Kategoria: Aiemmin julkaistut artikkelit

Ystäväni 60-vuotissyntymäpäivä äskettäin Uppsalassa herätti kysymyksen, mitä kuusi vuosikymmentä merkitsee kaupungin historiassa, erityisesti pääkaupungin historiassa. Olin ensi kertaa Tukholmassa 51 vuotta sitten, ja sen jälkeen vuosittain 1960-luvun lopulle saakka. Muistan merimatkat Aallottarella ja Vellamolla, Suomen-laivojen sataman Gamla Stanin edustalla ja kaupungin tunnelman, joka oli toisenlainen kuin kotona.

Kungsgataniin en koskaan kyllästynyt. Pääkadun toista päätä koristi Stureplanin sienikatos raitiolinjojen kohtauspaikalla, toista rautatiealueen ylittävä silta, ja niiden väliä rytmittivät Konserttitalo ja pienet pilvenpiirtäjätornit siltoineen. Yhden tornin takana asui isän ystävä, joka kertoi elämästään Pariisissa ja toi minulle myöhemmin Shakespearen kootut teokset, sonetteineen, englanniksi. Drottninggatanin joissakin pienissä kaupoissa viipyi vielä viime vuosisadan alun henki, mutta valtasuonen intensiivisyys oli suurkaupunkia. Muistan myös Kungsträdgårdenin viileät puistokäytävät ja vastarakennetun Vällingbyn lähiön, jota ihailtiin, mielestäni aiheetta.

Tätä Tukholmaa en enää löydä. Vasemmanpuoleisen liikenteen muuttaminen oikeanpuoleiseksi vuonna 1967 Olof Palmen ollessa liikenneministerinä oli vain pieni osa ruotsalaisen yhteiskunnan tahdosta hallita maailmaansa. Modernisaatioprojekti, jonka johdosta kymmenittäin Norrmalmin kortteleita purettiin, toi tuntemani kaupungin tilalle suuren mittakaavan, sulkeutuneet liikekolossit ja maanalaiset liikenneympäristöt. Hamngatanista tuli uusi pääkatu, jota levennettäessä toisen reunan korttelirivistö hävitettiin. Muutama vuosi sitten katosi myös vanha Kungsträdgården, kun suuret puut kaadettiin ja niiden tilalle tuotiin pikkupuita, lähes yhtä mitättömiä kuin muovipalmut puistoravintolassa.

Tukholman Cityn uudistamista voi verrata Pariisin 1800-luvun jälkipuoliskolla toteutettuun modernisointiin, välissä satakunta vuotta. Kumpaakin pidettiin välttämättömänä teollistumisen ja kaupungistumisen seurausten hallitsemiseksi. Pariisissa muutosta johti Napoléon III:n 1852 nimittämä prefekti paroni Haussmann, Tukholmassa kaupunginvaltuusto, joka kesäkuussa 1945 teki päätöksen uudistaa Norrmalmin kaupunginosa; äänestyksessä jakolinjat kulkivat puolueiden sisällä. Purkutyöt alkoivat 1951.

Tänään Haussmannin Pariisi on se Oikea Pariisi, jota matkailijat yhä ihastelevat. Myös Tukholma vetää puoleensa vierailijoita, mutta magneetteina ovat Gamla Stan, vesimaisemat sekä Nobel-juhlallisuuksistakin tunnetut Kaupungintalo ja Konserttitalo, eivät modernismin kaupunkisuunnittelun tai arkkitehtuurin tuotokset. Tukholman kaupunki esittelee itseään painotetusti historiallisten paikkojen kautta. Uusista vain Modernin taiteen museo vilahtaa kuvissa, sekin kokoelmiensa vuoksi.

Euroopassa historia tekee kaupungin, antaa sille muista erottuvan identiteetin, liittää sen toisiin kaupunkeihin ja yhteiseen kulttuurihistoriaamme. Toisessa maailmansodassa tuhoutuneita kaupunginosia ja keskeisiä monumentteja on rakennettu uudelleen mm. Varsovassa ja Berliinissä, ja samalla on rakennettu identiteetille jatkuvuutta. Mutta Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa on toisin. Vain jumaluutta tavoittelevat kaupunkisuunnittelijat – syntiin lankeavat erityisesti arkkitehdit, valtuutetut ja kaupunginjohto – voivat kuvitella, että hitaasti muodostuneen historiallisen kaupunkikuvan nujertava moderni uudisrakennus voisi lisätä jonkin paikan vetovoimaa.

