Keskitalven laakea auringonkaje katoilla pilviharson lomasta lupaa valon lisääntymistä, pimeydestä kohti keveyttä. Toinen asia on, voiko sen ymmärtää myös metaforaksi.
Miten menneisyys vaikuttaa nykyhetkeen ja tulevaisuuteen on ikuinen kysymys muutenkin kuin kaupunkirakentamisessa, jossa uusi tulee aina osaksi jo olemassa olevaa kaupunkia. Modernistisessa arkkitehtuurissa ihanteena tosin oli tyhjä tila, historiaton paikka, mutta se toteutui aniharvoin jos koskaan, onneksi. Kaupunki kertoo aikaa.
Jouluaattona kuolleen Harold Pinterin käsikirjoittamissa elokuvissa mennyt ja tuleva kietoutuvat yhteen. Sanansaattaja (The Go-Between, 1969) kuvaa englantilaista luokkayhteiskuntaa yli sata vuotta sitten mutta samalla sitä, kuinka rajoja ylittävät viestit muuttavat kaikkien osapuolten elämän ja ulottuvat 1950-luvulle saakka. Filmissä French Lieutenant’s Woman (1980) Pinter toteutti kerronnan monimerkityksellisyyttä limittämällä historiaan sijoitetun draaman näyttelijöiden kehittyvään suhteeseen. Katsoja näkee, kuinka mennyt selittää nykyisyyttä, mutta nykypäivä myös tuo uusia näkökulmia tapahtumien kulun ymmärtämiseen. Pinterin elokuvissa yksityinen on aina myös yhteiskunnallista, yhteiskunnalliset asiat yksityisiä asioita.
Samaa löydän Paavo Haavikolta, joka kuoli lokakuussa. Hänen kirjoituksissaan historia ja nykyisyys, yksittäinen ihminen ja kansakunta, kirjallisuus, elämä ja politiikka sulautuvat toisiinsa. Haavikolle kirjailijatyö ”on ollut ja on oleva poikkipoliittinen. Mitään asiaa ei voi yhteiskunnassa eristää, eikä ole mitään eri asioita. … Tavoitteena on kokonainen maailmankuva ja elämäntapa.” (Prospero, 1995)
Tänä vuonna, toukokuussa, Suomen Kaupunkitutkimuksen Seura täyttää kymmenen vuotta. Perustimme Seuran vahvistaaksemme sellaista kaupunkitutkimusta, joka ei väistä vaikeitakaan kysymyksiä ja etsii niihin vastauksia monitieteisin keinoin, eri tieteenalojen tutkijoiden yhteistyössä. Tämän näkökulman avauksessa ja syventämisessä olemme mielestäni onnistuneet. Kaupunkitutkimuksen päivät ja talvipäivä herättävät kiinnostusta. Seuran nuoruudesta huolimatta on jo nähtävissä, että uudenlaiset problematisoinnit tuottavat uudenlaisia vastauksia. Kansainvälisistä yhteyksistä tutut urbaanit ilmiöt löytyvät nykyään meiltäkin. Oman aikamme suurkaupungeissa muutosten ymmärtäminen ja hallinta ei enää ole mahdollista minkään yksittäisen tieteenalan perinteisiin nojautuen. Yhdessä olemme vahvempia.
Mitään automaattista ei Seuran toimintaan kuitenkaan sisälly. Seura on sen jäsenet, joihin kuuluu erilaisia kaupungista ja sen tutkimuksesta kiinnostuneita kansalaisia. Kukin tuo toimintaamme oman historiansa, omat intohimonsa, omat tulkintansa ja suhteensa omiin kaupunkeihinsa. Kansalaisjärjestössämme eri näkökulmat käyvät dialogia eikä kaikista asioista löydy yhtä mielipidettä, ei tarvitsekaan. Oleellista on yhteisen keskustelun avaama foorumi argumenteille ja niiden perusteluille. Se on mielestäni myös oivallinen menetelmä tuottaa ajassa kestäviä ratkaisuja.
Seuran juhlavuoden teema on urbaani kansalaisuus. Kansalaisjärjestöt vaikuttavat siihen, miten kaupungit muuttuvat ja millaista tulevaisuutta kaupungit meille lupaavat. Ajankohtaisiin kysymyksiin kiteytyy aina enemmän kuin vain se, miten jollekin yksittäiselle tontille tulisi rakentaa. Esimerkiksi Helsingin Eteläsatamaan hahmotellussa Katajanokan hotellihankkeessa kyse ei ole vain siitä, miltä suunniteltu rakennus näyttää, sopiiko historialliseen ympäristöön niin suuri tai sen muotoinen rakennus tai halutaanko paikalle hotelli, tai edes siitä, saako tonttia luovuttaa kansainväliselle sijoitusyhtiölle keinottelukohteeksi. Kyse on myös siitä, miten demokraattisesti tai epädemokraattisesti kaupungin hallinnossa tällaisia hankkeita yleensä valmistellaan, millä tavoin media vaikuttaa tämän kaltaisten prosessien kulkuun ja missä määrin kaupungin edustajat ja valtuutetut muutenkin kantavat huolta yleisestä edusta.
Näen urbaanin kansalaisen ja kansalaisjärjestössä aktiivisesti toimivan ihmisen sellaisena, joka seuraa kaupungissa tapahtuvia muutoksia elämäntapansa, yhteisöjensä tai työnsä vuoksi. Kun muutokset ovat toivottuja, hän ottaa uudet ympäristöt osaksi elämäänsä, ”äänestää jaloillaan” niiden puolesta. Kun asiat alkavat edetä haitalliseen suuntaan, hän reagoi: käyttää julkisia ja yksityisiä puheenvuoroja, ottaa yhteyttä virkamiehiin ja poliittisiin päättäjiin, argumentoi vääriksi näkemiään valintoja vastaan ja tärkeinä pitämiensä päämäärien ja keinojen puolesta. Hänen tarkoituksensa ei ole vaikeuttaa rakentamista eikä repiä valmiiksi sovittuja päätöksiä vaan löytää parempia ratkaisuja, viime kädessä ajaa yleistä etua. Urbaani kansalainen ei vain esitä kantaansa, hän tuo myös päätelmiensä ketjun muiden arvioitavaksi. Hän tarjoaa oman asiantuntemuksensa ja ymmärryksensä yhteiseen käyttöön. Tässä mielessä urbaani kansalaisuus tarkoittaa julkista ääneen ajattelua, osallistumista.
Pinter ja Haavikko saivat kokea niin vastoinkäymisiä kuin menestystä ja joutuivat ajoittain kamppailemaankin tavoitteidensa puolesta, mutta vahvinta kummassakin oli ajattelun ja toiminnan kokonaisvaltaisuus, integriteetti, sisäinen eheys ja tasapaino. Ei ollut kirjallisista aiheista keskustelevaa kirjailija-ammattilaista erillään poliittisia kannanottoja esittävästä amatööripoliitikko-kansalaisesta. Niin Pinter kuin Haavikkokin otti kantaa ajankohtaisiin kysymyksiin yhtä aikaa kirjailijana ja kansalaisena, erottelematta työtään ja yhteiskunnallisia ajatuksiaan. Tätä urbaani kansalaisuus merkitsee minulle: yhteiskunnallista ja henkilökohtaista vastuuta yhteisestä maailmasta, kokonaisena ihmisenä.
Hyvää ja onnellista uutta vuotta 2009!
1.1.2009 Anja Kervanto Nevanlinna