Kun kesä tulee, suomalaisten käytös muuttuu urbaanimmaksi. Sisäänpäin kääntyneet, jurot ja happamat hahmot vaihtuvat hymyileviin, värikkäisiin ja puheliaisiin henkilöihin. Tämä on ainakin yleisesti levinnyt käsitys ja empiirisesti se on havaittavissa jo vappuna.
Vappu on oiva esimerkki vuodenaikojen merkityksestä suomalaiselle kaupungille, sillä vaikka sen perimmäinen merkitys on valon, lämmön ja heräävän luonnon juhla, se viedään läpi antaumuksella säästä huolimatta. Vuodenajan ja näin ollen luonnon vaikutus on kulttuurimme syvästi sisäistämää ja symbolisesti artikuloitunutta merkitystä. Lisäksi vapulla on intensiivisyydestään johtuen hidastava vaikutus elämään. Sen tietää jokainen perusteellinen vapunviettäjä.
Kun valo ja lämpö vetävät ihmisiä ulos asunnoistaan, julkiseen tilaan, puistoihin tai katukahviloihin, ilmiö ei muitta mutkitta ole samastettavissa kulttuuritalouskonsulttien hehkuttamaan kaupunkikulttuuriin. Siinä vuorovaikutus säännöllisesti linkittyy kulutukseen ja monikulttuurisuus on viihdettä ja suvaitsevaisuuden merkkikieltä. Tuota kaupunkikulttuuria jokainen kaupunki nyt haluaa: se on seksikästä ja kivaa, se lisää verotuloja eikä rasita julkista taloutta ainakaan lähitulevaisuudessa.
Konsultit korostavat, että kaupunkikulttuuri on taloudellisesti tuottavaa. Totta se on, tavallaan, onhan liiketoimintakin oma kulttuurinsa. Kaikki kulttuuri ei kuitenkaan ole taloudellisesti tuottavaa: se voi olla tappiollista yhtä hyvin kuin taloudellisesti vailla merkitystä. Siksi konsulttien kaupunkikulttuuria pitäisi selvyyden vuoksi kutsua talouskulttuuriksi. Onhan se myös taloudellista siinä mielessä, että sitä riittää kaikille maksakykyisille ja se kuuluu ja näkyy myös niille, jotka eivät ole sitä tilanneet. Talouskulttuuri sykkii ja jotkut väittää, että niin tekee kaupunkikulttuuri ylipäätään.
Palatkaamme hidastumiseen. Ei ole mitään tylsempää kuin talvisunnuntai asuinalueella: ihmisiä liikkeellä niin vähän, että heitä tuskin havaitsee. Tämä voisi olla hitauden ja talven perikuva. Asiassa on kuitenkin kaksi tasoa. Maailma ympärillä on hidas, jopa pysähtynyt, siksi ihmiset kulkevat nopeasti ja vilkuilematta sen läpi, kukaan ei jää oleskelemaan. Kesällä sen sijaan ympäristö on täynnä ääniä, tuoksuja, kutsuvaa lämpöä. Ihminen hidastuu, jää puistonpenkille, kahvilan tuolille tai parvekkeelle: ei ole kiirettä pois, mitään ei tarvitse tapahtua, asioita tapahtuu koko ajan. Maailma on antelias.
Suomalaisen kaupungin urbaani kesäkulttuuri on vain osin, eikä edes olennaisesti tai ensisijaisesti, talouskulttuuria. Talous – kuppilat, kaupat, kioskit ja tapahtumat – palvelee ja tukee kulttuuria, mutta sen merkitys on muualla. Se on hidastumisessa. Hidastuminen ei tee meistä parempia kuluttajia ja veronmaksajia, pikemmin päinvastoin. Oleskelu ja joutilaisuus ovat sen sijaan vapauden, luovuuden ja kriittisyyden ehtoja: ilman niitä ei ole aikaa löytää uusia asentoja ja näkökulmia.
Ilmentävätkö talouskulttuurin katetut, kaupalliset ulkotilat vapauden pelkoa? Oleskelu on otettava haltuun: joutilaisuus, joka ei ole kansan- tai kuntataloudellisesti tuottavaa, ei ole moraalisesti hyväksyttävää. Urbaani rakentaminen on unohtanut puistot eikä juuri ajattele ulkotilaa. Talvi on hankala ja puut roskaavat kieltämättä. Silti kehotan unohtamaan katetut julkiset tilat ja maanalaiset reitit, erikoiset valaisimet ja maisemien puita korvaavat mastot. Unohtamaan, sillä niitä ei kannata ajatella – ja niissä ajattelee huonommin kuin puiden alla.
01.03.2005
Pauline Von Bonsdorff