Esimerkiksi Tukholmassa tuli viime vuonna julkisuuteen suunnitelma toteuttaa Riddarfjärdenille suuri kelluva hotellikylpylä, joka tuhoaisi Kaupungintalon ainutlaatuisen ympäristön ja harkitun arkkitehtonisen kokonaisuuden. Hanketta ajaneille paikan erityinen, kansainvälisesti tunnettu luonne oli ominaisuus, josta heidän pitäisi saada kunnon kauppahinta uudisrakennuksen avulla.

Helsingissä on tekeillä samankaltainen rahakas operaatio. Hyödyn saavat kiinteistösijoittaja ja rakennuksen suunnittelija, maksajiksi joudumme me helsinkiläiset, suomalaiset ja vierailijat. Operaation tämänhetkinen vaihe on Kaupunkisuunnitteluvirastossa laadittu asemakaavaluonnos, joka sallisi rakentaa monikerroksisen hotellin Katajanokan rantatontille Presidentinlinnan edustalle. Kaupungin johto valmistelee tontin myyntiä norjalaiselle kiinteistösijoitusfirmalle. Kaavan mukaisesti toteutettu rakennus on mm. paikkaan mittakaavaltaan aivan liian suuri, sen arkkitehtuuri on ala-arvoista ja geometrialtaan aggressiivista, lasimateriaali rikkoo kaupunkikuvaa peruuttamattomasti, hotellifunktio on paikkaan sopimaton, eikä tonttia missään tapauksessa tulisi myydä keinottelua varten. Paikan henki on uhattuna. Valtuutettujen tai muiden luottamushenkilöiden ei tule hyväksyä asemakaavaa missään muodossa.

Mutta jos riittävän moni pääkaupungin rakentamista hallitsevien puolueiden edustajista ei ymmärrä asemakaavan katastrofaalisia vaikutuksia Helsingin kansainväliselle identiteetille ja maineelle, tai jos he eivät välitä niistä, projekti toteutuu, vaikka kaupungin tulevaisuudesta huolta kantavat henkilöt ja yhteisöt tekisivät kaikkensa onnettomuuden estämiseksi. Kysykääpä valtuustoehdokkaaltanne, miten hän äänestäisi kaavasta.

Miksi Helsingissä ei riitä ymmärrystä edes sen kaikkein tunnetuimman paikan, Helsingin ikonisen näkymän suojeluun? Venetsia ei olisi maailman kauneimpana pidettyjen kaupunkien joukossa, jos Markuksen torin edustalle rakennettaisiin liikemieshotelli – mutta sellaista sinne ei koskaan rakennettaisi, koska italialaisille historialla on sekä itseisarvoa että kulttuuriarvoa, jotka viime kädessä palvelevat myös taloudellisia intressejä. Miksi Senaatintori ja empirejulkisivu yhä kuuluvat kuvatuimpiin kohteisiin, vaikka tarjolla olisi myös Kiasman ja Kampin kauppakeskuksen modernia arkkitehtuuria? Autan vähän: ensin mainittujen kulttuuriset merkitykset ovat ankkuroituneet yhteiseen historiaamme, ei vain sponsoreiden tai kansainvälisten sijoittajien brändeihin tai kassavirtaan.

Kaupunkitutkijat ja historioitsijat eri puolilla Eurooppaa ovat seuranneet kauhistuneina kuvauksia Helsingin suunnitelmista. He ovat toivoneet kansainvälisen verkoston muodostamista ikonisen näkymän säilyttämisen puolesta ja hotelliasemakaavaa vastaan. Mitä mieltä te olette?

06.10.2010

Anja Kervanto Nevanlinna

California tumbles into the sea
That’ll be the day I go
Back to Annandale

Donald Fagenin lyriikka tiivisti mutatis mutandis nuoren (mutta ei niin vihaisen) miehen tunnot, kun poistuin ovet metaforisesti paukkuen muuttotappioisesta länsisuomalaisesta kotikaupungistani 1980-luvun lopulla. Tiedettiinhän tuolloin kertoa että Porissa eivät viihtyneet kuin kateus ja keuhkotauti.

