Tekijä: SKTS

Leppoisuuden vaalimisessa ja hitauttamisen trendissä, joka näyttää varsinaisesti syntyneen 1990-luvulla ja voimistuneen nyt uuden vuosituhannen alussa, on aina kysymys pysäytyksestä, hiljaisuudesta tai hidastuksesta. Kaupunkikeskustan sulkeminen tilapäisesti liikenteeltä merkitsee ennen kaikkea yksityisautoilun pysäytystä. Käytännössä toimenpide myös hiljentää kaupungin ja hidastaa keskimääräistä liikkumisnopeutta siellä.

Jos esimerkiksi liikenteen saasteet kävisivät Helsingissä sietämättömiksi, voisi kaupunginjohtaja varautumissuunnitelman mukaisesti ylipäällikön päiväkäskyllään ääritapauksessa kieltää yksityisautoilun kantakaupungissa ja jopa koko kaupunkialueella. Kaupunkilaiset ohjattaisiin käyttämään joukkoliikennettä tai jäämään lähitöihin kotiin. Etenkin talvisin ongelmana saattaa olla, että liikenteen päästöt eivät pääse laimenemaan, silloin esimerkiksi sydänpotilaat, astmaatikot ja pienet lapset ovat vaarassa saada oireita. Yksityisautoilun kieltäminen eli blocco totale toimii hätäapuna, mutta pitkän aikavälin tilanteen parantamiseksi tarvittaisiin kestävämpiä keinoja. Blocco totale -rajoitukset Euroopan kaupungeissa ovat kieltäneet autoilun esimerkiksi sunnuntaisin tai kullekin autolle rekisterinumeron mukaan on liikkuminen sallittu vain joka toinen päivä.

Kolmanneksi on pidetty autottomia päiviä, jos saastearvot kaupungissa ovat nousseet liian korkeiksi. Autottoman kaupungin kaduilla on liikkunut pyöräilijöitä, rullaluistelijoita, pyörätuolikulkijoita ja rullasuksihiihtäjiä. Sallittuja ovat olleet myös sähkö-, hybridi-, metaani- ja nestekaasuautot. Autioissa aavekaupungeissa ovat suunnistaneet hälytys- ja huoltoajoneuvot, taksit ja poikkeusluvan saaneet liikennevälineet sekä joukkoliikenne.

Jokapäiväiseen joukkoliikenteeseen voitaisiin imagollisesti hyvinkin liittää ajatus positiivisesta hitaudesta. Standardeista tinkien harvakseltaan liikkuva linja-autokaan ei olisi ongelma. Haasteena säilyy se, että kännykän tapaan yksityisauto antaa lupauksen joustavammasta ja helpommasta ajankäytöstä verrattuna julkiseen liikenteeseen.

01.11.2008

Timo Kopomaa

Ystäväni 60-vuotissyntymäpäivä äskettäin Uppsalassa herätti kysymyksen, mitä kuusi vuosikymmentä merkitsee kaupungin historiassa, erityisesti pääkaupungin historiassa. Olin ensi kertaa Tukholmassa 51 vuotta sitten, ja sen jälkeen vuosittain 1960-luvun lopulle saakka. Muistan merimatkat Aallottarella ja Vellamolla, Suomen-laivojen sataman Gamla Stanin edustalla ja kaupungin tunnelman, joka oli toisenlainen kuin kotona.

Kungsgataniin en koskaan kyllästynyt. Pääkadun toista päätä koristi Stureplanin sienikatos raitiolinjojen kohtauspaikalla, toista rautatiealueen ylittävä silta, ja niiden väliä rytmittivät Konserttitalo ja pienet pilvenpiirtäjätornit siltoineen. Yhden tornin takana asui isän ystävä, joka kertoi elämästään Pariisissa ja toi minulle myöhemmin Shakespearen kootut teokset, sonetteineen, englanniksi. Drottninggatanin joissakin pienissä kaupoissa viipyi vielä viime vuosisadan alun henki, mutta valtasuonen intensiivisyys oli suurkaupunkia. Muistan myös Kungsträdgårdenin viileät puistokäytävät ja vastarakennetun Vällingbyn lähiön, jota ihailtiin, mielestäni aiheetta.

