Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran tarkoituksena on edistää suomalaista monitieteellistä kaupunkitutkimusta, toimia tutkijoiden yhdyssiteenä ja lisätä tietoa kaupunkitutkimuksen merkityksestä. Seura myös osallistuu kaupunkitutkijoiden kansainväliseen yhteistyöhön. Lisäksi seura haluaa herättää laajempaa yhteiskunnallista keskustelua kaupunki- ja aluepolitiikasta, kaupunkien kehityksestä, ja urbaanista kulttuurista. Seura järjestää tutkijatapaamisia, konferensseja ja keskustelutilaisuuksia. Keskeinen keskustelun foorumi ovat vuosittain järjestettävät Kaupunkitutkimuksen päivät.

Det finländska föreningen för stadsforskning vill befrämja multidisciplinär urban forskning i Finland, utgöra en förenande länk mellan forskare och öka medvetandet om stadsforskningens betydelse. Sällskapet deltar i stadsforskarnas internationella samarbete. Ytterligare vill föreningen bidra till en bredare, samhällelig diskussion om stads- och regionalpolitik, urban utveckling och kultur. Föreningen anordnar forskarmöten, konferenser och diskussionstillfällen. Ett centralt diskussionsforum är de årligen återkommande Stadsforskningsdagarna.

The principal aim of the Finnish Society for Urban Studies is to promote interdisciplinary urban research, function as an academic forum for scholars, increase appreciation of urban studies, and actively co-operate internationally in the field. In addition the Society wishes to generate wider discussions on urban and regional policies, on the development of cities, and on urban culture in Finland. The Society organizes symposia, conferences and public discussions, the most important of which is Kaupunkitutkimuksen päivät (Issues of Urban Research Today) organised yearly.

Anja Kervanto Nevanlinna

Arkistoitu

Kaksi kulmaa Musiikkitalosta

 

Duettoja Töölönlahdella?

Musiikkitalo avattiin suurin juhlallisuuksin syksyllä 2011, runsas vuosi sitten. Samaan aikaan ilmestyi Musiikkitalo-kirja. Kirjan arvostelu viivästyi, koska tuntui mahdottomalta arvioida teosta ennen tutustumista taloon ja sen pääsaliin myös konserttikäytössä. Kirjan ja sen aiheen kiinnostavuus ei tänä aikana ole kuitenkaan vähentynyt, päinvastoin. Musiikkitalo on ensimmäisen täyden toimintavuotensa jälkeen ajankohtaisempi kuin vasta-avattuna.

Musiikkitalo
Musiikkitalo kesällä 2012. Kuva: AKN.

Kulttuuritoimittaja ja kriitikko Paula Holmilan tekstiin sekä arkkitehti Arno de la Chapellen ottamiin valokuviin perustuva kirja kertoo "ainutlaatuisen rakennuksen taustoista ja esittelee sen tiloja ja yksityiskohtia", kuten julkaisija takakannessa toteaa. Näin laajassa yhden rakennuksen tarkastelussa, eräänlaisena "rakennusmonografiana", kirjallisen ja kuvallisen aineksen yhdistelmällä olisi ollut potentiaalia tuottaa lukijoille uusia näkökulmia ja oivalluksia.

Kirjasta puuttuu tavanomainen sisällysluettelo, ja kokonaisuus hahmottuu vain vaivoin. Paula Holmila esittelee Musiikkitalon tiloja ja suunnitteluvaiheita sekä sijoittaa sen myös laajempiin yhteyksiin. Hän tuo lukijoiden ulottuville teemakimaran, jonka kautta lähestyä Musiikkitalon olemusta: musiikkitaloista 2000-luvun arkkitehtien unelmatehtävinä, Helsingin Musiikkitalolle asetetuista toiminnallisista ja arkkitehtonisista tavoitteista, arkkitehtuurikilpailusta ja tonttikysymyksestä, pääkaupungin aikaisemmista konserttitiloista sekä taloon sijoittuvista orkestereista ja Sibelius-Akatemiasta. Musiikkitalon arkkitehdin Marko Kivistön muutama lyhyt huomautus on sijoitettu kuvien päälle, irralleen muusta tekstistä – ja kuvistakin.

