Tekijä: SKTS

Kaupunkirakentamista seuraavalle Helsingin tilanne näyttää ajoittain ainakin joissakin paikoissa toivottomalta. Musiikkitalon monttu kerää edelleen kyyneleitä ilman näkyvää uudisrakennusta ja uusien tietojen mukaan Makasiinien vilkkaasta elämästä muistuttanut fragmentti, joka yhteisin ponnistuksin saatiin taannoin säästettyä purkamiselta, tullaan poistamaan tanssipaviljongin tieltä. Tanssia vaillahan Töölönlahden alue olikin: tanssi yli Makasiinien hautojen?

Taivallahden ns. kylpylähotellin kaavan valitukset, joista kirjoitin kolumnissani Prosesseja, julkisuudessa tai ei, Hallinto-oikeus hylkäsi. Katajanokan laiturille hahmoteltu kappale kansainvälistä öykkäriarkkitehtuuria, jota viedään ”eteenpäin” kohti kaavaa Kaupunkisuunnittelulautakunnan siunauksella, uhkaa turmella sekä historiallisen kaupunkinäkymän että kaupunkilaisten oikeuden päättää kaupungistaan.

Mikä rooli medialla ja sen kautta vaikuttavilla verkostoilla on tällaisissa muutosprosesseissa, sitä on pakko kysyä. Kaupunkirakentamisessakin medialla on suuri valta. Ne visiot, joita jokin media haluaa vahvistaa, saavat runsaasti hyvää julkisuutta, mutta kriittisemmät tai käytettyjä menettelyjä kyseenalaistavat näkemykset jätetään pimentoon tai ne joutuvat median riepoteltaviksi. Tällaisesta mediapolitiikasta en innostu, varsinkaan silloin kun siihen näyttää liittyvän ns. objektiivisuudella hurskastelua tai sensaatiohakuisuutta. Tulevatko jotkut median edustajat pian ottamaan käyttöön lastenkasvatuksessa kuulemma suositun trion kiristys – uhkailu – lahjonta? Kaupunkirakentamisessa on aina kyse myös taloudesta, mutta se ei selitä joidenkin toimittajien henkilökohtaista poliittista agendaa.

Näistä näkymistä masentunut kaupunkitutkija saattaisi luopua toivosta ja heittää laptopinsa veteen, Musiikkitalon monttuun, Eteläsatamaan tai Taivallahteen. Ratkaisu on huono, sen ainoa seuraus on vahvimman aseen – sanojen! – menetys. Aina voi kirjoittaa, vaikka kaikki muu kohtaisi ylivoimaisilta tuntuvia esteitä. Kirjat ja kirjeet rakentavat siltoja toisiimme ja jäävät lopuksi jälkeemme.

Onhan toivoakin. (Tämä ei ole vaaleihin liittyvä poliittinen kommentti.) Taivallahden horisontissa näkyy Hallinto-oikeuden päätöksestä tehty valitus Korkeimpaan hallinto-oikeuteen, jossa käsittely on kesken; voisiko se päättyä hyvin? Kunnallisvaalit ovat ovella, ja kansalaisjärjestöissä aktiivisesti toimivana jäsenenä haluan uskoa äänestämisen painoon. Joskus on tosin ollut vaikea löytää yhteyttä vaaliohjelman korulauseiden ja saman puolueen valtuutettujen päätösten välillä.

Kaupunkien rakentamisprosessit ovat pitkiä – tai vielä pitempiä. Tarvitaan kärsivällisyyttä, kykyä säilyttää päämäärä kirkkaana, viisautta. Yhteisyys tavoitteissa on tärkeintä. Niin kauan kuin ei tarvitse puolustaa omaa kaupunkiaan ja kaupunginosaansa yksin, kun meitä on edes yksi toinenkin, joka näkee niiden merkitykset elämälleen, niin kauan jaksan uskoa tulevaisuuteen. Ehkä aikaa tavoitteen toteuttamiseen tarvitaan enemmän kuin alun perin kuvitteli, mutta tärkein asia ei muutu, rakkaus omaan kaupunkiin. Optimistin elämänviisaus, se on kaupunkitutkijalle ja kaupunkilaiselle ainoa vaihtoehto, muuta ei ole.