Tätä Tukholmaa en enää löydä. Vasemmanpuoleisen liikenteen muuttaminen oikeanpuoleiseksi vuonna 1967 Olof Palmen ollessa liikenneministerinä oli vain pieni osa ruotsalaisen yhteiskunnan tahdosta hallita maailmaansa. Modernisaatioprojekti, jonka johdosta kymmenittäin Norrmalmin kortteleita purettiin, toi tuntemani kaupungin tilalle suuren mittakaavan, sulkeutuneet liikekolossit ja maanalaiset liikenneympäristöt. Hamngatanista tuli uusi pääkatu, jota levennettäessä toisen reunan korttelirivistö hävitettiin. Muutama vuosi sitten katosi myös vanha Kungsträdgården, kun suuret puut kaadettiin ja niiden tilalle tuotiin pikkupuita, lähes yhtä mitättömiä kuin muovipalmut puistoravintolassa.

Tukholman Cityn uudistamista voi verrata Pariisin 1800-luvun jälkipuoliskolla toteutettuun modernisointiin, välissä satakunta vuotta. Kumpaakin pidettiin välttämättömänä teollistumisen ja kaupungistumisen seurausten hallitsemiseksi. Pariisissa muutosta johti Napoléon III:n 1852 nimittämä prefekti paroni Haussmann, Tukholmassa kaupunginvaltuusto, joka kesäkuussa 1945 teki päätöksen uudistaa Norrmalmin kaupunginosa; äänestyksessä jakolinjat kulkivat puolueiden sisällä. Purkutyöt alkoivat 1951.

Tänään Haussmannin Pariisi on se Oikea Pariisi, jota matkailijat yhä ihastelevat. Myös Tukholma vetää puoleensa vierailijoita, mutta magneetteina ovat Gamla Stan, vesimaisemat sekä Nobel-juhlallisuuksistakin tunnetut Kaupungintalo ja Konserttitalo, eivät modernismin kaupunkisuunnittelun tai arkkitehtuurin tuotokset. Tukholman kaupunki esittelee itseään painotetusti historiallisten paikkojen kautta. Uusista vain Modernin taiteen museo vilahtaa kuvissa, sekin kokoelmiensa vuoksi.

Euroopassa historia tekee kaupungin, antaa sille muista erottuvan identiteetin, liittää sen toisiin kaupunkeihin ja yhteiseen kulttuurihistoriaamme. Toisessa maailmansodassa tuhoutuneita kaupunginosia ja keskeisiä monumentteja on rakennettu uudelleen mm. Varsovassa ja Berliinissä, ja samalla on rakennettu identiteetille jatkuvuutta. Mutta Pohjoismaissa ja Yhdysvalloissa on toisin. Vain jumaluutta tavoittelevat kaupunkisuunnittelijat – syntiin lankeavat erityisesti arkkitehdit, valtuutetut ja kaupunginjohto – voivat kuvitella, että hitaasti muodostuneen historiallisen kaupunkikuvan nujertava moderni uudisrakennus voisi lisätä jonkin paikan vetovoimaa.

Esimerkiksi Tukholmassa tuli viime vuonna julkisuuteen suunnitelma toteuttaa Riddarfjärdenille suuri kelluva hotellikylpylä, joka tuhoaisi Kaupungintalon ainutlaatuisen ympäristön ja harkitun arkkitehtonisen kokonaisuuden. Hanketta ajaneille paikan erityinen, kansainvälisesti tunnettu luonne oli ominaisuus, josta heidän pitäisi saada kunnon kauppahinta uudisrakennuksen avulla.

Helsingissä on tekeillä samankaltainen rahakas operaatio. Hyödyn saavat kiinteistösijoittaja ja rakennuksen suunnittelija, maksajiksi joudumme me helsinkiläiset, suomalaiset ja vierailijat. Operaation tämänhetkinen vaihe on Kaupunkisuunnitteluvirastossa laadittu asemakaavaluonnos, joka sallisi rakentaa monikerroksisen hotellin Katajanokan rantatontille Presidentinlinnan edustalle. Kaupungin johto valmistelee tontin myyntiä norjalaiselle kiinteistösijoitusfirmalle. Kaavan mukaisesti toteutettu rakennus on mm. paikkaan mittakaavaltaan aivan liian suuri, sen arkkitehtuuri on ala-arvoista ja geometrialtaan aggressiivista, lasimateriaali rikkoo kaupunkikuvaa peruuttamattomasti, hotellifunktio on paikkaan sopimaton, eikä tonttia missään tapauksessa tulisi myydä keinottelua varten. Paikan henki on uhattuna. Valtuutettujen tai muiden luottamushenkilöiden ei tule hyväksyä asemakaavaa missään muodossa.

