Kategoria: Aiemmin julkaistut artikkelit

änään vein vanhoja sanomalehtiä kadun varren jätekeräykseen. Uppsalan yliopisto- ja omakotialueella luetut lehdet ja pakkausmateriaalit kootaan kerran kuussa määrättyyn paikkaan, josta ne kollektiivisesti kerätään. Kuvio ilmentää ritualisoitua Ruotsia. Myndighet eli viranomainen on pohtinut asian puolestasi. Järjestelmä toimii kuin kello. Kuun puolessa välissä Huvilatien risteykseen tuodaan siisteissä paperikasseissa 30 päivän aikana kertyneet painotuotteet.

Hämmästyin kasan siisteyttä ja pussukoiden kurinalaista asettelua risteykseen. Koivun juurelle oli tuotu vain noin kymmenkunta ICA- ja Hemköp -paperikassia. Pinon vaatimattomuus pani epäilemään: joko huvila-alueella ei lueta lehtiä tai vaihtoehtoiset jätteenhävitysmetodit on otettu käyttöön!

Paperinkeräys symboloi järjestelmäruotsin sisäistä kauneutta. Se ulottuu myös kaupunkikuvaan. Mutu-tuntumaa tai ei, mutta jossain syvällä ruotsalainen kaupunkisuunnittelija näkee kirkkaammin kokonaisuuden ja tuottaa…niin…sanon suoraan, vaikka tekee kipeää….kauniimpaa, harmonisempaa ympäristöä. Meillä Suomessa palvotaan sankariarkkitehtia ja modernismia. Täällä rakennetaan taajamaa olemassa olevan ehdolla, vakaasti ja vailla arkkitehtihehkutusta. Pakko sanoa: rakennukset ja pihat ovat hyvässä kunnossa, ympäristöt rakkaudella hoidettuja, rakennukset ovat suhteessa toisiinsa, käyvät vuoropuhelua. Syntyy harmonia, illuusio idyllistä, joka viettelee sisäänsä. Se ei sulje pois kerroksisuutta, kulttuurin jatkuvuuden näkymistä kaupunkikuvassa.

Ruotsia on rauhassa rakennettu 200 vuotta. On selvä, että se näkyy ja tuntuu. Missään en ole nähnyt niin kauniita, lämpimiä kaupungin- ja kunnantaloja kuin täällä. Se ovat kuin moderneja kirkkoja kyliensä keskellä, turvallisuuden, valon ja vakauden maamerkkejä. Tukholman uudet alueet ovat komeata, laadukasta kaupunkiarkkitehtuuria. Täällä Uppsalasta löytyy viihtyisiä, vahojen rakennusten sisään ja poikki rakennettuja kauppakujia ja gallerioita. Vanhojen rakennusten entisöinti on kansallinen harrastus jne.

Tukholma on usealle suomalaiselle ensimmäinen kosketus kaupunkikulttuuriin, luokkaretkien ensimmäinen kohde. Se on todellinen eurooppalainen metropoli sekä meidän pääkaupunkimme satojen vuosien ajan. Minun kaupunkikulttuurinen näkemykseni kiteytyi jo 1970-luvulla seuratessani metron eli tunnelabanan rakentamista Tukholma ydinkeskustaan ja sen aiheuttaman kaupunkisaneerauksen seurauksia. Koen Tukholman edelleen toiseksi kotikaupungikseni, Tunnen sen lapsuusvuosien sukulaisvierailuista lähtien.

Sata vuotta sitten suomalaiset arkkitehdit ottivat mallia Ruotsista ja muista pohjoismaista. Sitten suuremmat maat tulivat ja voittivat taistelun huomiosta. Soisin, että meilläkin palattaisiin perusarvoihin: laadukkaan ruotsalaisen kaupunkisuunnitteluosaamisen äärelle. Tässä kisassa maaotteluvoitot ovat 1-0!

