulttuuriarvoa, jotka viime kädessä palvelevat myös taloudellisia intressejä. Miksi Senaatintori ja empirejulkisivu yhä kuuluvat kuvatuimpiin kohteisiin, vaikka tarjolla olisi myös Kiasman ja Kampin kauppakeskuksen modernia arkkitehtuuria? Autan vähän: ensin mainittujen kulttuuriset merkitykset ovat ankkuroituneet yhteiseen historiaamme, ei vain sponsoreiden tai kansainvälisten sijoittajien brändeihin tai kassavirtaan.

Kaupunkitutkijat ja historioitsijat eri puolilla Eurooppaa ovat seuranneet kauhistuneina kuvauksia Helsingin suunnitelmista. He ovat toivoneet kansainvälisen verkoston muodostamista ikonisen näkymän säilyttämisen puolesta ja hotelliasemakaavaa vastaan. Mitä mieltä te olette?

06.10.2010

Anja Kervanto Nevanlinna

California tumbles into the sea
That’ll be the day I go
Back to Annandale

Donald Fagenin lyriikka tiivisti mutatis mutandis nuoren (mutta ei niin vihaisen) miehen tunnot, kun poistuin ovet metaforisesti paukkuen muuttotappioisesta länsisuomalaisesta kotikaupungistani 1980-luvun lopulla. Tiedettiinhän tuolloin kertoa että Porissa eivät viihtyneet kuin kateus ja keuhkotauti.

Kalifornia ei ole ainakaan tätä kirjoittaessa vielä vajonnut mereen. Mutta kun minulle viime vuonna tarjottiin mahdollisuutta palata työn merkeissä samaiselle paikkakunnalle, jossa menneisyys kävelisi varoittamatta nurkan takaa vastaan, otin haasteen liki epäröimättä vastaan. Ja tapani mukaan vielä tendenssimäisyyden aallonharjalla, sillä samana vuonna kyseinen taajama kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen palasi muuttovoittokunnaksi.

Päättämisprosessia tosin helpotti se, että pesti olisi vain vuoden mittainen. Tällainen ”minkä taakseen jättää sen edestään löytää”-teemavuosi, jossa joutuu kohtaamaan ne merkitysrakenteet ja maiseman jossa varttui, samalla antoi totisesti myös polttoainetta kalifornialaistyypilliselle identiteetin rakennustalkoille. Mutta jottei kolumni valahtaisi nolon sosiaalipornon puolelle, käsittelen Poria ja Porille varattua sijaa yleisessä diskursiivisessa identiteettityössä.

Rakennuspuita paikka ainakin tarjoaa, sillä jo 50- ja 60-lukujen taitteessa nuori Jörn Donner, milloin ei iskenyt naisia ravintola Otavassa juopuneiden varusmiesten nenän edestä, aloitteli päiväkirjaesseistiikkaansa ”tuossa tasangolle rakennetussa kaupungissa, jonka maisemasta puuttuu jännitys ja vaihtelu”. Näin syntyi sivarikirjallisuuden keskeisklassikko Terveenä sairaalassa, ja samalla Donnerista hetkellisesti marxisti. Pori asemoi Donneria poikkeuksellisen jylhästi; ” Ajattelin neuvoa sinua, jos tulet kaukaisesta maasta, pysähtymään tämän ruman rautasillan pieleen, tämän ruskean joen äärelle, sen matalien rantojen ja nuokkuvien talojen luo, ja miettimään oikeudenmukaisuuden mahdollisuutta, rikkauden toisenlaisen jakautumisen mahdollisuutta. Miettimään että työn ilo usein on valhe, että tuskan tunnit on korvattava tuskan palkalla ja tuskan ilolla. Miettimään tätä syvää katkeruutta, syvempää kuin yö, kovempaa kuin teräs. Olemaan ihmettelemättä sitä, että tässä yhteiskunnassa esiintyy taistelua, koska taistelua tulee aina esiintymään niin kauan kuin taistelun syitä esiintyy. ”

