Kuva Helsingin Sanomissa viime tammikuussa: pyörätuolissa istuva nainen yrittää turhaan päästä sisään Aleksilla sijaitsevaan liiketilaan. Rakentamisen viesti on hänelle selvä: tila ei ole tarkoitettu neljällä pyörällä liikkuvalle. Jokakesäiset katutyöt vaikeuttavat kaikkien kulkemista kaupungissa, mutta osalle meistä jo pelkästään korkeat katukiveykset tai keskelle jalkakäytävää sijoitetut mainokset ja pyörätelineet voivat olla todellisia liikkumisen esteitä. Tai ajatellaan arkipäiväistä tilannetta: taidetta harrastava isä päättää vanhempainvapaallaan käydä museossa, vaunuissa kulkeva lapsi mukanaan. Vanhassa arvorakennuksessa sijaitseva näyttely kiinnostaisi, mutta sinne johtava komea portaikko estää sisäänpääsyn lastenvaunujen kanssa.
Onneksi kuva ei ole aivan näin synkkä. Arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat ovat heränneet miettimään, kenelle kaupunkeja rakennetaan. Esimerkiksi väestön vanheneminen näkyy jo kaupunkirakentamisessa. Kaikille sopiva suunnittelu, Design for All, valtaa alaa. Design for All -lähestymistapa korostaa sosiaalisesti vastuullista suunnittelua, helppokäyttöisyyttä, osallistumisen yhdenvertaisuutta sekä ympäristön esteettömyyttä. Käsitteenä kymmenisen vuotta vanha Design for All tunnetaan ympäri Eurooppaa.
Kaupunkien pitkässä historiassa tuo kymmenen vuotta on lyhyt – ja erikoinen – jakso. Varhaiset kaupunkiasutukset keskittyivät pitämään ulkopuoliset loitolla, sillä kaupankäynti oli tuonut niihin vaurautta, jota piti suojella. Kulkureittien käyttöä rajoitettiin puolustuksellisista syistä, ja taidokkaimmat rakennukset olivat tarkoituksellisen vaikeakulkuisia. Myöhemmin rakentamisen tekniikoiden ja materiaalien kehityksen myötä liikkuminen kaupungeissa helpottui, ja modernin kaupunkisuunnittelun tuottama kaupunkitila rakentui yhä enemmän erilaisten normien varaan.
Viime vuosina on oivallettu aiempaa kirkkaammin, että kaupunkirakenne voi marginalisoida kokonaisia ihmisryhmiä. Tietoisuus, ja samalla vaatimus, kaikkien yhtäläisistä mahdollisuuksista osallistua kaupunkielämään on voimistunut. Eurooppalaisten kaupunkien verkostoista European Observatory Cities for All edistää kaikille sopivan kaupunkiympäristön suunnittelua ja aihetta koskevaa tiedonvaihtoa. Verkosto ei rajoitu kaupunkitilan kehittämiseen, vaan kattaa myös esimerkiksi erilaisille kaupunkilaisille sopivat tavat välittää kaupungissa toimimista koskevaa tietoa ja palveluita.
Verkostoon kuuluva Helsinki on ottanut tavoitteekseen olla ”kaikkien (lue: myös liikuntaesteisten) kaupunki” vuoteen 2011 mennessä. Kaavoituksessa edistetään esimerkiksi katujen ja julkisen liikenteen pysäkki- ja terminaalialueiden helppokulkuisuutta, kaupunkitilan selkeää hahmotettavuutta ja helppoa orientoitumista. Tavoitetta toteuttamaan käynnistettiin vuonna 2002 Helsinki kaikille -projekti, josta vastaa kaupungin rakennusvirasto. Hankkeen koekenttiä ovat mm. katutilaan ja liiketilojen sisäänkäynteihin keskittyvä esteetön Aleksi ja puistoreittejä kehittävä Töölönlahti-osuus.
