Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran tarkoituksena on edistää suomalaista monitieteellistä kaupunkitutkimusta, toimia tutkijoiden yhdyssiteenä ja lisätä tietoa kaupunkitutkimuksen merkityksestä. Seura myös osallistuu kaupunkitutkijoiden kansainväliseen yhteistyöhön. Lisäksi seura haluaa herättää laajempaa yhteiskunnallista keskustelua kaupunki- ja aluepolitiikasta, kaupunkien kehityksestä, ja urbaanista kulttuurista. Seura järjestää tutkijatapaamisia, konferensseja ja keskustelutilaisuuksia. Keskeinen keskustelun foorumi ovat vuosittain järjestettävät Kaupunkitutkimuksen päivät.

Det finländska föreningen för stadsforskning vill befrämja multidisciplinär urban forskning i Finland, utgöra en förenande länk mellan forskare och öka medvetandet om stadsforskningens betydelse. Sällskapet deltar i stadsforskarnas internationella samarbete. Ytterligare vill föreningen bidra till en bredare, samhällelig diskussion om stads- och regionalpolitik, urban utveckling och kultur. Föreningen anordnar forskarmöten, konferenser och diskussionstillfällen. Ett centralt diskussionsforum är de årligen återkommande Stadsforskningsdagarna.

The principal aim of the Finnish Society for Urban Studies is to promote interdisciplinary urban research, function as an academic forum for scholars, increase appreciation of urban studies, and actively co-operate internationally in the field. In addition the Society wishes to generate wider discussions on urban and regional policies, on the development of cities, and on urban culture in Finland. The Society organizes symposia, conferences and public discussions, the most important of which is Kaupunkitutkimuksen päivät (Issues of Urban Research Today) organised yearly.

Anja Kervanto Nevanlinna

Arkistoitu

Lähikuvia ja perspektiivejä Eurooppaan

 

Puheenjohtajalta 4.9.2011

 

Kevätkesän Pariisista löytyi kiinnostava näyttely, Dans l'intimité des frères Caillebotte, peintre et photographe (Caillebotte-veljesten yksityiselämä), joka toi Caillebotte-veljesten kuvat ensi kertaa yhdessä yleisön ulottuville. Gustave Caillebotte (1848 – 1894) maalasi ja Martial Caillebotte (1853 – 1919) valokuvasi 1800-luvun lopun nopeasti muuttuvaa Pariisin kaupunkikuvaa. Gustave C. oli koulutukseltaan juristi, osallistui Ranskan-Saksan sotaan 1870-luvun alussa, mutta omistautui sen jälkeen maalaamiselle ja käytti varojaan tukeakseen köyhempiä taiteilijoita. Martial C. oli pianisti ja säveltäjä, mutta hänen intohimonsa oli valokuvaus.

Kummallekin Pariisi merkitsi urbaania elämäntapaa, teknistä edistystä ja kansalaisten vapautta: modernia pääkaupunkia. Napoléon III:n ja Pariisin prefektin paroni Haussmannin toimenpiteet 1850-luvulta 1870-luvulle toivat kaupunkilaisille leveitä puiden reunustamia pääkatuja, rautatieasemia yhdistävän kehäradan, suuret kaupunkipuistot sekä hygieniaa parantavan vesi- ja viemäröintiverkoston. Bulevardeja pitkin ja niiden varrelle rakennettujen porvarishuoneistojen parvekkeilta avautui uudenlaisia näköaloja katumaisemaan ja sen elämään. Niitä Caillebotten veljeksetkin kuvasivat. Boulevard Haussmannin liikennesaareke, Oopperatalon risteyksen liikennettä tai hiirenkorvilla oleva puistokadun puu, kaikki yläviistosta, sateenvarjot ja kiiltävät katukivet Rue de Paris'n kaupunkikuvassa tai uuden aikakauden modernit liikennemuodot ja rautatiesillat valtavine mittasuhteineen – kuviin piirtyi Pariisi, jonka osia voi löytää kaupunkimaisemasta vieläkin, pitkälle toista vuosisataa myöhemmin.

Gustave Caillebotten teokset vertautuvat sekä aihepiireiltään että laadultaan aikalaisten töihin, sellaisiin kuin Édouard Manet'n Parveke (1869), Edgar Degas'n Concorde-aukio (1875), Pierre-Auguste Renoir'in Moulin de la Galetten tanssiaiset (1876) ja Claude Monet'n Eurooppa-silta, Saint-Lazaren asema (1877). Caillebottea ei kuitenkaan pitkään aikaan luettu kuuluvaksi ranskalaisen maalaustaiteen keskeiseen historiaan, koska hänen ei vaurautensa vuoksi tarvinnut myydä teoksiaan. Suuri yleisö pääsi näkemään niitä vasta 1950-luvulla kun omaiset alkoivat tarjota niitä yksityiskokoelmistaan, ostajina erityisesti yhdysvaltalaiset museot. Martial Caillebotten kaupunkivalokuvia, joita voisi verrata esimerkiksi Pariisin kaupungin historiatoimikunnan Charles Marvilleltä tilaamiin, modernisaatiota tallentaneisiin valokuviin 1860- ja 1870-luvuilla tai Édouard Atgetin vuosisadanvaihteen valokuviin, ei ole laajalti tunnettu aikaisemmin.