9.9.2008

Anja Kervanto Nevanlinna

Pariisissa avattiin huhtikuun lopulla 1940-luvun miehitysajan valokuvista koottu näyttely, joka on jo herättänyt voimakkaita mielipiteitä. Kuvaaja, ranskalainen André Zucca, tallensi vuosina 1941−1945 näkymiä saksalaiseen Signal-viikkolehteen propagandan tarkoituksiin, kollaboraattorina. Zuccan kuvat ovat tiettävästi ainoat miehitysajan Pariisista otetut värivalokuvat − säilyneitä on yli tuhat, joista näyttelyssä on mukana 270. Muilla kuvaajilla ei ollut mahdollisuuksia käyttää kallista värifilmiä eikä saada kuvauslupia. Näyttelyn kuvia ei kuitenkaan koskaan nähty Signal-lehdessä, joka julkaisi värillisinä vain sotakuvia.

Kuvista erottaa jonkin verran saksalaisia sotilaita ja sotilasajoneuvoja, hakaristilippuja julkisissa rakennuksissa ja saksankielisiä kilpiä, mutta näyttelyaineiston pääpaino on pariisilaisissa, heidän elämäntavassaan ja katukuvassaan. Concorde-aukio, Seine-joella Pont des Arts-sillan vieressä oleva uimalaitos ja altaan reunalla odottavat uimarit, Hallien ruokakauppiaiden ja ostajien tungos, Gare de Lyonin matkustajat laukkuineen, Marais’n juutalaiskorttelien nainen, jonka vaatteessa on keltainen tähti, Palais Royal-puiston ompelutöitä tekevät lastenhoitajat, muotiasussa poseeraava nainen, pyöräretkelle lähdössä olevat iloiset nuoret eväspaketteineen, saksalainen kirjakauppa Place de la Sorbonnen kulmassa, Luxembourgin puistossa auringossa hymyilevät nuoret naiset − tältä näytti miehitetty Pariisi.

Sodan keskellä, Wehrmachtin ja Waffen SS:n läsnäolosta huolimatta tuokiokuvat kertovat pariisilaisten arjesta ja elämästä, joiden täytyi jatkua vaikeinakin aikoina. Tässä mielessä näyttely sisältää vahvan poliittisen ulottuvuuden, josta vastalauseet ovat nousseet. Voiko miehitysaika koskaan olla ”normaalia”? Saako sitä vieläkään näyttää sellaisena ilman että samalla kuvataan sodan kauheaa todellisuutta kuvien ulkopuolelta?

Katsojat tietävät − heidän tulisi tietää − Ranskan historiasta muutakin: kansalaisten poliittisten oikeuksien kieltämisestä, sananvapauden tappamisesta, pelosta, puutteesta, juutalaisyhteisöjen laajamittaisesta ja järjestelmällisestä tuhoamisesta sekä yhteiskunnallisten rakenteiden rapauttamisesta mm. vihollisen kanssa toimivien kollaboraattoreiden johdosta, mutta myös vastarintaliikkeen operaatioista, salaisista kansainvälisistä yhteyksistä, kansakunnan yhteisistä henkisistä voimavaroista miehittäjiä vastaan jne. Kuvista ne eivät näy. Pienen halkeaman normaaliuden kuoreen tekee kuva ilmoituksesta, jossa hallinto kieltää jonojen muodostamisen ruokakauppojen ulkopuolelle; jonot olisivat paljastaneet, ettei elintarvikehuolto toiminut moitteetta saksalaishallinnosta huolimatta.

Kaupunkihistorian tutkijalle näyttely osoittaa, miten kiinteästi arkkitehtuurihistoria ja poliittinen historia kietoutuvat toisiinsa. Jos kuvat esittäisivät vain katunäkymiä ilman ihmisiä arkkitehtuurikuvien konvention mukaisesti, ne tuskin kiinnostaisivat sen enempää historioitsijoita kuin kansalaisiakaan tai edes arkkitehtuurihistorioitsijoita, joiden maailmaa hallitsevat suunnitelmat ja kunkin ajan uudisrakennukset. Mutta myös toisinpäin: jos kuvissa näkyisi vain ihmisiä ilman omaa yhteisöään tai miljöötään, nekin jättäisivät katsojat kylmiksi. Yhdistelmä sen sijaan on vaikuttava.