Mutta jos riittävän moni pääkaupungin rakentamista hallitsevien puolueiden edustajista ei ymmärrä asemakaavan katastrofaalisia vaikutuksia Helsingin kansainväliselle identiteetille ja maineelle, tai jos he eivät välitä niistä, projekti toteutuu, vaikka kaupungin tulevaisuudesta huolta kantavat henkilöt ja yhteisöt tekisivät kaikkensa onnettomuuden estämiseksi. Kysykääpä valtuustoehdokkaaltanne, miten hän äänestäisi kaavasta.

Miksi Helsingissä ei riitä ymmärrystä edes sen kaikkein tunnetuimman paikan, Helsingin ikonisen näkymän suojeluun? Venetsia ei olisi maailman kauneimpana pidettyjen kaupunkien joukossa, jos Markuksen torin edustalle rakennettaisiin liikemieshotelli – mutta sellaista sinne ei koskaan rakennettaisi, koska italialaisille historialla on sekä itseisarvoa että kulttuuriarvoa, jotka viime kädessä palvelevat myös taloudellisia intressejä. Miksi Senaatintori ja empirejulkisivu yhä kuuluvat kuvatuimpiin kohteisiin, vaikka tarjolla olisi myös Kiasman ja Kampin kauppakeskuksen modernia arkkitehtuuria? Autan vähän: ensin mainittujen kulttuuriset merkitykset ovat ankkuroituneet yhteiseen historiaamme, ei vain sponsoreiden tai kansainvälisten sijoittajien brändeihin tai kassavirtaan.

Kaupunkitutkijat ja historioitsijat eri puolilla Eurooppaa ovat seuranneet kauhistuneina kuvauksia Helsingin suunnitelmista. He ovat toivoneet kansainvälisen verkoston muodostamista ikonisen näkymän säilyttämisen puolesta ja hotelliasemakaavaa vastaan. Mitä mieltä te olette?

06.10.2008

Anja Kervanto Nevanlinna

Mikä voisi olla lapsiperheille arkipäiväisempää kaupunkitilaa kuin leikkipuisto? Urbaani ilmiöhän leikkipuistot pohjimmiltaan ovat, sillä maaseudulla riittää tilaa leikkiä ilman sille erikseen varattua tilaa ja laitteita. Leikkipuistoista ja niissä järjestystä toiminnasta on tullut niin tärkeä osa kaupungeissa asuvien pienten lasten perheiden tukiverkkoa, että niihin tutustutaan jo perhevalmennuksessa.

Kaupunkitutkimuksen seurassa on viime aikoina puhuttu paljon kansalaisjärjestöjen merkityksestä kaupunkien suunnittelussa. Myös leikkikentät saivat alkunsa kansalaisjärjestöistä: Yhdysvalloissa niitä ajoi 1900-luvun alussa leikkikenttäliike, jolla oli yhteys naisten äänioikeutta reformiliikkeeseen. Sen sivutuotteena osa reformisteista ajoi äitien ja lasten oikeuksia ja sai läpi monia koulua, päiväkoteja ja leikkipuistoja tukevia aloitteita. – Ja tässä nämä aktivistinaiset onnistuivat ennen kuin saivat äänioikeusvaatimuksensa läpi.

Leikkikenttätoiminnan suomalainen pioneeri – jälleen nainen – Anni Collan (1876­–-1962) tunsi henkilökohtaisesti amerikkalaisen leikkikenttäliikkeen. Hän julkaisi monia urheilu- ja leikkikenttiä koskevia opaskirjoja 1910-–30-luvulla. Collan, joka oli myös varhaisen naisvoimistelun ja tyttöpartioliikkeen aktiivi, painotti selkeää ikä- ja sukupuolijakoa leikkikenttien suunnittelussa ja sitä, että kentillä tuli järjestää huolellisesti organisoitua toimintaa, jota asianmukaisesti koulutetut aikuiset valvoivat. Collanin mukaan tänään rakennettu leikkikenttä tekee huomisen vankilat ja sairashuoneet tarpeettomiksi.