Holmilan tekstin avulla rakennusta voi katsoa tuloksena suunnitteluprosessista ja instituutioidensa aikaisemmista vaiheista. Kokonaisuudesta jää puuttumaan kaupunkikonteksti, Helsinki. Yhteys kaupunkihistoriaan on laiha, rakennuspaikan ja kaupunkikuvan historiaa ei kirjassa käsitellä viimeisintä kirpputorivaihetta taaemmaksi, vain alueelle aikaisemmin tehtyjä suurisuuntaisia suunnitelmia ja visioita. Kuinka moni enää muistaa paikalta purettujen makasiinien olleen itse asiassa Töölön tavara-asema?

Holmilan tekstiä hallitsevat Musiikkitalon toteuttajien aikomukset, ja rakennus esitellään suunnittelijoidensa näkökulmasta. Kirja ei ole historiantutkimusta (eikä se ole ollut tavoitteenakaan), mutta jos olisi, sitä voisi kutsua voittajien historiankirjoitukseksi.

Päähuomion kirjassa vievät Arno de la Chapellen uudesta talosta ottamat yli 120 värivalokuvaa. Niitä täydentää muutama piirustus kuten pari pienikokoista pohjakaaviota ja leikkausta. Suurin osa valokuvista näyttää Musiikkitaloa sisältä, sen auloja, portaita, erilaisia huoneita ja suuria saleja. Kuvat ovat itsetarkoituksellisia: valokuvataidetta, jossa kuvan sommittelu, rakenne, valon ja varjon suhteet sekä rajaukset ovat keskiössä ja kuvan kohde, Musiikkitalo, jää marginaaliin. Kirjassa rakennuksen seinäpanelien pinnat vaihtelevat, viistovalo jäsentää geometrisina hahmottuvia sisätiloja ja naapuritalot heijastuvat lasijulkisivuista.

Kuvien avulla valokuvaaja on kasvattanut rakennuksen etäisyyttä sen käyttäjiin, konserteissa ja kahviloissa kävijöihin, kaupunkilaisiin. Kuvaustapa on valitettavan tavallinen nykyisissä arkkitehtuurikuvissa ja herättää yleisemmän kysymyksen siitä, keitä varten arkkitehtuuria valokuvataan. Historian tutkimuksen kannalta myös rakennetun kulttuuriperinnön dokumentointi eri aikoina olisi tärkeää, mutta toteutuuko se nykyisten kuvausmuotivirtausten kautta?

Miltei kaikki kirjan kuvat ovat ilman kuvatekstejä, vailla kuvauskohteen määritystä. Tavallista lukijaa kuvatekstit olisivat auttaneet muodostamaan rakennuksesta kokonaiskuvaa ja löytämään kiinnostavia tiloja. Kirjan valokuvista muodostuu käsitys Musiikkitalosta jättiläiskokoiseksi suurennettuna pienoismallina. Ihmiset puuttuvat, eivät vain talon sisältä, jota on ilmeisesti kuvattu ennen muuttoja, vaan myös ulkoa, vaikka talo sijaitsee keskellä kaupunkia ja vilkkaita liikkumisreittejä.

Kokonaisuutena kirjasta välittyy keskeneräinen vaikutelma. Teksti ja kuvat ovat kirjassa erillisiä yhteisestä kohteesta huolimatta. Musiikkitalon kontekstissa duetto soisi paremmin.