Zuccan kuvista tekee unohtumattomia ja historiallisesti tärkeitä dokumentteja juuri kaupunkimaiseman ja siinä toimivien ihmisten liittyminen poliittiseen todellisuuteen: 1940-luvun yhteisö elää tunnistettavissa paikoissa miehitysajan Pariisissa. Menneisyys tulee todeksi lähes käsin kosketeltavana. Samalla kuvat todistavat arjen voimasta, sen keskeisestä merkityksestä ihmisten elämässä. Mitä kuvista näkyisi omasta todellisuudestamme ja mitä jäisi näkymättä, jos kuvaaja olisi täällä tänään?

Tutkijalle kuvat kertovat ennen muuta siitä, mitä Zucca valitsi esitettäväksi, ei niinkään mitä Pariisin koko todellisuus ”oli” silloin. Pidän todennäköisenä, että osa näyttelyn kuvista on jossain muodossa järjestettyjä, vaikka niitä ei muista erotakaan. Dokumentteina tarjottuja mutta kuvaajan lavastamia kuvia on ennenkin nähty, esim. monet Robert Doisneau’n kuvat. Katsojan tehtäväksi jää asettaa kysymys propagandatavoitteiden, mahdollisen lavastuksen ja dokumentoinnin uskottavuuden välisistä suhteista.

Näyttelyn herättämä vastustus osoittaa, miten historiantutkimusta ja sen lähteitä on yhä useammin alettu käyttää aseina eri tahojen omien intressien puolustamiseen ja valta-asemien legitimointiin. Kiista ei koskekaan kuvia miehitysajan Pariisista vaan niiden käyttöarvoa poliittisessa argumentaatiossa. Samalla ohitetaan historiantutkijoiden näkökulmat moniulotteisten kansallisten kysymysten selkiyttäjinä ja historiantutkimuksen tehtävät menneisyyden ymmärtämisen välineenä.

Ennen Signal-lehden toimeksiantoa André Zucca kuvasi marras-joulukuussa Talvisodan pommituksia Paris-Match-lehdelle, joka julkaisi kuvat tuoreeltaan yhdessä lehden toisen reportterin Denise Bellonin muutamaa kuukautta aikaisemmin Suomessa ottamien kuvien kanssa. Lehdessä rinnastus oli dramaattinen: vierekkäisissä kuvissa edistyksellinen pohjoinen maa, jonka moderni arkkitehtuuri ja taiteilijat tunnettiin kansainvälisesti, ja pommitusten jälkiä pääkaupungista, näkymä, joka pian ulottuisi koko Eurooppaan. Bellonin 2002 löydetyistä Suomi-kuvista on äskettäin julkaistu kirjat Denise Bellon − Onnen maa, Suomi elokuussa 1939 ja Denise Bellon − Finlande été 1939 (toim. Ulla Paavilainen, 2008).

Anja Kervanto Nevanlinna

(1.5.2008)

Kansalaisjärjestöjen toiminta on merkittävä osa modernin yhteiskunnan kehittämistä. Julkisten instituutioiden kuten valtion ja kaupunkien sekä yksityisen sektorin, yritysmaailman rinnalla kansalaisjärjestöt muodostavat yhteisöjen kolmannen tukijalan ja vallankäyttäjäryhmän. Kansalaisjärjestöt ovat rakentuneet julkista valtaa ja elinkeinoelämän organisaatioita löyhemmin ja vähemmän hierarkisesti, mutta usein niiden piiristä löytyy enemmän joustavuutta ja kykyä reagoida nopeastikin. Eri kansalaisjärjestöissä toimiville ihmisille haluan antaa kaiken tukeni: yhteisten tavoitteiden puolesta tehty työ on hyvin tärkeää, se on sitä, mikä maailmaa eniten uudistaa.

Kaupunkitutkimuksen Seura pyrkii omalta osaltaan osallistumaan keskusteluun ja vaikuttamaan yhteiskunnallisiin muutoksiin. Olemme eri yhteyksissä avanneet kotimaisia ja kansainvälisiä näkökulmia kaupunkirakentamiseen. Vaikka olemme yksilöinä joskus ottaneet voimakkaastikin kantaa ajankohtaisiin kaupunkisuunnittelun kysymyksiin, emme ole Seurana lähteneet julkisesti niitä polemisoimaan. Kaupunkitutkimuskolumnien kirjoittajille on kyllä tarjottu tähänkin tilaa.