Leikkikentistä tuli osa kaupunkien kaavoitusta 1900-luvun alussa: esimerkiksi Helsingin leikkipuistoilla voidaan katsoa olevan jo yli 90-vuotinen historia. Kaupunkipuistot, hyödyllisen vapaa-ajan vieton tilat, olivat yksi 1900-luvun alkukymmenten kaavoittajien kiinnostuksenkohteista. Samalla kun kaupunkipuistojen pinta-aloja ja sijaintietäisyyksiä suhteessa asutukseen systematisoitiin, otettiin mukaan myös lasten ja nuorten tervehenkiseen leikkiin ja urheiluun tarkoitetut puistot. Toiseen maailmansotaan mennessä standardisoidut, toiminnallisesti ja ikäryhmittäin määritellyt leikkipuistot olivat vakiintunut osa kaupunkisuunnittelua. Nyt leikkipuistoista on tullut jo niin vankka osa kaupunkitilaa, että ne ovat jo suojelukiistojenkin kohteena, kuten viimekeväinen keskustelu Tornitason leikkipaikasta Tapiolassa osoittaa.

Sekä varhaiset suunnittelijat että kansalaisaktiivit argumentoivat leikkikenttien puolesta vetoamalla niiden terveelliseen ja sosiaalistavaan vaikutukseen. Leikkikentillä (työväestön ja Yhdysvalloissa erityisesti slummialueiden) lapsista kasvaisi kunnon kansalaisia. Ajatus perustui pitkälti siihen, että puistot pitäisivät lapset pois kaduilta sekä siihen, että kentillä olisi valvottua toimintaa eli läsnä olisi toimintaa ohjaava aikuinen.

Entä nyt, miten leikkipuistoista ajatellaan 2000-luvun Suomessa? Eräs ajatuksia herättävä esimerkki on Kotkan kaupungin viime keväälle suunniteltu kokeilu, jossa muutamaan leikkipuistoon oli tarkoitus sijoittaa valvontakameroita. Kameroiden kuva olisi lähetty suorana Kotkan kaupungin verkkosivuille, josta kuka tahansa voisi seurata kotikoneeltaan puistojen tapahtumia ja jopa ohjata minuutin ajan kerrallaan kameraa. Asiasta syntyi vilkas kansalaiskeskustelu, jossa epäiltiin vahvasti kameroiden kykyä lisätä lasten turvallisuutta. – ”Kamera ei taatusti puhalla, jos lapsi loukkaa polvensa keinussa”, totesi eräs Helsingin Sanomien verkkosivuilla keskusteluun osallistunut henkilö. Henkilökohtaisesti toivon, että tämä jää yksittäiseksi aloitteeksi ja puistoissa olisi vastaisuudessa mieluummin aikuisia, joiden läsnäoloa lapset ja nuoret tuntuvat tarvitsevan eli juuri sitä mainiota puistotoimintaa, jonka puolesta on jo 1900-luvun alusta lähtien puhuttu.

Välillä on hyvä kysyä myös lapsilta, millaisissa leikkiympäristöissä he viihtyvät. Lapin yliopiston tutkijat pyysivät muutaman vuoden takaisessa tutkimushankkeessa päiväkoti-ikäisiä lapsia piirtämään ihanteellisia leikkipaikkoja. Lapset piirsivät seikkailumaailmoita ja erilaisia, voimakkaitakin tunteita herättäviä ympäristöjä. Useassa kuvassa oli myös tietokoneita. Tutkimuksen yhtenä lopputuloksena on Rovaniemellä toimiva ”älykäs leikkikenttä”, jonka tavoitteena on tarjota leikin ja liikunnan lisäksi älyllisiä haasteita sekä aikuisille että lapsille ja joka palvelee opettajia opetuksen osana. Toinen tutkimuksen konkreettinen lopputulos oli kaiken ikäisille tarkoitettu leikkikenttä, jossa selvitettiin erityisesti toiminnan vaikutuksia ikäihmisille. Tulosten mukaan senioreiden fyysinen kunto parani, samoin uskallus liikkua. Lisäksi he ja lapset tuntuivat viihtyvän hyvin keskenään. Yhteinen tila myös laajensi lasten ja ikäihmisten käsityksiä toisistaan, kohtaamisen mahdollisuus loi uutta, paljon peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä.

Kaupunkitilassa leikin mahdollisuudet ovat usein turvallisuussyistä rajattuja ja ihmisten kohtaamiselle on erikseen järjestettävä mahdollisuuksia ja tilaa. Voi kuitenkin kysyä, onko suunta oikea, jos lapsia valvovat kamerat ja yksityiskohtia myöten hiotut leikkivälineet on sidottu osaksi opetussuunnitelman toteutusta. Olisiko lapsista sittenkin leikki lopulta hauskinta siellä, minne kameran (ja välillä myös vanhemman) valvova silmä ei yllä ja siellä, minne voi itse rakentaa risumajansa? Siis vaikkapa kaupunkien välitiloissa, joutomailla, kuten omasta lapsuudestani muistan.

