Kun viettää koko kesän kaupungissa, urbaani maisema tulee toisella tavalla lähelle kuin talvella. Keskeneräisyys on tyypillistä helsinkiläiskesää. Uudisrakennuksen työmaa aloitetaan, jalkakäytävän putkistosuolet avataan näkyville, korjaustyön muovit levitetään julkisivun peitteeksi. Sen jälkeen alkaa työporukan loma, tietysti.
Kesän kävelyillä olen seurannut Eduskuntatalon edustalle avautuvaa maisemaa Helsingin sydämessä. Runsaat kaksi vuotta sitten siinä oli vielä tuttu rakennusryhmä, entinen Töölön tavara-asema. Sen jälkeen on toteutettu valtavia muutoksia. Vanhat rakennukset hävitettiin nopeasti lyhyttä fragmenttia lukuunottamatta, maastoa muokattiin ottamaan vastaan uutta. Viime kuukausina kaupunkikuvassa ei kuitenkaan ole tapahtunut paljoakaan, ei maanpinnan yläpuolella. Voimme vain odottaa uudisrakennuksen etenemistä. Työmaa on keskeneräinen.
Kaupunkilaiselle ei omaksi ympäristöksi lopulta taida riittää menneisyydestään riisuttu maa-alue eikä kuvien ja kirjoitusten visiot joskus mahdollisesti toteutettavasta Musiikkitalosta. Pitkähkön epävarmuuden ja spekuloinnin tilalle olisi hyvä saada konkretiaa, uudisrakentamisen alkaminen tai edes varma tieto sen aikataulusta. Kuvista tulee kaupunkilaiselle todellisuutta vasta sitten, kun hän saa koskettaa Musiikkitalon seiniä, hengittää sitä, rakentaa oman suhteensa siihen, ottaa sen osaksi elämäänsä; pian, toivon.
Vain pari viikkoa ennen Ingmar Bergmanin äskettäistä kuolemaa satuin katsomaan nauhalta TV-version hänen elokuvastaan Fanny ja Alexander. Hollywood-elokuva se ei ole, Bergman ei sellaisia tehnyt. Fannyn ja Alexanderin sadan vuoden takaiset rakennukset olivat paljon enemmän kuin vain tapahtumien kehyksiä. Ne olivat yhteisöjensä kuvia: Uppsalan teatteriyhteisön intensiteetti, piispantalon sisäänpäin kääntynyt tuska, kesäpaikan esille houkuttelemat keveys ja ilo. Bergman kuvasi rakennusten ja elämänmuotojen välisiä yhteyksiä oivaltavasti mutta alleviivaamatta, osin lapsen näkökulmasta mutta vuosikymmenien kokemusten tuomalla ymmärryksellä. Hänen kuvissaan näkyy elämän hauraus ja miltei ihoon kiinni tuleva läheisyys.
Kesä tuo esiin kaupunkilaiselämän ytimen. Oman ympäristön keskeneräisyyttä on mahdollista sietää jonkin aikaa. Keskeneräiset paikat ovat eräänlaisia kaupunkielämän epäjatkuvuuskohtia, joiden toteutusta joutuu pakosta odottamaan. Mutta keskeneräisinäkin ne voivat antaa uskoa jatkuvuuteen, jos horisontista erottaa jotain pysyvämpää.
***
Sivujen päivitysongelmat ovat valitettavasti jatkuneet, mitä pahoittelen. Toivottavasti saamme hankaluudet selvitettyä lähiaikoina.
Ennakkotietoja syksyn ohjelmasta:
* Euroopan rakennusperintöpäivään liittyen on suunnitteilla iltapäiväretki Helsingin seudun urheilupaikkoihin syyskuun alussa (luultavasti n. 7.9. 9.9.) yhteistyössä rakennussuojelujärjestö ICOMOSin ja Puutarhahistorian seuran kanssa.
* Kaupunkitutkimuksen syyspäivän teemaksi olemme pohtineet mm. historiallisten kontekstien merkitystä kaupunkien identiteetille: kaupunkien paikallishistoriallista tutkimusta tradition luomisena. Ajankohta on vielä avoin.
Mutta eihän kesä ole vielä päättynyt, vaan kesken. Hyvää keskeneräistä loppukesää.
(5.8.2007)
Anja Kervanto Nevanlinna