(26.3.2007)

Laura Kolbe

Olin joulukuussa Venetsiassa sen yliopiston kutsumana puhumassa kaupunkihistorian kirjoittamisesta, mikä tarjosi tilaisuuden pysähtyä arvioimaan eurooppalaista kaupunkikulttuuria toisesta horisontista. Vaikka olen ollut kaupungissa kolmasti aikaisemminkin, viimeksi vain kaksi vuotta sitten marraskuussa, tämänkertainen kokemus oli pysäyttävä.

Venetsia lienee yksi niistä paikoista, jotka herättävät romanttisia mielleyhtymiä: koristeellinen arkkitehtuuri, katujen salaperäinen verkosto, veden heijastumat kanavissa. Jotkut ehkä muistavat muitakin tunnelmia Hannu Raittilan Finlandia-palkinnon saaneesta Canal Grande-kirjasta. Todellinen Venetsia ei tarjoa romantiikkaa, ellei matkusta sopivassa seurassa (eikä siihen silloin enää Venetsiaa tarvita), mutta avaa kysymyksiä siitä, mitä kansainvälisestä brändistä voi kaupungeille seurata ja mitä rakennettujen kaupunkien suojelun pitäisi tarkoittaa.

Sain koulussa 1960-luvulla lukea Portian roolin Shakespearen näytelmässä Venetsian kauppias, jonka olen aina mielessäni liittänyt paikan erityiseen ilmapiiriin. Jo silloin näytelmän tapahtumien ympärille kietoutunut 1600-luvun alun kaupunki tuntui elävämmältä kuin se kulissimainen Venetsia, joka matkailijoille suunnatuista kuvista ja filmeistä välittyi. Ensimmäisiin kokemuksiini kaupungista elokuussa 1975 sisältyivät hienot vesibussimatkat isäni kanssa telakka- ja teollisuusalueiden kautta; gondoleista emme kumpikaan olleet kiinnostuneita. Vielä 1950-luvun alussa kaupungissa asui yli 170 000 asukasta, tänään vain runsaat 60 000.

Nyt saattoi helposti havaita, että kaupungin elinkeinorakenne oli muuttunut. Siitä oli tehty eräänlainen Disneyland, jossa amerikkalaiset ja japanilaiset (miksei eurooppalaisetkin) turistit saattavat tuntea olonsa kotoisaksi, mutta josta oikea elämä on kadonnut. Jo korttelin päässä pääreiteiltä monet rakennukset näyttivät autioilta tai asuttuinakin uskomattoman huonokuntoisilta. Huoneistoja myydään korkeaan hintaan ulkomaalaisille, joilla ei ole aikomustakaan asua siellä kuin kuukauden tai kaksi vuodessa. Kun pysyvää asiakaskuntaa ei synny, lähipalvelut katoavat.

Niin kauan kuin muistan, on sanottu, että Venetsia vajoaa, että se tuhoutuu uppoamalla vähitellen mereen. Ajatuksena on, että sen pelastaminen edellyttää teknisiä toimenpiteitä ja – tietysti – rahaa korjauksiin. Joulukuinen kokemukseni kaupungista viittaa pikemminkin siihen, että Venetsia kuolee, koska sen urbaania elämää ylläpitävä yhteisö on kuihtumassa tai jo hävitetty. Tekninen tuhoutuminen on vain tämän seuraus, eivätkä tekniset operaatiot muuta tilannetta ellei taloudellisiin ja sosiaalisiin perussyihin puututa.

Venetsian valinta UNESCOn Maailmanperintökohteiden luetteloon vuonna 1987 sai laajan kannatuksen. Suojelun tarvetta kukaan ei kiistänyt, ja valinnan kautta oli saatavissa lisää kansainvälisiä panostuksia. Mutta mihin kaupunkisuojelu on kohdistunut? Esimerkiksi: rakenteisiin, perustuksiin, teknisiin järjestelmiin, rakennusmateriaaleihin; käyttötarkoituksiin ja taloudellisuuteen; julkisivuihin ja kaupunkikuvaan. Jo rakennustekninen tehtävä on valtava. Kaupunkilaisyhteisöjä ei kuitenkaan suojella, ja keinot vaikuttaa suojelulla yhteiskunnallisiin prosesseihin ovat minimaalisia. Tuskin sitä on edes asetettu tavoitteeksi.