Ulla Salmela

10/2008

Julkaisimme professori Laura Kolben kanssa kevättalvella kirjan ”Helsinki 1918, Pääkaupunki ja sota”. Itse kirjoitin kirjassa väitöstutkimukseni aiheesta: nuoren modernin kaupunkiyhteisön haavoittuvuudesta ja Helsingin tapahtumista 1914-1918. Kolbe käsitteli saksalaisten roolia sekä vuoden 1918 muiston luomista ja ylläpitämistä pääkaupungin näkökulmasta. Artikkeliemme lisäksi kirjassa on kymmeniä Gunnar Lönnqvistin ottamia kuvia vuosilta 1913-1918. Pian tuon kirjan julkistamistilaisuuden jälkeen alkoi puhelin soida ja sähköposti täyttyä erilaisista aihetta ja teostamme koskevista tiedusteluista. Kevään ja kesän aikana olen saanut olla erilaisissa tilaisuuksissa sekä eri medioissa puhumassa ja keskustelemassa aiheesta. Yleisenä huomiona näistä tilaisuuksista on noussut esiin, että vuoden 1918 traumat ovat edelleen syviä ja todellisia. Etenkin terrori puhuttaa. Kaupunkihistorioitsijan kannalta mielenkiintoista on ollut huomata kuinka vahvasti valkoisen Suomen mytologian luojat toisaalla ja Väinö Linna toisaalla ovat onnistuneet vaikuttamaan ihmisten yleiskuvaan vuoden 1918 tapahtumista. Kärjistetysti voi sanoa, että sota nähdään yleisesti lähinnä agraariyhteiskunnan punavalkoisena kriisinä, jonka keskiössä olivat talonpojat ja torpparit. Yleiseurooppalainen kaupunkiväestön kriisi samanlaisine seurauksineen ei ole yleiseen historiakuvaan mahtunut.

Näin elonkorjuun aikaan on hyvä käsitellä erästä ensimmäisen maailmansodan aikaista yleiseurooppalaista kaupunkiväestön ongelmaa ja erästä vähälle huomiolle jäänyttä ratkaisua sen helpottamiseksi, nimittäin elintarvikepulaa ja kaupunkitilan ottamista viljelykäyttöön. Sodan syttyessä eurooppalaiset suurkaupungit olivat moderneja kaupunkeja, joiden elämä perustui monisäikeiseen infrastruktuuriin ja markkinatalouteen. Kaupunkilaiset hankkivat jokapäiväisen leipänsä elintarvikekaupoista ja maksoivat ostoksensa palkaksi saamallaan rahalla. Elintarvikkeet tuotiin sieltä, mistä niitä maailmanmarkkinoilta halvimmalla sai. Kaupunkien huolto oli täysin markkinoiden varassa ja siten haavoittuvainen erilaisille kriiseille. Aiemmin taloudelliset kriisit olivat aiheuttaneet paikallisia vaikeuksia, mutta vasta pitkittynyt sota sai aikaan laajan eurooppalaisen kaupunkiväestön huoltokriisin. Harvat maat olivat enää omavaraisia tärkeimpien elintarvikkeiden suhteen, ja sotatila vaikeutti kuljetuksia sekä rajoitti markkinamekanismien toimintaa. Vuonna 1916 elintarvikepula oli jo arkea niin Berliinissä, Pariisissa, Pietarissa kuin Helsingissäkin. Tilanne oli uusi, eikä kokemuksia näin laajoista huoltotoimista ollut. Sota-aika esti tietojen vaihdon erilaisista keinoista pulan helpottamiseksi, mutta lopulta kaikkialla päädyttiin hyvin samankaltaisiin toimiin: yhteisöllisten toimijoiden (valtio, kunnat, työnantajat ym.) subventoimiin elintarvikehankintoihin ja säännöstelyyn sekä kaupunkitilan ottamiseen viljelyskäyttöön.

Helsingissä kaupunkitilaa otettiin viljeltäväksi kahdella tavalla. Selkeästi kaupunkitilaan kuuluvat viheralueet, kuten puistot, otettiin kaupungin omaan viljelyskäyttöön. Monin paikoin puistojen kukkaistutukset vaihtuivat kasviksiin. Toinen ja vaikutuksiltaan merkittävämpi keino oli palstojen vuokraaminen kaupunkilaisille. Lisäksi vuonna 1918 avattiin Helsingin ensimmäisen siirtolapuutarha-alue. Palstat ja siirtolapuutarhat olivat yleiseurooppalaisia ratkaisuja urbanisoitumisen mukanaan tuomiin ongelmiin. Alun perin kaupunkiviljelyksien perustamisen taustalla olivat enemmän sosiaaliset ja hygieeniset syyt: ajateltiin, että työskentely viljelyksillä pitäisi perheet poissa kaupungin paheista ja antaisi työläisten elämään terveellisiä tavoitteita ja pysyvyyttä. Näin saataisiin pala maaseutua myös niille, jotka eivät pystyneet kaupungista poistumaan.