Kalifornia ei ole ainakaan tätä kirjoittaessa vielä vajonnut mereen. Mutta kun minulle viime vuonna tarjottiin mahdollisuutta palata työn merkeissä samaiselle paikkakunnalle, jossa menneisyys kävelisi varoittamatta nurkan takaa vastaan, otin haasteen liki epäröimättä vastaan. Ja tapani mukaan vielä tendenssimäisyyden aallonharjalla, sillä samana vuonna kyseinen taajama kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen palasi muuttovoittokunnaksi.

Päättämisprosessia tosin helpotti se, että pesti olisi vain vuoden mittainen. Tällainen ”minkä taakseen jättää sen edestään löytää”-teemavuosi, jossa joutuu kohtaamaan ne merkitysrakenteet ja maiseman jossa varttui, samalla antoi totisesti myös polttoainetta kalifornialaistyypilliselle identiteetin rakennustalkoille. Mutta jottei kolumni valahtaisi nolon sosiaalipornon puolelle, käsittelen Poria ja Porille varattua sijaa yleisessä diskursiivisessa identiteettityössä.

Rakennuspuita paikka ainakin tarjoaa, sillä jo 50- ja 60-lukujen taitteessa nuori Jörn Donner, milloin ei iskenyt naisia ravintola Otavassa juopuneiden varusmiesten nenän edestä, aloitteli päiväkirjaesseistiikkaansa ”tuossa tasangolle rakennetussa kaupungissa, jonka maisemasta puuttuu jännitys ja vaihtelu”. Näin syntyi sivarikirjallisuuden keskeisklassikko Terveenä sairaalassa, ja samalla Donnerista hetkellisesti marxisti. Pori asemoi Donneria poikkeuksellisen jylhästi; ” Ajattelin neuvoa sinua, jos tulet kaukaisesta maasta, pysähtymään tämän ruman rautasillan pieleen, tämän ruskean joen äärelle, sen matalien rantojen ja nuokkuvien talojen luo, ja miettimään oikeudenmukaisuuden mahdollisuutta, rikkauden toisenlaisen jakautumisen mahdollisuutta. Miettimään että työn ilo usein on valhe, että tuskan tunnit on korvattava tuskan palkalla ja tuskan ilolla. Miettimään tätä syvää katkeruutta, syvempää kuin yö, kovempaa kuin teräs. Olemaan ihmettelemättä sitä, että tässä yhteiskunnassa esiintyy taistelua, koska taistelua tulee aina esiintymään niin kauan kuin taistelun syitä esiintyy. ”

Donnerin aikana Porissa ” joen rantaa kävellessä tuntee tehtaiden hajun, niiden tehtaiden jotka ovat tehneet kaupungista maan rikkaimpia ”. Oman lapsuuden kokemuksiani oli pikemminkin tuon hajun katoaminen, ja luokkaretket Porin Puuvillan paloa hämmästelemään. (Vaikka Puuvilla paloi lapsuuteni aikana tiettävästi vain kerran, syntyy monikkomuoto siitä elämyksestä, jonka tuo palo synnytti, ja vaikutelmasta kuin se olisi ollut jokakeväinen ilmiö).

Kaupungit eivät suinkaan kuole siihen, että tekevät vääriä asioita, vaan siihen, että ne jatkavat aikanaan oikeiden asioiden tekemistä liian pitkään. Pori kiipesi niin sinnikkäästi kaatuvaa savupiippua pitkin, että kaupungille on jo (liian) pitkään ollut varattuna yleisessä tietoisuudessa oma nissinsä, arkkityyppisin malliesimerkki taantuvasta teollisuuskeskuksesta.

1980-luvun lopun löysän rahan hulluina vuosina, kun muu Suomi taisteli city-kulttuurin juoksuhaudoissa al dente -pastan puolesta, löysi ongelmakeskeinen tutkimuskirjallisuus Porin. Tuolloin myös Yhdyskuntasuunnittelun täydennyskoulutuskeskus omassa Pori-tutkimuksessaan etsi uusia visioita ja ratkaisumalleja yhdyskuntasuunnittelun ajankohtaisiin pulmiin, ja tuli imago-rakenteluohjeistuksessaan siihen outoon johtopäätökseen, että ”porilaisilta puuttuu oma identiteetti”. Keskeinen mantra ja leikkauspiste identiteetin diskursiivisessa synnyttämisessä on ollut yhteisön katoaminen, mutta jäikö –mikäli tutkimukseen on uskominen- identiteetti tuolloin syntymättä? Ja jos näin oli, niin oliko tuo identiteettivajaus juuri Porin uusi mahdollisuus?

