Julkaisimme professori Laura Kolben kanssa kevättalvella kirjan ”Helsinki 1918, Pääkaupunki ja sota”. Itse kirjoitin kirjassa väitöstutkimukseni aiheesta: nuoren modernin kaupunkiyhteisön haavoittuvuudesta ja Helsingin tapahtumista 1914-1918. Kolbe käsitteli saksalaisten roolia sekä vuoden 1918 muiston luomista ja ylläpitämistä pääkaupungin näkökulmasta. Artikkeliemme lisäksi kirjassa on kymmeniä Gunnar Lönnqvistin ottamia kuvia vuosilta 1913-1918. Pian tuon kirjan julkistamistilaisuuden jälkeen alkoi puhelin soida ja sähköposti täyttyä erilaisista aihetta ja teostamme koskevista tiedusteluista. Kevään ja kesän aikana olen saanut olla erilaisissa tilaisuuksissa sekä eri medioissa puhumassa ja keskustelemassa aiheesta. Yleisenä huomiona näistä tilaisuuksista on noussut esiin, että vuoden 1918 traumat ovat edelleen syviä ja todellisia. Etenkin terrori puhuttaa. Kaupunkihistorioitsijan kannalta mielenkiintoista on ollut huomata kuinka vahvasti valkoisen Suomen mytologian luojat toisaalla ja Väinö Linna toisaalla ovat onnistuneet vaikuttamaan ihmisten yleiskuvaan vuoden 1918 tapahtumista. Kärjistetysti voi sanoa, että sota nähdään yleisesti lähinnä agraariyhteiskunnan punavalkoisena kriisinä, jonka keskiössä olivat talonpojat ja torpparit. Yleiseurooppalainen kaupunkiväestön kriisi samanlaisine seurauksineen ei ole yleiseen historiakuvaan mahtunut.
Näin elonkorjuun aikaan on hyvä käsitellä erästä ensimmäisen maailmansodan aikaista yleiseurooppalaista kaupunkiväestön ongelmaa ja erästä vähälle huomiolle jäänyttä ratkaisua sen helpottamiseksi, nimittäin elintarvikepulaa ja kaupunkitilan ottamista viljelykäyttöön. Sodan syttyessä eurooppalaiset suurkaupungit olivat moderneja kaupunkeja, joiden elämä perustui monisäikeiseen infrastruktuuriin ja markkinatalouteen. Kaupunkilaiset hankkivat jokapäiväisen leipänsä elintarvikekaupoista ja maksoivat ostoksensa palkaksi saamallaan rahalla. Elintarvikkeet tuotiin sieltä, mistä niitä maailmanmarkkinoilta halvimmalla sai. Kaupunkien huolto oli täysin markkinoiden varassa ja siten haavoittuvainen erilaisille kriiseille. Aiemmin taloudelliset kriisit olivat aiheuttaneet paikallisia vaikeuksia, mutta vasta pitkittynyt sota sai aikaan laajan eurooppalaisen kaupunkiväestön huoltokriisin. Harvat maat olivat enää omavaraisia tärkeimpien elintarvikkeiden suhteen, ja sotatila vaikeutti kuljetuksia sekä rajoitti markkinamekanismien toimintaa. Vuonna 1916 elintarvikepula oli jo arkea niin Berliinissä, Pariisissa, Pietarissa kuin Helsingissäkin. Tilanne oli uusi, eikä kokemuksia näin laajoista huoltotoimista ollut. Sota-aika esti tietojen vaihdon erilaisista keinoista pulan helpottamiseksi, mutta lopulta kaikkialla päädyttiin hyvin samankaltaisiin toimiin: yhteisöllisten toimijoiden (valtio, kunnat, työnantajat ym.) subventoimiin elintarvikehankintoihin ja säännöstelyyn sekä kaupunkitilan ottamiseen viljelyskäyttöön.
Helsingissä kaupunkitilaa otettiin viljeltäväksi kahdella tavalla. Selkeästi kaupunkitilaan kuuluvat viheralueet, kuten puistot, otettiin kaupungin omaan viljelyskäyttöön. Monin paikoin puistojen kukkaistutukset vaihtuivat kasviksiin. Toinen ja vaikutuksiltaan merkittävämpi keino oli palstojen vuokraaminen kaupunkilaisille. Lisäksi vuonna 1918 avattiin Helsingin ensimmäisen siirtolapuutarha-alue. Palstat ja siirtolapuutarhat olivat yleiseurooppalaisia ratkaisuja urbanisoitumisen mukanaan tuomiin ongelmiin. Alun perin kaupunkiviljelyksien perustamisen taustalla olivat enemmän sosiaaliset ja hygieeniset syyt: ajateltiin, että työskentely viljelyksillä pitäisi perheet poissa kaupungin paheista ja antaisi työläisten elämään terveellisiä tavoitteita ja pysyvyyttä. Näin saataisiin pala maaseutua myös niille, jotka eivät pystyneet kaupungista poistumaan.