Keille kirja on tarkoitettu? Kuvituksen hallitsevuus ja arkkitehtuurivalokuvauksen muotien seuraaminen viittaavat siihen, että kirjaa on tarkoitus jakaa kotimaisille ja kansainvälisille arkkitehdeille. He eivät tarvitse pohjakaavoja tai kuvien selityksiä. Julkaisijan tarkoitusta tehdä ensi sijassa kuvakirja osoittaa se, että kolmikielisestä otsikostaan huolimatta kirjassa on tarjolla ruotsiksi ja englanniksi vain muutaman sivun pituiset lopputiivistelmät. Kenties idea kirjasta syntyi rakennushankkeen loppusuoralla, kun taloon sijoittuvien instituutioiden edustajat näkivät mahdollisuuden jakaa kirjaa muistolahjana taloon kutsutuille esiintyjille ja muille arvovieraille.

Helsinkiläisille ja suomalaisille, jotka ovat koko pitkän prosessin jälkeen kiinnostuneita keskelle pääkaupunkia valmistuneesta uudesta julkisesta rakennuksesta, kirjan anti on niukka. Tämäkö kirjassa näytetty Musiikkitalo on se "kaupunkilaisten olohuone", jolla hanketta heille aikoinaan tarjoiltiin?

Villiviinitarha

Suorat kokemukseni Musiikkitalosta ovat monipuolisempia. Sen vaikutusta kaupunkikuvaan on voinut seurata jo pitempään, ja sisätilatkin ovat olleet kaupunkilaisten ulottuvilla toista vuotta.

Kaupunkilaisten olohuoneeksi kelpaavaa tai heidän sellaisena käyttämäänsä tilaa en talosta ole löytänyt. Sellainen ei ole kahvila, ei pieni levykauppa, ei myöskään Sibelius-Akatemian yleisölle avoin kirjasto. Talon läpi voi vähän oikaista, mutta kansalaisten olohuone, sitä se ei ole.

Kaupunkikuvan kannalta parasta Musiikkitalossa on Mannerheimintien pääsisäänkäynti, jossa Eduskuntatalo ja Kansallismuseo tulevat lähelle ja Etu-Töölön kaupunkikorttelit kutsuvat syvemmälle. Siinä on annos urbaania intensiteettiä.

Suuri kiista käytiin aikoinaan siitä, saavatko klassisen musiikin muusikot akustisesti korkeatasoisen konserttisalin, jota varten Musiikkitalo suunniteltiin. Finlandia-talon akustiikkaa, myös korjausten ja sähköisen vahvistamisen jälkeen, pidettiin huonona ja sinfoniaorkesterien soinnin kehittämisen kannalta kelvottomana. Monet musiikin ammattilaiset katsoivat myös Finlandia-talon kongressien haitanneen konserttisalin täysimääräistä käyttöä.

Neljä Musiikkitalon avajaisiin osallistunutta kansainvälistä musiikkikriitikkoa arvioi vuosi sitten Hufvudstadsbladetin pyynnöstä sen konserttisalia ja piti sitä hyvänä keskitason salina. Kuulijan paikka vaikutti tietysti arvioon. Kolme heistä oli sijoitettu lähekkäin salin takaosaan vasemmalle (parveke L). Neljäs ei paikaltaan (parveke D) kuullut laulusolistia ja totesi, ettei sellaisia saleja tulisi rakentaa, jossa yleisö istuu orkesterin takana kuten hän. Lehden kaksi musiikkitoimittajaa tutki salia syksyllä 2011 parissakymmenessä konsertissa ja arvioi akustiikan parhaimmaksi takavasemmalla (parveke L ja permanto T). Yleisesti he pitivät salin akustiikan ansiona analyyttisyyttä, eri soitinten äänien erottumista; äänimaailmojen liittyminen toisiinsa ei sitä vastoin toistaiseksi onnistunut yhtä hyvin.

Millainen on hyvä konserttisali? Musiikkitalon akustiikan arviointiin saa vertailupohjaa toisista konserttisaleista. Musiikillisesti vaikuttavimmat kokemukset olen saanut kansainvälisten mestareiden konserteissa Pietarin Filharmoniassa, Amsterdamin Concertgebouwssa, Pariisin Châtelet'ssa ja Tukholman Konserttitalossa.