Näyttelyn hienot rinnastukset, joihin sisältyi myös kuvia Caillebotten kotielämästä, heidän maaseutuhuvilastaan, puutarhasta ja veneilystä, kertoivat monipuolisesti siitä, millaisena Haussmannin Pariisin porvaristo kuvasi omaa maailmaansa. Kokonaisuus oli antoisa ja omaperäinen. Maalausten ja valokuvien pareista syntyi kolmas ulottuvuus, jossa maalausten värit, lämmin tunnelma ja läheisyys, jopa intiimi yksityisyys, limittyivät valokuvien optisesti tarkkaan mutta etäännytetympään konkretiaan. Kuvaparien dialogi kertoi 1800-luvun jälkipuolen Pariisista enemmän kuin kumpikaan yksin. Bulevardeja pitkin avautui perspektiivejä kauemmaksi, tulevaisuuteen.

Nyt näyttely on suljettu, mutta siihen voi vielä tutustua kuvina: http://www.culturespaces-minisite.com/caillebotte/

Linkistä avautuvan sivun vasemmasta alakulmasta (Le parcours) pääsee näyttelyn eri teemoihin sekä kymmeniin maalauksiin ja valokuviin. Uusia kuvasarjoja avautuu yksittäisten kuvien sivuilta. Englanninkielinen esittely löytyy täältä: http://www.musee-jacquemart-andre.com/en/jacquemart/177-events/?displayType=DetailALaUne&eventId=606

Jacquemart-André-museon miljöö soveltui erityisen hyvin Caillebotte'ien kuvien esittelyyn. Vuonna 1875 valmistuneen hienostuneen ja kauniisti säilytetyn kaupunkitalon rakennutti Ranskan vaikutusvaltaisimpiin perheisiin kuulunut, Saksan-Ranskan sotaan osallistunut, sotilasuransa ja kansanedustajan tehtävänsä päättänyt pankkiiri ja taiteen keräilijä Édouard André, joka myöhemmin avioitui taidemaalari Nélie Jacquemart'n kanssa. Kaupunkitalon sijainti boulevard Haussmannin varrella korosti taloudellisen vallan ja vauraiden perheiden elämäntapojen merkitystä suurkaupungin modernisoinnissa 1800-luvun lopulla.

Pariisia reunustavissa pikkukaupungeissa on myös kiinnostavia museoita. Suomalainen askelkivi on Alvar Aallon suunnitelman pohjalta rakennettu yksityishuvila Maison Louis Carré Pariisin länsipuolella Rambouillet'n lähellä. Louis Carré (1897–1977) oli galleristi ja taidekauppias, jonka toiminta kietoutui modernin taiteen historiaan hieman samalla tavalla kuin Édouard Andrén omana aikanaan. Sekä André että Carré keräsivät ja esittelivät taidetta. Korttelin päässä Jacquemart-André-museosta sijaitsi Louis Carrén toimisto, jonne hän matkusti autollaan päivittäin huvilaltaan. Huvilan arkkitehtoninen kokonaisuus on vuonna 1996 määritetty historialliseksi monumentiksi, suojelukohteeksi. Suomen Kulttuurirahasto osti kiinteistön 2006; se on nyt avoinna yleisölle museona.

Yksityistalo Maison Louis Carré kaikkine detaljeineen on puhdaslinjaista Aallon arkkitehtuuria, samanlainen kuin kuvissa vastavalmistuneena vuonna 1959. Taloa kehystävältä suurelta tontilta avautui aikanaan lavea laaksomaisema. Nyt valtavat puut katkaisivat näkymän; oli vain talo, ruohopeitteinen geometrisesti pengerretty maasto ja puusto tontin reunoilla, kuin toisinto pienoismallista mittakaavassa 1:1. Vaikutelma vahvistui sisätiloissa, joissa oli esillä joitakin rakennusta varten erityisesti suunniteltuja kalusteita ja valaisimia, osin prototyyppejä, sekä muuta alkuperäistä irtaimistoa. Työhuoneen kirjojen kerrottiin olevan Louis Carrén jäljiltä ennallaan, muutamia valokuvia oli esillä ja makuuhuoneiden vaatekaapeista löytyi Carré-puolisoiden aitoja vaatekertoja, mutta kodilta talo ei enää vaikuttanut.