Helsinki kaikille -projektin tuloksena on jo syntynyt esimerkiksi esteetön leikkipuisto (Ruskeasuon Ratsaspuisto) sekä ikääntyneiden, rollaattoreilla, pyörätuolilla tai muuten tukea tarvitsevien liikkumista sekä heikkonäköisiä ajatellen suunniteltu Suursuonpuiston vanhustenpolku Maunulassa. Esteettömän liikkumisen edistämistapoihin voivat helsinkiläiset tutustua helposti vaikkapa Kampin alueella, jossa helppokulkuisuus on otettu ohjenuoraksi julkisen liikenteen terminaalissa, kauppakeskuksessa, uusissa asuintaloissa ja katualueilla – tosin kauppakeskuksen avajaisviikkojen tungoksessa tuskin kukaan liikkuu täysin esteettä.
Helsinki ei ole tavoitteineen yksin. Vuonna 2004 tehdyssä kyselyssä todettiin, että esteettömyyttä on kartoitettu Suomen kunnissa 1980-luvulta lähtien; selvä nousu osuu kuitenkin viime vuosiin. Kuntien esteettömyysstrategiat ja hankkeet ovat esimerkkejä asennemuutoksesta, joka kaupunkisuunnittelussa on meneillään. Ne eivät kerro vain muutoksista vammaisuutta koskevissa käsityksissä, vaan myös siitä tosiseikasta, että eurooppalaisten kaupunkien väestö vanhenee ennätystahtia. Ramppien, luiskien, kaiteiden ja hissien kysyntä kasvaa moninkertaiseksi. Kaupunkisuunnittelijat joutuvat pohtimaan, miten rakentaa toimivia tulevaisuuden kaupunkeja. Ja kaupunkiympäristöjen suojelijat ovat sen eettisen kysymyksen äärellä, tuleeko historiallisesti arvokkaita ympäristöjä avata yhä useammalle, mihin vetää autenttisuuden ja kulttuuriperinnön käyttäjien tarpeiden rajaa.
Kaupunki ei ole vain tiiltä ja asfalttia, puuta ja puistokäytäviä, vaan se kertoo myös käsityksistämme kaupunkilaisuudesta. Siitä, keiden kaupungissa halutaan liikkuvan ja miten. Kaupunkirakentaminen vaikuttaa siihen, miten kukin kokee kaupunkilaisuutensa ja itsensä. Rampiton ja portaita täynnä oleva kaupunki viestii toivottavista ja ei-toivottavista liikkumistavoista. Alussa kuvattujen kaupunkiympäristöjen viesti on selvä: suosittu liiketila ja arvokas museorakennus on tarkoitettu vain kahdella jalalla kulkeville, ilman apuvälineitä tai lapsitaakkoja saapuville aikuisille. Syy kaupunkitilan toimimattomuuteen löytyy käyttäjästä. Toisenlaiset ajattelumallit ovat kuitenkin vallanneet alaa.
Helsinki kaikille -projekti on yksi esimerkki vammaisuuden sosiaalisen mallin rantautumisesta kaupunkisuunnitteluun. Mallin mukaan yhteiskunta, joka ei kaupunkisuunnittelussa ota huomioon koko väestön tarpeita, ”vammauttaa” tietyt ihmiset liikkumisen suhteen. Tämän ajattelutavan mukaan rakentamisen tavat mahdollistavat tai estävät tasa-arvoisen kaupunkitilan käytön. Malli alleviivaa sitä tosiasiaa, että kaupunkisuunnittelu perustuu normeihin ja oletuksiin peruskaupunkilaisesta. Suunnittelu rajaa tilaa, mahdollistaa tiettyjä käyttöjä ja rajoittaa toisia, se suosii tiettyjä käyttäjiä ja sulkee toisia pois. Kyse ei kuitenkaan ole ainoastaan rakentamisesta ja materiaalisista rajoista, vaan se miten kaupunkiympäristö on suunniteltu ja rakennettu vaikuttaa myös siihen, mitä ihmiset ajattelevat esimerkiksi toivottavista, ”oikeista” liikkumistavoista, siitä mikä on normaalia. Käsitykset ihmiselle tavanomaisesta ja normaalista vaikuttavat kaupunkien suunnitteluun ja toisaalta kaupunkisuunnittelulla vahvistetaan ja muovataan käsityksiä normaaliudesta ja epänormaaliudesta.
01.03.2006
Ulla Salmela