Donnerin aikana Porissa ” joen rantaa kävellessä tuntee tehtaiden hajun, niiden tehtaiden jotka ovat tehneet kaupungista maan rikkaimpia ”. Oman lapsuuden kokemuksiani oli pikemminkin tuon hajun katoaminen, ja luokkaretket Porin Puuvillan paloa hämmästelemään. (Vaikka Puuvilla paloi lapsuuteni aikana tiettävästi vain kerran, syntyy monikkomuoto siitä elämyksestä, jonka tuo palo synnytti, ja vaikutelmasta kuin se olisi ollut jokakeväinen ilmiö).

Kaupungit eivät suinkaan kuole siihen, että tekevät vääriä asioita, vaan siihen, että ne jatkavat aikanaan oikeiden asioiden tekemistä liian pitkään. Pori kiipesi niin sinnikkäästi kaatuvaa savupiippua pitkin, että kaupungille on jo (liian) pitkään ollut varattuna yleisessä tietoisuudessa oma nissinsä, arkkityyppisin malliesimerkki taantuvasta teollisuuskeskuksesta.

1980-luvun lopun löysän rahan hulluina vuosina, kun muu Suomi taisteli city-kulttuurin juoksuhaudoissa al dente -pastan puolesta, löysi ongelmakeskeinen tutkimuskirjallisuus Porin. Tuolloin myös Yhdyskuntasuunnittelun täydennyskoulutuskeskus omassa Pori-tutkimuksessaan etsi uusia visioita ja ratkaisumalleja yhdyskuntasuunnittelun ajankohtaisiin pulmiin, ja tuli imago-rakenteluohjeistuksessaan siihen outoon johtopäätökseen, että ”porilaisilta puuttuu oma identiteetti”. Keskeinen mantra ja leikkauspiste identiteetin diskursiivisessa synnyttämisessä on ollut yhteisön katoaminen, mutta jäikö –mikäli tutkimukseen on uskominen- identiteetti tuolloin syntymättä? Ja jos näin oli, niin oliko tuo identiteettivajaus juuri Porin uusi mahdollisuus?

Vailla identiteettiä teoista saattoi jättää kaiken symbolisen pois, tyytyä pelkkään fyysiseen ja todelliseen. Vain tehdä. Tai kuten Jouko Turkka totesi; ”Porissa ihminen on jättämänsä jälki”. Synnyttikö juuri tämä sen kulttuurisen humuksen, ne hengästyttävän tuotteliaat hengentuotteet mm. musiikin, elokuvan ja kirjallisuuden puolella, joiden analysointiin valtakunnallisessa mediassa ei löydy vieläkään käsitteitä, ja joka jo itsessään on selkeä viesti teosten avantgardistisesta luonteesta?

Viime vuosina kulttuurin kukoistamisen ja elinkeinorakenteen monipuolistumisen myötä Pori onkin murtautunut kapeasta roolistaan johon enää mahdu. Uusia eväitä identiteetti-bodybildungiin on antanut myös toissa vuonna julkaistu Pori-kirja, joka asemoi itsensä kiiltokuvamaisten kaupunkikirjojen antiteesiksi. Lajityyppinä on siis eräänlainen vastakaupunkikirja, jonka kunnianhimoisena tavoitteena on kertoa mistä kaupungissa ja sen mentaliteetissa on kysymys, mitä Porissa tapahtuu todella? Teoksen kirjoittaja Janne Toivonen onnistuneesti kykeneekin kartoittamaan Porin lähihistorian; öljykriisistä alkaneeseen loputtomalta tuntuneeseen taantuman ja hauraan nousun, linkittämään kunnallispolitiikan koukerot teollisuudesta taiteeseen ja urheiluun, kaupunkisuunnittelusta työläiskulttuuriin ja väkivaltaan. Lopulta kirja on kuin hämmästynyt lääkäri röntgenkuvan äärellä, miten luut saattavat olla kaiken rysäyksen jälkeen vielä ehjiä?