Vailla identiteettiä teoista saattoi jättää kaiken symbolisen pois, tyytyä pelkkään fyysiseen ja todelliseen. Vain tehdä. Tai kuten Jouko Turkka totesi; ”Porissa ihminen on jättämänsä jälki”. Synnyttikö juuri tämä sen kulttuurisen humuksen, ne hengästyttävän tuotteliaat hengentuotteet mm. musiikin, elokuvan ja kirjallisuuden puolella, joiden analysointiin valtakunnallisessa mediassa ei löydy vieläkään käsitteitä, ja joka jo itsessään on selkeä viesti teosten avantgardistisesta luonteesta?

Viime vuosina kulttuurin kukoistamisen ja elinkeinorakenteen monipuolistumisen myötä Pori onkin murtautunut kapeasta roolistaan johon enää mahdu. Uusia eväitä identiteetti-bodybildungiin on antanut myös toissa vuonna julkaistu Pori-kirja, joka asemoi itsensä kiiltokuvamaisten kaupunkikirjojen antiteesiksi. Lajityyppinä on siis eräänlainen vastakaupunkikirja, jonka kunnianhimoisena tavoitteena on kertoa mistä kaupungissa ja sen mentaliteetissa on kysymys, mitä Porissa tapahtuu todella? Teoksen kirjoittaja Janne Toivonen onnistuneesti kykeneekin kartoittamaan Porin lähihistorian; öljykriisistä alkaneeseen loputtomalta tuntuneeseen taantuman ja hauraan nousun, linkittämään kunnallispolitiikan koukerot teollisuudesta taiteeseen ja urheiluun, kaupunkisuunnittelusta työläiskulttuuriin ja väkivaltaan. Lopulta kirja on kuin hämmästynyt lääkäri röntgenkuvan äärellä, miten luut saattavat olla kaiken rysäyksen jälkeen vielä ehjiä?

Itse pelkäsin että palattuani Poriin, oloni olisi kuin kahdella Frankilla (Pellonpää & Petelius) Calamari Unionissa, jossa Eiranrannalla seisoessaan huomaavat tulleensa liian myöhään. Tämä lienee nostalgian yleinen rakenne; aina myöhässä. Pateettisen nostalgian saatoin onneksi työperiodini aikana välttämään, vaikka menneisyys läikähti ja Pori toteutui välähdysmäisinä hetkinä Kuukkarin hiekkateillä, Musan Wembleyllä, Vähärauman soittoruokaloissa, Kallonlahden teollisuusmaisemassa ja Raatihuoneenmäen nousussa. Kykenin tarkastelemaan kaupunkia uusin silmin. Vai oliko kaupunki uusi? Vaiko suhde välillämme? Joku ja lopulta kaikki oli muuttunut ja juuri sen takia silti aina läsnä. Periodin päätteeksi, jättäessäni Porin taakseni kakkostien autiudessa kaikuikin kalifornialaisen identiteettityön keskeishärmistymä;

you can check out anytime you like, but you can never leave

ja oloni oli raukean varma.

Juha Vuorinen

Tein retken Nykytaiteen museoon Kiasmaan saadakseni kaupunkitutkimustani varten tuoreita kokemuksia tästä yli 12 vuotta sitten avatusta nykyarkkitehtuurikohteesta. Osuin kesän iloksi ripustettuun näyttelyyn Ilja Glazunov ja Suomi , joka museon omien sanojen mukaan ”lähestyy Urho Kekkosen ajan Suomea taidemaailman ilmiön kautta”. Historiantutkijan näkökulmasta näin ylevästi muotoiltu tavoite toteutui näyttelyssä kovin kapeasti ja epäanalyyttisesti, epäkiinnostavastikin. Konteksteja ei esitelty. Mutta milloin mainokset olisivat vastanneet todellisuutta!

Museon arkkitehtuurin arviointiin näyttely osoittautui kuitenkin yllättävän hyödylliseksi. Muistan Glazunov-kohun ajat hyvin. Kuvataiteesta ei silloinkaan ollut kyse. Yritysjohtajien ja poliitikkojen kannatti tehdä riskisijoitus muotokuvatilaukseen, vaikka tuloksesta ei ollut varmuutta. Markkinaetua Neuvostoliitossa suhteessa kotimaiseen kilpailijaan oli saavutettavissa. Glazunovilta tilattu muotokuva oli lelu, joka Neuvostoliiton johdon ystäväksi julistautuneen piti saada ”koska kavereillakin on”.