Maailmansodan aikana palstojen tuotannollinen merkitys nousi ensisijaiseksi ja palstat olivat erittäin haluttuja. Helsingissä kaupungin viljelykseen vuokraamien palstojen määrä kasvoi nopeasti, mutta kaikille halukkaille tontteja ei riittänyt. Ongelmana oli lisäksi se, että kaikki kaupunkitilan viljelystoimet myöhästyivät sekä 1917 että 1918, koska historian suuret tapahtumat ajoittuivat molempina vuosina kevättalveen. Joka tapauksessa kaupunkitilan hyödyntäminen viljelyskäytössä osoittautui merkittäväksi keinoksi kaupunkiväestön huoltamisessa, ja 1900-luvun aikana tuli vielä monia pula- tai sota-aikoja, jolloin viljelyksistä oli kaupunkilaisille iloa muutenkin kuin virkistysmielessä.

Urbaani pienviljely ei ole minulle henkilökohtaisesti ajankohtainen aihe vain historiatieteellisestä näkökulmasta, sillä keväällä minusta tuli myös siirtolapuutarhamökin isäntä. Mökkimme sijaitsee Oulunkylän siirtolapuutarhassa, polkupyörämatkan päässä kotoa. Oulunkylän siirtolapuutarhan historia on myös kiinteästi sidoksissa urbaanin yhteisön kriisiin: se perustettiin vuonna 1940 sota-ajan elintarvikekriisiä helpottamaan ja seuraavina vuosina ensimmäiset viljelijät joutuivat perimätiedon mukaan käyttämään mökkien maakellareita pommisuojina. Vaikka elintarvikkeiden hintojen nousu onkin ollut otsikoissa tänä kesänä, ei meidän perheemme päällimmäisenä motiivina mökin hankinnassa ollut elintarvikehuollon varmistaminen tai edes väitöskirjateesieni kenttätutkimus. Halusimme kesänviettopaikan, jossa voisimme yhdistää kesämökki- ja kaupunkielämän parhaat puolet. Näin matkalla ei tarvitse päivitellä ruuhkia tai polttoainekuluja, eikä tarvitse miettiä mistä lapsiperheelle aina tarpeelliset terveydenhuoltopalvelut löytyvät mökkeilykunnasta. Kesälomaan kiinteästi kuuluvan, toista viikkoa kestävän kylmän sadejakson voi viettää pienellä siirtymällä kotona. Ratkaisu on edullinen sekä meidän taloudellemme ja hermoillemme että ympäristölle.

Siirtolapuutarhoissa on selvästi menossa hidas siirtymäkausi, jossa vanhempi kaarti joutuu iän tuomien vaikeuksien myötä vähitellen luopumaan mökkeilystä ja tilalle tulee nuorempaa polvea. Monilla uusilla tulokkailla motiivit ovat vastaavia kuin meillä. Voidaan siis sanoa, että pienin muutoksin alkuperäiset sosiaalis-hygieniset syyt ovat edelleen voimissaan. Erona kuitenkin on, että alkuperäinen osittain antiurbaani lähtökohta on kääntynyt urbaanimpaan suuntaan: ennen mökkejä suunniteltiin niille, jotka eivät päässeet kaupungista pois – nyt niille, jotka eivät halua sieltä poistua. Toinen merkittävä muutos on mökkien hintatason raju kasvu, ainakin akateemisen pätkätyöläisen näkökulmasta hinnat alkavat olla jo kipurajoilla. Ehkäpä ilmastonmuutos, energian kallistuminen ja voimistuva ympäristöajattelu johtavat lähivuosina uusien siirtolapuutarha-alueiden kaavoittamiseen ja sitä myötä hintatason järkeistymiseen.

Toivottavasti voimme jatkossakin mökkeillä rauhassa ja ylläpitää viljelyksiä vain harrastemielessä ilman, että täytyisi miettiä tulevan talven elintarviketilannetta ja viljelykasvien ravintopitoisuuksia.

30.09.2008

Samu Nyström