Paikka on kansainvälisesti tunnetuimpia kaupunkeja, monien ehdoton matkakohde. Kun teollisuuden rakennemuutos johti tehtaiden lakkauttamisiin tai siirtoihin 1970-luvulta alkaen, muutos uhkasi myös Venetsiaa. Aluksi massaturismin nopea leviäminen varmaan näytti hyvältä keinolta korvata teollisia työpaikkoja ja jatkaa taloudellista kasvua. Mutta kun matkailun pitempiaikaiset syövyttävät vaikutukset alkoivat näkyä, oli jo liian myöhäistä – ainakin Italian kaltaisessa, epävirallisten hallitsemisjärjestelmien maassa. Tässä kehyksessä kaupunkisuojelu vaikuttaa laimealta yritykseltä sulkea silmänsä kansainvälistymisen paikallisilta seurauksilta.

Kaupunkisuojelua on meilläkin. Helsingin empirekortteleiden suojelusta keskusteltiin jo 1930-luvulla, vaikka Valtioneuvosto teki asiasta päätöksen vasta 1952. Rakennuslain muutos 1958 kumosi päätöksen ja siirsi kaupungille vastuun historiallisen kaupunginosan suojelusta asemakaavalla. Erityisesti piti säilyttää rakennusten katujulkisivut. Kun Kaupungintalokorttelia 1960-luvulla uudistettiin, kaupunkikuva säilyi mutta julkisivujen taakse, näkymättömiin, tuli pääosin uudisrakennuksia.

Nyt Pihlajamäen lähiön suojelusta on päätetty suuren yhteisymmärryksen vallitessa. Kaupunkisuojelua ei todellakaan ole liikaa tarjolla. Mutta kysymyksiä suojelu herättää. Mitä silloin suojellaan, kun suojellaan lähiö, esimerkiksi Pihlajamäki? Suojellaanko rakennuksia, kaupunkikuvaa, niiden alkuperäistä ideaa sellaisena kuin arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat sen tarkoittivat? Vaiko kaupunkikuvan nykyisyyttä, sitä miksi se on tullut viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana? Vai sen monikerroksista historiaa? Suojellaanko samalla myös kaupunginosan yhteisöjä, heidän tapojaan elää lähiötä ja niitä merkityksiä, joita he rakennetulle kaupunginosalleen ovat antaneet? Keiden Pihlajamäki on suojelun kohteena?

Muistan Venetsian, mutta en filmien romanttista kaupunkia, vaan paikan, joka käy taistelua kuoleman kanssa. Sielunsa kansainväliselle matkailuteollisuudelle luovuttanut yhteisö ei siitä selviä, vaikka sille yritetään rakennussuojelun rajallisin keinoin antaa tekohengitystä. Helsingin vaatimattomampi mittakaava tekee toivottavasti hallittavaksi sen kaupunkikulttuurin muutoksen, mikä Venetsiassa on jo menetetty.

(16.2.2007)

Anja Kervanto Nevanlinna

This is not a question from the 19th century, because in Europe there are still nations who have only recently solved the problem. You may pardon the Estonians for being such a small and retarded nation that they opened their first special building for National Art Museum – Kumu in 2006. It is designed by Finnish architect Pekka Vapaavuori, who won the competition in 1994.

The museum is located behind the historic park Kadriorg on the edge of the limestone plateau. When the Tallinn Estonian Museum started in 1919, the empty Kadriorg baroque palace, commissioned by Peter the Great (1718) as a summer residence in newly conquered territory, was a proper location. In 1929 Estonian State kicked the museum out because the palace was needed for the residence of the President. There were held even two competitions for the new building of Art Museum (1933 and 1937, the latter attracted Alvar Aalto to participate) in the centre of Tallinn, but the Soviet occupation stopped the plans. After the WWII when there was no president in Estonia the palace was returned to State Art Museum. As the Estonian artists created more and more art and the collections grew the pressure to build the new museum strengthened.