Itse pelkäsin että palattuani Poriin, oloni olisi kuin kahdella Frankilla (Pellonpää & Petelius) Calamari Unionissa, jossa Eiranrannalla seisoessaan huomaavat tulleensa liian myöhään. Tämä lienee nostalgian yleinen rakenne; aina myöhässä. Pateettisen nostalgian saatoin onneksi työperiodini aikana välttämään, vaikka menneisyys läikähti ja Pori toteutui välähdysmäisinä hetkinä Kuukkarin hiekkateillä, Musan Wembleyllä, Vähärauman soittoruokaloissa, Kallonlahden teollisuusmaisemassa ja Raatihuoneenmäen nousussa. Kykenin tarkastelemaan kaupunkia uusin silmin. Vai oliko kaupunki uusi? Vaiko suhde välillämme? Joku ja lopulta kaikki oli muuttunut ja juuri sen takia silti aina läsnä. Periodin päätteeksi, jättäessäni Porin taakseni kakkostien autiudessa kaikuikin kalifornialaisen identiteettityön keskeishärmistymä;

you can check out anytime you like, but you can never leave

ja oloni oli raukean varma.

Juha Vuorinen

Tein retken Nykytaiteen museoon Kiasmaan saadakseni kaupunkitutkimustani varten tuoreita kokemuksia tästä yli 12 vuotta sitten avatusta nykyarkkitehtuurikohteesta. Osuin kesän iloksi ripustettuun näyttelyyn Ilja Glazunov ja Suomi , joka museon omien sanojen mukaan ”lähestyy Urho Kekkosen ajan Suomea taidemaailman ilmiön kautta”. Historiantutkijan näkökulmasta näin ylevästi muotoiltu tavoite toteutui näyttelyssä kovin kapeasti ja epäanalyyttisesti, epäkiinnostavastikin. Konteksteja ei esitelty. Mutta milloin mainokset olisivat vastanneet todellisuutta!

Museon arkkitehtuurin arviointiin näyttely osoittautui kuitenkin yllättävän hyödylliseksi. Muistan Glazunov-kohun ajat hyvin. Kuvataiteesta ei silloinkaan ollut kyse. Yritysjohtajien ja poliitikkojen kannatti tehdä riskisijoitus muotokuvatilaukseen, vaikka tuloksesta ei ollut varmuutta. Markkinaetua Neuvostoliitossa suhteessa kotimaiseen kilpailijaan oli saavutettavissa. Glazunovilta tilattu muotokuva oli lelu, joka Neuvostoliiton johdon ystäväksi julistautuneen piti saada ”koska kavereillakin on”.

Kiasman arkkitehtuuri oli oman aikansa Glazunov-muotokuva, muotilelu. 1990-luvun alussa, kun museon arkkitehtuurikilpailua valmisteltiin ja järjestettiin, Neuvostoliitto oli romahtanut eikä liittymisestä Euroopan unioniin keskusteltu edes eduskuntavaalien edellä. Nyt ystäviä haettiin toisesta ilmansuunnasta. Nykytaiteen mekka oli New York. Monilla oli kiire osoittaa Suomen ja Helsingin vahvat yhteydet rapakon taakse. Se, että arkkitehtuurikilpailun voitti amerikkalaisen arkkitehdin Steven Hollin laatima ehdotus, oli odottamaton lisäetu. Sen avulla museo julisti kansainvälisyyttään. Samalla medialle ja muille halukkaille avautui keino tulkita museosuunnitelmaa koskevat kriittiset puheenvuorot suomalaisten arkkitehtien katkeruudeksi menetetystä projektista.

