Mikä tekee suurkaupungista eurooppalaisen? Historialliset monumenttirakennukset, keskustassa olevat asuinkorttelit, suuret puistot vai modernit liiketalot? Mikseivät nekin, mutta minulle nimenomaan rautatie tekee eurooppalaisen kaupungin.
Toista sataa vuotta sitten rautateiden rakentaminen vauhditti kaupungistumista ja teollistumista. Rautatiet ja asemat muuttivat kaupunkirakennetta. Lontoossa rautatielinjat johdettiin keskustaan halvimmalla saatavissa olevan tonttimaan kautta, mikä aiheutti työläisten asuttamien korttelien laajamittaisia purkuja. Pariisissa rautateiden rakentamista varten laadittuja maanlunastuslakeja käytettiin myös uusien pääkatujen leikkaamiseen vanhan katuverkoston läpi ja näin muodostettujen edustavien tonttien luovuttamiseen nousevalle porvaristolle.
Helsingissä rautatieaseman lähikorttelit alkoivat pian radan valmistuttua 1860-luvulla houkutella liiketoimintaa ja aiheuttivat vuosikymmenien mittaan liikekeskustan siirtymisen Kauppatorin ja Senaatintorin ympäristöstä selvästi länteen. Tampereella kaupungin rajojen ulkopuolelle vedetty rautatielinja ja uusi asema herättivät kaupunkilaisten pelkoja kaupungin siirtymisestä työväestön ilman asemakaavaa itselleen rakentamaan Kyttälään kunnes kaupunki osti maa-alueen, liitti sen kaupunkiin ja toteutti säännöllisen ruutukaavan. Työväen alue hävitettiin.
Yhdysvalloissa rautatiet olivat tärkeitä lännen valloituksessa ja niiden merkitys säilyi
1940-luvulle saakka, mutta vahvan autoteollisuuden ja halvan bensiinin myötä niiden käyttö kuihtui New York Cityn seutua ja muutamia muita koillis- ja luoteisrannikon yhteyksiä lukuunottamatta. Upeista Union Station -rakennuksista on mm. Washington DC:ssä, Chicagossa, St.Louis’issa ja Seattlessa tehty ostos- ja kulttuurikeskuksia. Ratapihat on jalostettu rakennusmaaksi tai kaupunkien puistoiksi. San Franciscon raitiovaunut (streetcars) toimivat vain matkailijoiden houkuttimina. Amerikkalainen kaupunki on yksityisauton valtakuntaa.
Britannian siirtomaavallan aikana yksityiset rautatieyhtiöt rakensivat hallinnon edellyttämää infrastruktuuria niin Intiaan kuin Afrikan mantereelle, mutta eurooppalainen rautatieperinne sai valtioiden itsenäistymisen myötä yleensä väistyä amerikkalaisten yhtiöiden maantieliikennettä suosivien sotilas- ym. intressien tieltä. Intian suurkaupungeissa rautatiet ovat yhä keskeisin lähiliikenteen muoto.
Euroopassa raitiotiet ja metro jatkavat rautatien ajatusmaailmaa. Kuinka kotoisalta kuulostaakaan raitiovaunun vaimea kiskosoundi sen ylittäessä vaihdetta. Aikanaan paikallisjunat, underground ja metro tekivät kaupunkilaisille mahdolliseksi asua esikaupungeissa ja käydä töissä keskustassa; näin on vieläkin. Oli ihmeellistä, että jaetussa Berliinissä vanhan pääkaupungin U-bahn liitti maan alla molemmat osat toisiinsa, vaikka itäberliiniläisiltä asemilta oli pääsy siihen silloin estetty. Nyt linja taas toimii yhdistyneessä Saksassa.
Entä muualla? Englannissa 1948 valtiollistetut rautatiet yksityistettiin 1990-luvun lopulla ja samalla hallitus haaskasi mitätöntä rahasummaa vastaan rautatieliikenteen hoidon vankat ammattiperinteet ja käyttäjien luottamuksen. Vaikka yksityistämisestä nyt luovuttaisiin huonosta kokemuksesta viisastuneena, niiden uudelleen rakentaminen veisi vuosikymmeniä, eikä korkeasta laadusta silti olisi takeita. Kannattiko Englannin ottaa mallia USAsta, kun samalla menetettiin korvaamattomia arvoja? Mutta rautatienostalgia elää: Britanniassa on 120 rautatiemuseota pitämässä yllä illuusiota arvokkaasta kaupunkihistoriasta.