Omat kokemukseni Musiikkitalosta ovat olleet hämmentäviä. Aulat olivat ankeita ja mittakaavattomia, mutta tuntuivat ahtailta ja akustisesti hälyisiltä puolitäyden salin yleisömäärälläkin. Aulan valoja takaisin heijastavat ulkoseinät torjuivat näkymiä ympäröivään iltakaupunkiin, lasiseinistä huolimatta kuin umpinaisessa laatikossa. Konserttisalissa eri soitinäänet erottuivat kirkkaasti, mutta muusikot eivät tuntuneet soittavan yhteen, ja kokonaisuus jäi epätasapainoiseksi. Paikaltani orkesterin takaa keskeltä vaski- ja lyömäsoittimet kuuluivat liian kovaa, viulut ajoittain heikosti. Kapellimestarityöskentelyä oli sinänsä kiinnostavaa seurata. Eri korkeuksille asetetut, tummin seinämin varustetut katsomolaatikot rajautuivat irti toisistaan eivätkä kuulijaryppäät muodostaneet yhteisen kokemuksen jakavaa yhteisöä, konserttiyleisöä.

Helsingin 200-vuotisjuhlien konsertti Musiikkitalossa ja sitä edeltänyt juhla Finlandia-talossa antoivat perspektiiviä vertailuun. Konsertissa ei ole kyse yksittäisten ominaisuuksien korkeasta tasosta, vaan kokonaisuudesta, johon salin akustiikan lisäksi vaikuttavat saapuminen konserttiin, aulan ja lämpiön luonne, tilankäyttö ja näkymät, konserttisalin visuaalinen maailma, musiikkiesitys ja tavat, jolla arkkitehtuurin keinoin otetaan huomioon rakennuksen käyttäjät. Finlandia-talon kokonaisuus on vaikuttava, myös kansainvälisessä vertailussa.

Musiikkitalo kertoo teknokraattisista ihanteista ja keinoista. Aikoinaan rakennushanketta ja samalla klassisen musiikin profiilin nostamista ajaneet korostivat konserttisalin akustiikkaa ja sen teknistä ratkaisua. Salin ns. viinitarha-malli, jossa yleisö istuu joka puolella orkesteria, annettiin arkkitehtuurikilpailun toiseen vaiheeseen valituille osallistujille ohjeeksi, perusteluna sen väitetty akustisesti korkeampi taso. Monet maailman parhaimmista konserttisaleista on kuitenkin rakennettu klassisen suorakaiteen muotoisen pohjakaavan mukaan; suomalaisille se ei riittänyt.

Musiikkilobby halusi uudistalon edustavalle tontille pääkaupungin keskellä, vaikka se tarkoitti hätäisiä toimia olemassa olevien rakennusten hävittämiseksi, laajaa uudisrakentamista maan alle sekä ilmeisesti arkkitehtisuunnittelulla ratkaisemattomia tekniikan, kustannusten ja käytön ristiriitaisia vaatimuksia. Valmiina Musiikkitalosta ei tullut kansallista monumenttia eikä kaupunkikuvaa kaunistava uudisrakennus, vaan laatikko vailla ominaisuuksia.

Kun Berliinin Filharmonikot äskettäin vierailivat talossa, haastateltu suomalainen muusikko hehkutti julkisuudessa sitä, että tällaiset vierailut "luovat talon brändiä". Helsinkiläinen ihmettelee, eikö rakennushankkeen tavoitteena ollut korkeatasoisten musiikkiesityksten tarjoaminen kaupunkilaisille, ja muistelee, että aikoinaan Musiikkitalon paikan ja kilpailulla saadun arkkitehtuurin piti jo tuottaa kansallinen brändi.

Joskus on väitetty huonon arkkitehtuurin paranevan kasvillisuudella, jolla voi piilottaa ankeaa todellisuutta. Musiikkitalon viinitarhasalin sisältävän laatikon julkisivut voisi johdonmukaisuuden vuoksi päällystää villiviinillä.

4.12.2012

Anja Kervanto Nevanlinna