Niin kauan kuin muistan (eikä se ole vähän) julkiseen keskusteluun kaupunkien suunnittelusta on virkakoneistossa suhtauduttu kaksijakoisesti. Toisaalta suunnitelmiin sisältyy potentiaalisesti paljon taloudellisia ja poliittisia intressejä, joiden ajaminen edellyttää tietojen salaamista tai ainakin rajoittamista. Toisaalta demokratian pelisääntöihin kuuluu jonkinasteinen avoimuus. Kaupunkisuunnittelijoiden osaksi on historiallisesti jäänyt tasapainottelu kaupungin poliittisen johdon intressien ja kaupunkilaisten osallistumisvaatimusten välillä. Tässä kehyksessä kansalaisjärjestöt helposti sijoitetaan kaupungin johdon vastapooliksi, eräänlaiseksi määritelmälliseksi oppositioksi.

En näe perustavaa ristiriitaa näiden osapuolien välillä. Kansalaisjärjestöt tekevät työtä yhteisten asioiden edistämiseksi, yleensä palkatta ja henkilökohtaisesti sitoutuneena. Yhtä selvää on, että kaupungin johto ja kaupunkisuunnittelijat pyrkivät parempaan kaupunkiin. Se, että nämä kaksi tahoa ovat tavoitteen operationalisoinnista ja keinoista joskus eri mieltä, on odotettavissa. Mutta sen ei pitäisi tarkoittaa vastakkainasettelua, vaan tarvetta dialogiin.

Esimerkiksi Helsingin Taivallahden hotellikaavan valmistelussa ilmeni erimielisyys, jonka kaupunginjohto ratkaisi salailulla (ks. kirjoitukseni ”Prosesseja, julkisuudessa tai ei”). Voisiko yhtenä syynä jännitteisiin olla liian vähäiset tilaisuudet avoimeen keskusteluun, jossa molemmat osapuolet olisivat fyysisesti läsnä? Ei niin, että toinen osapuoli on altavastaajana (kaupunkisuunnittelun johto) tai hyökkääjänä (kansalaisjärjestöt), vaan niin, että etsitään yhdessä ratkaisuja, joissa kaikki intressit otettaisiin tasapainoisesti huomioon. Vai onko kaupungin johdon valta yhtenäisyydessään ”parempaa” kuin kansalaisjärjestöjen vähemmän vallan moniäänisyys? Kyllä kansalaisjärjestöt ymmärtävät poliittisten ja taloudellisten intressien merkityksen kaupunkien suunnittelussa, vaikka pyrkivät samalla esim. historiallisesti kerrostuneen ja tasa-arvoisemman ympäristön toteutumiseen. Olen varma siitä, että kansalaisjärjestöjen laaja yhteiskunnallinen pohja tuottaa uudenlaisia ratkaisuja kaupunkien monimutkaisiin ongelmiin.

Jos olen jotain kansalaistoiminnasta vuosien mittaan oppinut, ainakin pitkäjänteisyyttä. Reunaehdoissa tapahtuvat muutokset voivat joskus siirtää päämäärän toteuttamista epävarmaan tulevaisuuteen, mihin malttamattomamman kaupunkilaisen on ollut vaikea sopeutua. Mutta Siperia opettaa. Kun edellytykset sitten täyttyvät, muutos tulee mahdolliseksi ja onnellisimmissa tapauksissa yhteiset tavoitteet toteutuvat. Se on paras palaute, jonka kansalaisjärjestön aktiivinen jäsen ja kaupunkilainen voi saada.

*

Tilaisuutesi vaikuttaa: Seuran vuosikokous tiistaina 15.4. klo 16.30 Kaupunkisuunnitteluviraston auditoriossa ja sen jälkeen klo 17.10 Keskustaprojektin päällikkö Ilpo Forssén esittelee Eteläsataman uusimpia suunnitelmia.

(5.4.2008)

Anja Kervanto Nevanlinna