Kaupunki elää tarinoiden ja kertomusten kautta. On jopa väitetty, että kaupunkikokemus ilmenee tiivistetyssä muodossa juuri kaunokirjallisissa teksteissä. Näin ainakin kaupunkiteoreetikko Lewis Mumford esittää teoksessaan Kaupunki historiassa (The City in History; 1961), jossa hän toteaa, että ”useimmat historialliset kaupungit ovat saavuttaneet huippunsa kerronnallisissa dialogeissa, jotka kiteyttävät kaupunkielämän kokemuksen koko kirjon”. Teosta Kaupunki historiassa voidaankin lukea osin kirjallisuudentutkimuksena, sillä kirjoittaja ammentaa kaupunkihistorian klassikossaan toistuvasti kaunokirjallisista lähteistä. Kaupunki ja kaupungista kertova kirjallisuus kietoutuvat hienovaraisesti toisiinsa. Mutta mitä kaunokirjallinen kaupunki kertoo ”todellisesta” kaupungista?
Yan Martelin novelli ”Totuus Helsingin Roccamatioista” (1993) tarjoaa oivaltavan esimerkin kaupungista kertovan kirjallisuuden luomiskyvystä. Ensisilmäyksellä tekstillä ei ole mainittavampaa sanottavaa Suomen pääkaupungista – pikemmin päinvastoin. Otsikossa mainitaan totuus ja Helsinki, mutta tekstistä ei löydy tosiasioita Helsingistä juuri ollenkaan. ”Totuus Helsingin Roccamatioista” kertoo tarinan ystävyydestä, sairaudesta ja kuolemasta 1980-luvun Kanadassa. Kertojan ystävä Paul sairastuu AIDSiin, ja kun hänen tilansa heikkenee huolestuttavasti, kertoja ehdottaa, että ystävät kehittäisivät yhdessä vuorotellen kerrotun tarinan 1900-luvun vaiheista – kertomuksen Helsingissä asuvasta, keksitystä aatelissuvusta. Tarinan tehtävä on pitää totuus – lähestyvä kuolema – loitolla. Tarinan kertoja ja hänen ystävänsä pohtivat avoimesti Helsingin vähäpätöistä roolia:
”Kaukainen kaupunki, jossa kumpikaan meistä ei ollut käynyt, olisi paljon parempi mielikuvituksen temmellyskenttä kuin jokin paikka aivan silmiemme edessä.”
Se, että kertojat Martelin novellissa eivät tunne Helsinkiä tekee siitä kertomuksen näkökulmasta täydellisen. Kertoja korostaa, että lukijoiden ”täytyy […] ymmärtää, että ette tule kuulemaan Helsingin Roccamatioiden tarinaa”. Eikä lukija tule liioin kuulemaan Helsingistäkään. Helsinki esiintyy onttona näkinkenkänä, jossa humisee päähenkilöiden suru, ei Suomenlahden kohina.
Siitä huolimatta tapa, jolla Helsinki rakentuu Martelin tekstissä – kaukaiseksi, epätäydelliseksi mielikuvaksi, joka piiloutuu tarinan taakse – havainnollistaa jotain huomionarvoista tämän pohjoisen pääkaupungin olemuksesta sekä siitä tavasta, jolla siihen on kirjallisuudessa suhtauduttu. Ulkomaisessa kirjallisuudessa Helsinki näyttäytyy harvoin, ja sikäli kuin Helsinki-kuvauksia ylipäätään esiintyy, ne toimivat useimmiten fasadeina. Vähäiset viittaukset Helsinkiin James Joycen tuotannossa (esimerkiksi teoksissa Ulysses; 1922 ja Finnegan’s Wake; 1939) toimivat kuin alleviivaten 1900-luvun alun Helsingille ja Dublinille yhteisiä vallankumouksellisia virikkeitä. Samalla tavalla viitataan Helsinkiin myös Andrei Belyin Peterburgissa (1922). Nimi ”Hel-sin-ki” kaikuu teoksessa pahaenteisesti erään sivuhahmon tärähtäneessä mielessä, mutta sen kautta välittyy ennen kaikkea Pietarin ja Helsingin yhdistävä poliittinen jännittyneisyys ja Pietari-kuvauksille ominainen apokalyptinen pohjavirta.
Helsingin rooli näyttämönä ei rajoitu vain ulkomaiseen kaunokirjallisuuteen. Myös suomalaisessa kirjallisuudessa Helsinki on toistuvasti näyttäytynyt peilinä, johon heijastetaan odotuksia, ennakkoluuloja ja poliittisia ohjelmia. Esimerkiksi Eino Leinon runossa ”Meren kaupunki” (1908) Helsinkiä kuvataan vertaamalla sitä raakunkuoreen, ”jonka halki meren henki puhuu huminalla iankaikkisella”. Vertaus on Helsingistä kertovassa kirjallisuudessa klassinen: Zachris Topelius käyttää Talvi-iltain tarinoissaan samaa kielikuvaa (1881/1882), ja se löytyy myös Arvi Kivimaan romaanista Hetki ikuisen edessä (1932) ja Kjell Westön Langista (2002). Meren henkeä selvemmin ”Meren kaupungissa” kuuluu kuitenkin aikakaudelle tyypillinen poliittinen sanoma. Kuten Leinon ensimmäisessä Helsinki-aiheisessa runossa ”Helsinki sumussa” (1899), Suomen pääkaupunki esiintyy siinä allegorisena tilana, jossa poliittiset voimat ottavat toisistaan mittaa. Jokainen kirjailija liittää oman poliittisen, yhteiskunnallisen tai taiteellisen ohjelmansa teostensa kaupunkikuvaan. Juhani Ahon novelleissa ja lastuissa Helsingin julkinen tila näyttäytyy modernisaation ja agraarisen yhteiskunnan välisen yhteentörmäyksen tapahtumapaikkana; Mika Waltarin Suuressa illusionissa (1928) kaupunkikuva valjastetaan ilmentämään uudenlaista, kansainvälisestä modernismista ammentavaa kirjallisuuskäsitystä. Helsingin julkinen tila heijastaa yhä uudestaan uusia tuulia ja aatteita; viime vuosikymmeninä rikoskirjallisuudessa esiintyvä kaupunkikuva on ilmentänyt (pohjoismaisia rikoskirjallisuusperinteitä seuraten) vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Kaunokirjallinen kaupunki on toisin sanoen paljon muutakin kuin pelkkä kulissi, tai peilikuvan välittäjä: se pyrkii aktiivisesti muovaamaan todellista kaupunkikokemusta yhtä lailla kuin se sitä heijastaakin.
Lieven Ameel
30.5.2014