The art museum people dreamed about the new monument in the park, in the vicinity of the Kadriorg palace, meant for the exhibiting of the European and Russian art collections. At the 1994 competition it was allowed to place the museum in or outside of the park. The jurors correctly found that there is no space in the park and they chose an entry where museum was placed behind the park on the upper plateau on a totally unplanned area. In 1994 Estonia had recently regained its independence and in the post-communist shock, there was no building activity in Tallinn and there was a vacuum in urban planning, museum people did not yet know anything about marketing of museums.

The construction of museum did not start for several years because the neo-liberal governments considered it unnecessary. For Estonians discovering eagerly the capitalist world, it was not a new thing to experience. It took time for the newborn state to become enough prosperous for the construction of an art museum. At the same time all the criticism about the location and about the design had been subjected to the self-censorship. If you say something critical the government would never give the money for museum the critics had been warned for years.

If not earlier then now when the museum has worked almost for a year it is the proper time to analyze the advantages and shortcomings of the old decision about the location of the museum. It works perfectly for those who come with families to spend a Sunday in the large park including a visit to the Kumu. Isn’t it quite a narrow sector of all visits? From Kadriorg tramway terminal it is a 10-minute walk to the museum. It may happen that once you have arrived to the museum you do not have any more energy to go around. Is it necessary to make visiting art museum always so festive and time consuming, a lot of people would be thankful for the possibility to step by. If art has been marginalised in contemporary world should we support this process by sending Estonian art to the periphery of Tallinn.

The centre of Tallinn is not tightly built up. Obviously not any more but in 1990s there were several state owned empty lots available. There are more and more voices saying that only from shopping centres and glass boxes for offices and hotels you wouldn’t create attractive urban space in the centre of Tallinn. Wouldn’t Kumu have been a good complement in there?

Nearby Kumu starts Lasnamäe, the largest Soviet prefab housing district in Tallinn, partly a Russian speaking population’s ghetto. If Kumu was not let into the central Tallinn or into the park of Kadriorg, why not use it for the monumental beginning of Lasnamäe. Somehow it should be integrated to the rest of Tallinn. But like Pekka Vapaavuori recently confessed me commissioners refused any contacts towards Lasnamäe.

The completion of Kumu has been a big effort for a small country but the unused urban possibilities shadow the joy.

01.10.2006

Mart Kalm

Oulussa järjestetään elokuussa 2007 yhdyskuntasuunnittelun yhteispohjoismainen tutkijasymposiumi ”Beyond Dichotomies”. Tarkoituksena on koota yhteen tutkijoita, jotka pyrkivät ylittämään suunnittelututkimuksen hedelmättömiä tai vanhentuneiksi käyneitä käsitteellisiä vastakkainasetteluja.

Keskeinen dikotomia yhdyskuntasuunnittelun tutkimuksen ”paradigmojen” välillä liittyy vastakkainasetteluun habermasilaisen konsensus-orientoituneen kommunikatiivisen suunnittelun teorian ja foucault’laisen konfliktiorientoituneen teorian kanssa. Jälkimoderni nojautuminen yhteiseen transsendenttiin elämismaailmaan konsensuaalisten suunnittelupäätösten perustalla on joutunut tekemään tilaa konstruktionistiselle käsitykselle alakulttuurien ja yhteisöjen vakaumuksellisesta erillisyydestä, jolloin suunnittelussa korostuu näiden välisten konfliktien käsittely. Toisaalta viime aikoina on ilmaantunut myös suunnitteluteoreetikoita, jotka pyrkivät ylittämään konsensus/konflikti-dikotomian. Näihin lukeutuu Jean Hillier, jonka ’agonistisen suunnittelun’ teoriaan sisältyy habermasilainen normatiivisuus, mutta myös foucault’lainen konfliktisuuden hyväksyminen realiteettina.