Museoon tulijalle aula on kalsea. Komeaan korkeaan tilaan ja paljaille seinille mahtuisi useampiakin nykytaiteen teoksia houkuttelemaan kävijöitä peremmälle. Kiasman peruskokoelmassa valittavissa olisi yli 9000 teosta, ja vaihtuvissa näyttelyissä on esitelty töitä kansainvälisiltä taiteilijoilta Islannista Etelä-Afrikkaan ja Valko-Venäjältä Brasiliaan. Näyttelyjen esillepanot ovat vaihdelleet. Glazunov-näyttelyn ripustus laskosteltuine sivuverhoineen ja rankomaisine piirustustelineineen oli teatraalinen. Kävijöiden joukossa näytti olevan 1970-luvulla elämänsä aktiivisinta aikaa eläneitä, joista osa kuului tulleen museoon ensi kertaa. Museolle luotu pinnallinen imago on myös torjunut joitakin kävijäryhmiä.

Kiasma suunniteltiin lähiympäristöstään irralliseksi kappaleeksi, eräänlaiseksi jättiläisveistokseksi, jonka nähdessään katsoja huokaisee ihmetyksestä. Wau-arkkitehtuurin teho jäi kuitenkin lyhyeen. Jo nyt talo näyttää loppuun kulutetulta ja vanhanaikaiselta. Rakennuksen vieressä olevaa julkista tilaa ei hoideta: rullalautojen pyöristä naarmuuntuneet kivipenkit, roskaisuus, julkisivussa hapsottavat nokeentuneet mainoslakanat ja auringon haalistama nurmikkoalue kertovat rakennuksen haltijoiden halusta rajata oma piirinsä tiukasti seinien sisäpuolelle vastoin julkisen rakennuksen perinteistä kaunistavaa vaikutusta miljööseen. Kiasma on kuriositeetti, ei luonteva osa kaupunkia. Kaksitoista vuotta ei ole riittänyt kiinnittämään sitä kaupunkikuvaan.

Pariisin Musée du quai Branly (2006) afrikkalaisen, aasialaisen ja amerikkalaisen taiteen kokoelmineen valmistui Seine-joen rantakortteliin keskelle porvariston hillittyä charmia henkivää kaupunginosaa. Huomiota on herättänyt vain sen uudisrakennuksen wau-arkkitehtuuri, joka kooltaan rikkoo perinteisen korttelin mittakaavan, eivät teokset, eikä niitäkään ole esitelty historiallisissa yhteyksissään. Lontoon Tate Modern (2000) modernin taiteen ja nykytaiteen kokoelmineen perustettiin entiseen voimalarakennukseen Thames-joen rantakortteliin keskelle kuihtuvaa työväestön asuin- ja teollisuusaluetta. Museon vaikutus kaupunginosaan on ollut merkittävä, ei arkkitehtuurin vuoksi, vaan sen innostuksen ja uudistamistahdon seurauksena, jota alueen uusi julkinen toiminta toi mukanaan. Kiinnostusta herättävät sekä näyttelyt että uuteen käyttöön korjattu teollisuusrakennus.

Millainen olisi ollut nykytaiteen museon vaikutus Helsingissä, jos sille ei olisi vaadittu uudisrakennusta Eduskuntatalon tuntumaan, vaan se olisi sijoittunut esimerkiksi 1980-luvun lopulla teollisuuskäytöstä vapautuneeseen entiseen Sinebrychoffin panimoon Punavuoreen Hietalahden torin kulmaan?

*

Muistakaa kaupunkitutkimuskolumnit: kesän kolumnistimme on ollut Seuran hallituksen jäsen Pia Olsson kirjoituksellaan Kenttä kesälaitumella . Uuden kolumnin kirjoittaja on kaupunkihistorioitsija Rainey Tisdale, joka vieraili Fulbright-tutkijana Helsingin yliopiston Collegiumissa ja Helsingin kaupunginmuseossa. Hänen kolumninsa otsikko on Coming to a Street Corner Near You .

15.8.2010

Anja Kervanto Nevanlinna