Kiasman arkkitehtuuri oli oman aikansa Glazunov-muotokuva, muotilelu. 1990-luvun alussa, kun museon arkkitehtuurikilpailua valmisteltiin ja järjestettiin, Neuvostoliitto oli romahtanut eikä liittymisestä Euroopan unioniin keskusteltu edes eduskuntavaalien edellä. Nyt ystäviä haettiin toisesta ilmansuunnasta. Nykytaiteen mekka oli New York. Monilla oli kiire osoittaa Suomen ja Helsingin vahvat yhteydet rapakon taakse. Se, että arkkitehtuurikilpailun voitti amerikkalaisen arkkitehdin Steven Hollin laatima ehdotus, oli odottamaton lisäetu. Sen avulla museo julisti kansainvälisyyttään. Samalla medialle ja muille halukkaille avautui keino tulkita museosuunnitelmaa koskevat kriittiset puheenvuorot suomalaisten arkkitehtien katkeruudeksi menetetystä projektista.

Museoon tulijalle aula on kalsea. Komeaan korkeaan tilaan ja paljaille seinille mahtuisi useampiakin nykytaiteen teoksia houkuttelemaan kävijöitä peremmälle. Kiasman peruskokoelmassa valittavissa olisi yli 9000 teosta, ja vaihtuvissa näyttelyissä on esitelty töitä kansainvälisiltä taiteilijoilta Islannista Etelä-Afrikkaan ja Valko-Venäjältä Brasiliaan. Näyttelyjen esillepanot ovat vaihdelleet. Glazunov-näyttelyn ripustus laskosteltuine sivuverhoineen ja rankomaisine piirustustelineineen oli teatraalinen. Kävijöiden joukossa näytti olevan 1970-luvulla elämänsä aktiivisinta aikaa eläneitä, joista osa kuului tulleen museoon ensi kertaa. Museolle luotu pinnallinen imago on myös torjunut joitakin kävijäryhmiä.

Kiasma suunniteltiin lähiympäristöstään irralliseksi kappaleeksi, eräänlaiseksi jättiläisveistokseksi, jonka nähdessään katsoja huokaisee ihmetyksestä. Wau-arkkitehtuurin teho jäi kuitenkin lyhyeen. Jo nyt talo näyttää loppuun kulutetulta ja vanhanaikaiselta. Rakennuksen vieressä olevaa julkista tilaa ei hoideta: rullalautojen pyöristä naarmuuntuneet kivipenkit, roskaisuus, julkisivussa hapsottavat nokeentuneet mainoslakanat ja auringon haalistama nurmikkoalue kertovat rakennuksen haltijoiden halusta rajata oma piirinsä tiukasti seinien sisäpuolelle vastoin julkisen rakennuksen perinteistä kaunistavaa vaikutusta miljööseen. Kiasma on kuriositeetti, ei luonteva osa kaupunkia. Kaksitoista vuotta ei ole riittänyt kiinnittämään sitä kaupunkikuvaan.

Pariisin Musée du quai Branly (2006) afrikkalaisen, aasialaisen ja amerikkalaisen taiteen kokoelmineen valmistui Seine-joen rantakortteliin keskelle porvariston hillittyä charmia henkivää kaupunginosaa. Huomiota on herättänyt vain sen uudisrakennuksen wau-arkkitehtuuri, joka kooltaan rikkoo perinteisen korttelin mittakaavan, eivät teokset, eikä niitäkään ole esitelty historiallisissa yhteyksissään. Lontoon Tate Modern (2000) modernin taiteen ja nykytaiteen kokoelmineen perustettiin entiseen voimalarakennukseen Thames-joen rantakortteliin keskelle kuihtuvaa työväestön asuin- ja teollisuusaluetta. Museon vaikutus kaupunginosaan on ollut merkittävä, ei arkkitehtuurin vuoksi, vaan sen innostuksen ja uudistamistahdon seurauksena, jota alueen uusi julkinen toiminta toi mukanaan. Kiinnostusta herättävät sekä näyttelyt että uuteen käyttöön korjattu teollisuusrakennus.

Millainen olisi ollut nykytaiteen museon vaikutus Helsingissä, jos sille ei olisi vaadittu uudisrakennusta Eduskuntatalon tuntumaan, vaan se olisi sijoittunut esimerkiksi 1980-luvun lopulla teollisuuskäytöstä vapautuneeseen entiseen Sinebrychoffin panimoon Punavuoreen Hietalahden torin kulmaan?