Maailmansodan aikana palstojen tuotannollinen merkitys nousi ensisijaiseksi ja palstat olivat erittäin haluttuja. Helsingissä kaupungin viljelykseen vuokraamien palstojen määrä kasvoi nopeasti, mutta kaikille halukkaille tontteja ei riittänyt. Ongelmana oli lisäksi se, että kaikki kaupunkitilan viljelystoimet myöhästyivät sekä 1917 että 1918, koska historian suuret tapahtumat ajoittuivat molempina vuosina kevättalveen. Joka tapauksessa kaupunkitilan hyödyntäminen viljelyskäytössä osoittautui merkittäväksi keinoksi kaupunkiväestön huoltamisessa, ja 1900-luvun aikana tuli vielä monia pula- tai sota-aikoja, jolloin viljelyksistä oli kaupunkilaisille iloa muutenkin kuin virkistysmielessä.
Urbaani pienviljely ei ole minulle henkilökohtaisesti ajankohtainen aihe vain historiatieteellisestä näkökulmasta, sillä keväällä minusta tuli myös siirtolapuutarhamökin isäntä. Mökkimme sijaitsee Oulunkylän siirtolapuutarhassa, polkupyörämatkan päässä kotoa. Oulunkylän siirtolapuutarhan historia on myös kiinteästi sidoksissa urbaanin yhteisön kriisiin: se perustettiin vuonna 1940 sota-ajan elintarvikekriisiä helpottamaan ja seuraavina vuosina ensimmäiset viljelijät joutuivat perimätiedon mukaan käyttämään mökkien maakellareita pommisuojina. Vaikka elintarvikkeiden hintojen nousu onkin ollut otsikoissa tänä kesänä, ei meidän perheemme päällimmäisenä motiivina mökin hankinnassa ollut elintarvikehuollon varmistaminen tai edes väitöskirjateesieni kenttätutkimus. Halusimme kesänviettopaikan, jossa voisimme yhdistää kesämökki- ja kaupunkielämän parhaat puolet. Näin matkalla ei tarvitse päivitellä ruuhkia tai polttoainekuluja, eikä tarvitse miettiä mistä lapsiperheelle aina tarpeelliset terveydenhuoltopalvelut löytyvät mökkeilykunnasta. Kesälomaan kiinteästi kuuluvan, toista viikkoa kestävän kylmän sadejakson voi viettää pienellä siirtymällä kotona. Ratkaisu on edullinen sekä meidän taloudellemme ja hermoillemme että ympäristölle.
Siirtolapuutarhoissa on selvästi menossa hidas siirtymäkausi, jossa vanhempi kaarti joutuu iän tuomien vaikeuksien myötä vähitellen luopumaan mökkeilystä ja tilalle tulee nuorempaa polvea. Monilla uusilla tulokkailla motiivit ovat vastaavia kuin meillä. Voidaan siis sanoa, että pienin muutoksin alkuperäiset sosiaalis-hygieniset syyt ovat edelleen voimissaan. Erona kuitenkin on, että alkuperäinen osittain antiurbaani lähtökohta on kääntynyt urbaanimpaan suuntaan: ennen mökkejä suunniteltiin niille, jotka eivät päässeet kaupungista pois – nyt niille, jotka eivät halua sieltä poistua. Toinen merkittävä muutos on mökkien hintatason raju kasvu, ainakin akateemisen pätkätyöläisen näkökulmasta hinnat alkavat olla jo kipurajoilla. Ehkäpä ilmastonmuutos, energian kallistuminen ja voimistuva ympäristöajattelu johtavat lähivuosina uusien siirtolapuutarha-alueiden kaavoittamiseen ja sitä myötä hintatason järkeistymiseen.
Toivottavasti voimme jatkossakin mökkeillä rauhassa ja ylläpitää viljelyksiä vain harrastemielessä ilman, että täytyisi miettiä tulevan talven elintarviketilannetta ja viljelykasvien ravintopitoisuuksia.
30.09.2008
Samu Nyström