Habermas/Foucault-vastakkainasetteluun liittyvät myös tutkimusmetodologiset dikotomiat teoria- ja empirialähtöisen tutkimuksen sekä yleistävän ja case-tutkimuksen välillä. Bent Flyvbjergin viitoittama tiheä empiirinen case-tutkimus on ollut tervetullut vastareaktio käytännöstä vieraantuneelle habermasilaiselle teoreettis-ideologiselle tutkimukselle. Mutta mikä on tällöin case-tutkimusten yleinen merkitys empiiriselle suunnittelututkimukselle? ’Froneettisen tutkimuksen’ käsitteellään Flyvbjerg pyrkii formuloimaan suunnittelun case-tutkimuksen ohjelmaksi, jossa juuri tunnollisen ja yksityiskohtaisen tapauksiin pureutumisen kautta voidaan suunnittelukäytäntöjä niihin liittyvine ajattelu- ja toimintatapoineen ja valtasuhteineen tehdä ylipäätään ymmärrettäviksi. Samaan tavoitteeseen pyrkii myös ”suunnittelutarinoita” (practice stories) aineistonaan käyttävä tutkimus.

Samalla, kun tällainen laadullisiin menetelmiin nojaava empiirinen tutkimus on yleistymässä, edellytykset määrällisen tutkimuksen tekemiseen paranevat koko ajan, erityisesti paikkatietoaineistojen osalta. Euroopan tasolla aluerakenteiden vertailutietokantoja on koottu ESPON-ohjelman (European Spatial Planning Observation Network) puitteissa ja kotimaassakin yhdyskunta- ja aluerakenteen paikkatietojärjestelmät ovat kansainvälistä kärkeä, joskin käyttöoikeudet näihin ovat olleet rajoitettuja. Vastakkainasettelu laadullisen ja määrällisen tutkimuksen välillä tehdään usein ideologisin perustein, jolloin torjutaan mahdollisuus näiden tutkimusotteiden rinnasteiselle hyödyntämiselle samassa tutkimushankkeessa. Kuten Pertti Töttö on selkiyttänyt, laadullisessa ja määrällisessä tutkimuksessa on kyse erityyppisistä tutkimusmenetelmistä, joiden avulla vastataan erityyppisiin tutkimuskysymyksiin. Poikkitieteisissä yhdyskuntasuunnittelun tutkimushankkeissa relevantit tutkimusongelmat usein sisältävät sekä määrällisin menetelmin että laadullisin menetelmin selvitettäviä tutkimuskysymyksiä. Yksioikoisen laadullinen/määrällinen-dikotomian sijaan on silloin tarpeellista kehittää metodologiaa, jolla laadulliset ja määrälliset tutkimusotteet saadaan mielekkäällä tavalla vuoropuheluun ja täydentämään toisiaan.

Globaalitalous ja uusi teknologia niihin liittyvine yhteiskunnallisine rakennemuutoksineen edellyttävät osaltaan dikotomioiden – kuten globaali/lokaali, kaupunki/maaseutu, paikka/verkosto, kasvun/supistumisen suunnittelu – uudelleenarviointia, kun pyrimme ottamaan käsitteellisesti haltuun käynnissä olevia murroksia kaupunki- ja aluerakenteissa. Oulun symposiumiin odotetaan uusia avauksia myös näiden osalta.

01.09.2006

Raine Mäntysalo

Vaikka yksikään tieteenala ei tohdi lukea kaupunkitutkimusta yksinoikeudekseen, tieteidenvälinen keskustelu on kaupunkitutkijoidenkin kesken usein vaikeaa. Omasta koulutusperinteestä kasvavaa tutkimusta on luontevaa moittia ja kiittää selkeistä syistä, mutta vieraasta tiede- tai koulukunnasta nousevaa tutkimusta voi olla hankala ymmärtää.

Joskus lähinaapurikin tuntuu tutkimuksessaan ohittavan juuri ne kaupungin ominaisuudet tai ulottuvuudet, jotka minä hänen tehtävänasettelunsa mukaan luulin kirjasta löytäväni.