Olen käynyt talossa aikaisemmin, 26 vuotta sitten, kun Louis Carrén leski vielä asui siellä. Muistikuvissani suuret maalaukset, ehkä Fernand Léger'n ja Pablo Picasson, hallitsivat keskeistä hallitilaa ja siitä laajenevaa olohuonetta. Aalto loi arkkitehtonisin keinoin tiloja taideteoksille ja niistä nauttimiselle. Kun teokset nyt puuttuivat, puuttui samalla keskeinen konteksti, josta rakennuksen arkkitehtuuria tulisi arvioida. Vaatimattomilla voimavaroilla toimivassa museossa ei tietenkään voi esitellä aitoja picassoja, mutta hyvät värikopiot riittäisivät suunnitellun ja alkuperäistä lähenevän tunnelman tavoittamiseksi. Kertooko Maison Louis Carrén nykytila siitä, millaisena rakennuksen säilyttämisestä huolta kantaneet suomalaiset arkkitehdit ja arkkitehtuuria harrastavat vallankäyttäjät haluavat arkkitehtuuria esitellä? Nyt museo on dokumentti vain maailmankuulun arkkitehdin intentioiden toteutumisesta, ei siitä elämästä, jota varten arkkitehti talon suunnitteli ja joka viime kädessä mittaa arkkitehtuurin arvoja ja merkityksiä.

Vastapäätä, saman kylätien varrella on Aalto-kohdetta paljon kuuluisampi rakennus, Jean Monnet'n koti, alkujaan maatilaan kuulunut olkikattoinen maalaistalo puutarhan keskellä. Kahden talon läheisyys ei ole sattuma: asuessaan Luxembourgissa Monnet oli vuokrannut talonsa pariksi vuodeksi Carrélle ja ehdottanut hänelle lähipeltojen ostamista oman talon paikaksi. Jean Monnet (1888–1979) oli jo Pariisin rauhankokouksessa 1919 ollut Ranskan kauppa- ja teollisuusministerin avustaja ja sen jälkeen perustetun, YK:n edeltäjän Kansainliiton varapääsihteeri. Hän oli 1950 pääarkkitehti myös ns. Schuman-suunnitelmassa, josta syntyi Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, Ranskan ja Saksan keskinäisen epäluulon torjunut Euroopan rauhanomaisen kehityksen turvannut liitto, EU:n edeltäjä. Monnet asui tässä kodissaan vuodesta 1945 kuolemaansa saakka ja siellä hän yhteistyökumppaneineen loi Euroopan unionin perustan.

Monnet'n talo muodosti hienon kokonaisuuden, jolla oli samanaikaisesti erityisen julkinen ulottuvuus osana yhteistä eurooppalaista historiaamme ja yksityinen ulottuvuus modernin Euroopan vaikuttajan kotina. Monnet'n elämäntyö ja hänen perhe-elämänsä olivat tiloissa läsnä sivupöydillä, kirjahyllyissä ja seinillä valokuvissa tyttäristä ja maailmankuuluista poliitikoista, kehystettyinä kirjeinä, jotka liittyivät Euroopan yhteisön perustajien kanssakäymiseen, ja kopioina virallisista yhteistyösopimusasiakirjoista. Vanhan talon alakerran oleskelutilat avautuivat useampien suurten ranskalaisten lasioviparien kautta puutarhaan. Tunnelma talossa oli kodikas ja intiimi. Vaikka arkkitehtuuri ei ole nimekkään suunnittelijan työtä, rakennus ei vaikuttanut paikalta, jonka ominaisuudet olisivat olleet yhdentekeviä siellä tapahtuville ajatuksille, keskusteluille ja tapaamisille. Monnet'n talossa oli helppo ymmärtää, että sen erityinen ilmapiiri oli tarjonnut otollisen ympäristön koko Euroopan yhteistä tulevaisuutta koskeneille keskusteluille.

Carrén talo muistutti modernia veistosta puiston keskellä tai nykyajan linnaketta, jonka ulkoseinät sekä vartioivat sisätiloja että piirsivät niiden rajat ulkotiloihin määrätietoisesti ja ehdottomasti. Siinä missä Carrén talo seisoi ylhäisessä yksinäisyydessään sulkeutuneena ja etäällä kylän elämästä, Monnet'n talo ulottui pienen kadun reunaan ja avautui maisemaansa vapaasti. Monnet'n talon sisätilat ja taloon kiinni kasvanut vehmas puutarha sulautuivat toisiinsa eikä niiden välinen raja enää erottunut, ei ainakaan sinä hehkuvana kevätkesän päivänä kun vierailin siellä. Ajattelin Monnet'n kaukonäköistä visiota yhtenevistä tavoitteista ja keskusteluja niiden saavuttamiseksi. Ajattelin yhteistä Eurooppaa, jonka rajat ovat vähitellen katoamassa.

4.9.2011

Anja Kervanto Nevanlinna