Meitä eurooppalaisen suurkaupungin nykypäivästä, historiasta ja tulevaisuudesta innostuneita on paljon. Urban Lovers –uutiskirjeestä, jota julkaisee A Vision of Europe –ryhmä, löytää niin kevyitä avauksia kuin analyyttisempääkin aineistoa kaupunkikulttuurista. Uusin numero III 2009 esittelee mm. Pietarin metrolinjaa.
Vieläkö rautatie tekee eurooppalaisen suurkaupungin? Kotikaupungissani Helsingissä puretaan vanhan satamaradan viimeisiä osia. Kun rataa 1890-luvun alussa rakennettiin valtion investoinneilla silloisen kaupunkirakenteen ympäri, kaupunkilaiset katsoivat luottavaisina tulevaisuuteen, turvaisivathan suursatamasta ja sen toimintaan saumattomasti liittyvästä radasta saatavat tuotot kaupunkiyhteisön taloudellista itsenäisyyttä irrallaan valtion määräysvallasta. Tämä toteutui Venäjän vallan viimeisistä vuosikymmenistä aina 1970-luvun lopulle saakka.
Sen jälkeen alkoi radan hidas katoaminen. Savupiipputeollisuuden rakennemuutoksen ja konttikuljetusten yleistymisen seurauksena Eteläsatama muutettiin matkustajasatamaksi. Satamaradan itäpää purettiin 1980-luvulla. Töölön tavara-asema, jonne satamaan saapunut tuontitavara oli kuljetettu, menetti samalla elämänlankansa. Teräskuljetukset Hietalahden telakalle ja konttiliikenne Länsisatamaan jatkuivat vielä 2000-luvun alussa. Ruoholahdessa asuin- ja liikekortteleiden keskellä Mechelininkadun ylittävä tavarajuna herätti kansainvälisten kaupunkihistorioitsijoiden ihastusta: historia tuli kosketusetäisyydelle, kaupunkilaisittainkin poikkeuksellisen intensiivisesti.
Vähitellen kaupungin suunnitelmat nakersivat satamaradan edellytyksiä yhä ohuemmiksi. Taloudelliset intressit olivat aikanaan tuoneet suursataman ja satamaradan pääkaupungin sydämeen, ja taloudelliset intressit myös hävittivät ne sieltä 2000-luvun alussa. Satamaan johtaneen radan kulttuurihistoriallisia ja taloushistoriallisia arvoja ei vielä nähdä, ja kun rata on purettu, näitä arvoja ei voi enää palauttaa.
Rataliikenteen perinteet onneksi jatkuvat Helsingissä niin raitiovaunuissa, metrossa kuin junissakin. Kaipaan kuitenkin sitä erilaisten pienten asioiden integraatiota, jota kaupunkilaisten toisiinsa limittyneet elämänpiirit toivat mukanaan. Tänään jokaiselle osoitetaan oma suoraviivainen väylänsä, josta ei saa rangaistuksetta poiketa. Kurvissa kiihdyttävä pyöräilijä soittaa agressiivisesti kelloa ja edellyttää jalankulkijoiden loikkivan pois pyörätieksi merkityltä kadun osalta samalla kun jalkakäytävälle pysäköity pakettiauto tai BMW estää kävelyä. Oivalluksia herättävän flaneerauksen sijasta kaupunkilainen joutuu harjoittamaan ankaraa itsehillintää edellyttävää motoriikkaa, josta nautinnot ovat kaukana.
Muistan vielä ajan, jossa kaupunkilaiset eivät liikkumistavastaan riippumatta ryntäilleet toistensa eteen vaan käyttivät tilaisuutta osoittaa kohteliaisuutta kanssakulkijoille. Ehkä sekin vielä koittaa, vaikka ei Helsingissä, niin paratiisissa – tai Pariisissa?
Hyvää kesää, kaupungilla tai ilman!
14.6.2009
Anja Kervanto Nevanlinna