Koin tämän hämmästyttävän vahvasti kirjoittaessani 1980-luvulla ars Suomen taide -sarjaan artikkelia maamme rakentamisesta 1920- ja 30-luvulla. Selailin yliopiston kirjastossa metritolkulla kaupunkien, pitäjien ja teollisuusyritysten historiikkeja. Löysin tietenkin loputtomasti kiinnostavia asioita, mutta aina ei kaupunki tai kunta isossakaan kirjassa hahmottunut lainkaan paikkana – siinä mielessä kuin minä sitä etsin, fyysisenä todellisuutena, jolla on ajan myötä muuttuva visuaalinen hahmo.

Joillakin paikallishistorian kirjoittajilla oli tutkimustyössään ollut mielessä myös se, miltä paikka näyttää, useimmille tutkimuskohde oli ensisijaisesti asiakirjoista löydettyjen kunnallisten päätösten ohjaamaa toimintaa, jonka tulokset olivat erilaisia instituutioita ja yhteisöjä. Luulen, että ymmärsin vasta silloin, miten vahvasti humanistinen tutkimustyö on ankkuroitu tutkijan persoonallisuuteen. Yhdelle maailma hahmottuu ensisijaisesti näköaistin kautta, toiselle se on ennen muuta ihmisten verkostoja ja toimintaa – ja tässä puhun vain taide- ja muista historioitsijoista. Enempiä kaupunkitutkimuksen näkökulmia en tässä edes yritä tavoittaa.

Vaikka kaupunkitutkimuksesta on tuon jälkeen keskusteltu paljon ja viisaasti ja kaikki tuntuvat vannovan monen tieteen nimiin, erilaisten teorioiden ja näkökulmien yhteensovittamisesta on kasvanut aika vähän aidosti monitieteistä tai tieteidenvälistä uutta kaupunkitutkimusta. Meillä on kaikilla omat kaupunkimme, joita haluamme tutkia.

Mieke Bal on tavoittanut suorasukaisesti tieteidenvälisen keskustelun ongelmia kirjassaan Travelling Concepts in the Humanities. A Rough Guide (University of Toronto Press 2002). Hän kirjoittaa haluavansa auttaa tutkijoita siirtymään ”sameasta monitieteisyydestä produktiiviseen tieteidenvälisyyteen”. Bal lähtee siitä, että käsitteet eivät koskaan ole yksinkertaisesti deskriptiivisiä, vaan ne ovat aina myös ohjelmaa rakentavia ja normatiivisia. Balin mukaan tieteidenväliset keskustelut eivät onnistu siksi, että kukin pitää kiinni omista käsitteistään ikäänkuin ne olisivat itsestään selvyyksiä. Käsitteiden avaaminen yhteiseen keskusteluun on vaikeaa siksi, että niiden varaan on jokaisen määritelmän mukaan rakennettu niin paljon.

Yllättävästi Bal jopa puolustaa omissa rajoissaan pysyttelevää monotieteistä tutkimusta. Selkeät rajat ovat tutkimuksen kannalta hedelmällisempiä kuin pinnallisen monitieteisyyden aiheuttama käsitteiden laimentuminen, joka johtaa vain yleiseen epämääräisyyteen.

Kaupunkitutkimuksen seura on jo ansiokkaasti herätellyt Suomessa tieteidenvälistä keskustelua, mutta tekemistä riittää. Uusi kaksiportainen tutkintomalli antaa maisteriohjelmien puitteissa yliopistoille periaatteessa tärkeän mahdollisuuden tieteiden väliseen yhteistyöhön. Kaupunkitutkimukseen on houkuttelevaa luonnostella vaikka kuinka monenlaisia monitieteisiä maisteriohjelmia. Käytännössä ongelmaksi voi tässäkin kohtaa muodostua resurssien puute. Kovin monenlaisia opinto-ohjelmia eivät yhdet ja samat professorit pysty yhtä aikaa hoitamaan. Toivotaan kuitenkin parasta. Tässä voisi olla ainutlaatuinen mahdollisuus.

01.08.2006

Riitta Nikula