*

Muistakaa kaupunkitutkimuskolumnit: kesän kolumnistimme on ollut Seuran hallituksen jäsen Pia Olsson kirjoituksellaan Kenttä kesälaitumella . Uuden kolumnin kirjoittaja on kaupunkihistorioitsija Rainey Tisdale, joka vieraili Fulbright-tutkijana Helsingin yliopiston Collegiumissa ja Helsingin kaupunginmuseossa. Hänen kolumninsa otsikko on Coming to a Street Corner Near You .

15.8.2010

Anja Kervanto Nevanlinna

One of the topics I have been studying this spring is new trends in the presentation of urban history to the public. Consequently, I have been following the recent development in several cities of IPhone apps with geo-tagged urban history content. This means linking geographic coordinates to images, film footage, audio files, etc. so that you can stand on any street corner and connect to history—in the spot where it happened—through your mobile device.

In May the Museum of London launched an IPhone app called StreetMuseum that allows users to pull up geo-tagged photos and paintings from the museum’s collection, all over the city. There are a few images to illustrate StreetMuseum available here to give you a sense of how it might work. The photographs of blocks bombed during WWII, now rebuilt, are particularly poignant.

Meanwhile the Powerhouse Museum in Sydney rolled out a similar project earlier this spring. Photographs of Sydney’s central business district have been geo-tagged based on the vantage point of the photographer, so that you can experience what Sydney would have looked like from that same spot in, say, 1926 or 1894.

The Sydney project was built using Layar, an “augmented reality” software. Layar registers your location and sends geo-tagged information to your mobile device—for example, the closest café, any public events currently taking place, nearby “Tweeters”—as you walk around. In other words it augments your experience of a real place. Layar has been used by two developers in Germany to create a virtual version of the Berlin Wall, where the real wall used to stand.

I’ve been thinking about other ways urban historians might use this technology. For example, if we can remake the Berlin Wall (thankfully only virtually), what other bulldozed landmarks might we also reinsert into the landscape? In my home city of Boston, residents have never quite gotten over the 1960s urban renewal project that razed the West End neighborhood to make way for a new city hall. In 2002 a community arts organization drew the blocks and landmarks of the old neighborhood in chalk on the plaza surrounding City Hall to remind passersby of what had once been. Imagine if the West End, or the old Wooden Pasila, for that matter, were recreated in an IPhone app.

Here’s another example from Boston. The 1736 Hancock House, where the American founding father John Hancock lived, was torn down in 1863 to make room for the expansion of the Massachusetts State House. But in this case it’s not just images that survive: Bostonians pulled all sorts of architectural fragments from the rubble of the Hancock House, so much so that the city’s collecting institutions joke they have enough individual pieces saved to resurrect the house whole-cloth. So why not use these artifacts to rebuild the house in Layar, right down to the doorknocker, which the famous poet Oliver Wendell Holmes himself salvaged from the front door?

Geo-tagging doesn’t always have to mean recreation. Imagine if each of us chose ten special places in Helsinki or Turku or Viipuri and recorded historical vignettes that were then linked in an IPhone app. Could we create a more dynamic kind of walking tour that combines expert knowledge of the city with images, historical music, and even film footage? (I am imagining Mannerheim’s victory parade on the Esplanade, for instance.)

Every urban block is a mixture of past, present, and future. As urban historians, when we walk around the city we recognize and understand these many layers in concert. But for members of the general public, without specialized knowledge, the city’s past is often obscured. Therefore I am excited about the new possibilities that are emerging to expose history on every corner to anyone with a mobile device and an interest. I invite you to envision your own uses for this technology. Which historical moment would you pull to the surface?

Rainey Tisdale

Niin kauan kuin muistan, olen ollut innostunut kartoista, nimenomaan kaupunkikartoista. Helsingin puhelinluettelon karttalehdet olivat vain kalpea alku sille, mistä myöhemmin kasvoi myös karttahistoriaan ulottuva kiinnostuksen kohde. Seinälläni on jo vuosia ollut Pariisin kartta vuodelta 1789, jonka reunoja koristavat pääkaupungin monumentit. Muualta tulleet vallankumoukselliset tuskin kuitenkaan käyttivät karttaa opasteena etsiessään paikkoja mielenilmauksilleen. Myös Helsingin matkailijakarttaa vuodelta 1841 kehysti kaupungin tärkeimpiä julkisia rakennuksia kuten Senaatintalo, Yliopisto, Sairaala (nykyinen Valtiotieteellisen tiedekunnan Snellmania) ja Merikasarmi. Karttaan liittyi myös myöhemmin ikoniseksi muotoutunut näkymä Helsingin julkisivusta merelle.

Ruotsin vallan aikana keskushallinto pyrki kaupunkikarttojen avulla saamaan kaupungit hallintaansa. Kaupunkimittauksen alku suurvalta-ajalla 1630-luvulla osoitti suomalaisten kaupunkien epäsäännölliseksi muodostuneen korttelirakenteen, jota keskushallinto alkoi reguloida eli ohjata renessanssiajan ihanteita seuraaviksi geometrisen säännöllisiksi kortteleiksi. Kartoille piirrettiin sekä todellisuuden kuvaus että suunnitelma siitä, miten kaupunki tulevaisuudessa rakentuisi, joskus molempia yhdistäen. 1890-luvun Helsingin kartoilla Katajanokan satamakorttelit näyttivät erilaisilta kuin nykyään, sillä ne olivat vasta aikomuksia. Suunnitelmien toteutus saattoi viedä pitkään, mutta karttapiirrokset ohjasivat rakentamista kohti tavoitetta. Karttojen avulla todellisuutta otetaan hallintaan. Kartalle sotapäälliköt ovat perinteisesti piirtäneet strategioitaan, ja rauhan toteuduttua rajat voidaan vahvistaa, kartalle nekin.

Kaupunkihistorian tutkijalle kartat ovat paitsi innostuksen aiheita, myös kiinnostavia lähteitä. Päinvastoin kuin teknokraatin näkökulmasta voisi kuvitella, ne eivät ole täsmällisiä dokumentaatioita todellisuudesta, vaan representaatioita, esityksiä, siis tulkintoja silloinkin kun ne perustuvat matemaattisesti tarkkoihin mittauksiin. Keskeistä on kysymys, mitä osatekijöitä on karttaa varten valittu mitattavaksi, mitä ei. Tieteellisissä yhteyksissä karttoihin sovelletaan lähdekritiikkiä kuten kaikkiin kuviin. Mitä tarkoitusta varten kartta on laadittu, missä historiallisessa, taloudellisessa ja teknisessä kontekstissa sen laatiminen oli mahdollista, keitä varten kartta aikanaan tuotettiin? Oli hämmentävää todeta, että kun 1980-luvulla tutkin Nairobia, uusimmat mittakartat olivat kolonialismin ajoilta 1950-luvulta ja uusimmat mittatarkat kaupunkimaadokumentit olivat tonttikarttoja epätarkempia ilmakuvia. Entä kun Suomessa kartoilla esitettävistä asemakaavaehdotuksista jätetään korttelin vanhat rakennukset pois, vaikuttaako se kaupunkisuunnittelulautakunnan, kaupunginhallituksen tai kaupunginvaltuuston päätöksiin?

Jos mielikuvitusta riittää, kartat vievät toiseen aikaan. Itä-Berliinin matkailijakartassa 1980-luvulta ei näy yksityiskohtia kaupungin länsipuolelta, ja saman ajan Länsi-Berliinin matkailijakartalla muuri on vain viiva, jonka molemmat puolet on esitetty samalla tarkkuudella. Tukholman keskustauudistuksessa 1960- ja 1970-luvulla hävitetyt kadut elävät enää vain vanhoilla kartoilla. Helsingin historiallista kaupunkikartastoa (2009) varten laadittu kartta näyttää 17 maitokauppaa Museokadun ympäristössä vuonna 1939, kun maitotuotteet ostettiin kotiin päivittäin.

Karttojen avulla kaupunkihistorioitsija voi lievittää kaipuuta ja haaveilla tulevista kaupungeista, kenties Jorge Luis Borgesin kertomuksessa esiintyvän, hyvin tarkan kartan 1:1 mittakaavassa. Mutta tärkeintä ei saa unohtaa. Kartta on vain projektio elävästä elämästä. Kaupunkihistorioitsijalle vielä lumoavampia kuin kartat ovat ne todellisuudet, joita kartat esittävät: ihanat kaupungit.

27.6.2010
Anja Kervanto Nevanlinna