Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran tarkoituksena on edistää suomalaista monitieteellistä kaupunkitutkimusta, toimia tutkijoiden yhdyssiteenä ja lisätä tietoa kaupunkitutkimuksen merkityksestä. Seura myös osallistuu kaupunkitutkijoiden kansainväliseen yhteistyöhön. Lisäksi seura haluaa herättää laajempaa yhteiskunnallista keskustelua kaupunki- ja aluepolitiikasta, kaupunkien kehityksestä, ja urbaanista kulttuurista. Seura järjestää tutkijatapaamisia, konferensseja ja keskustelutilaisuuksia. Keskeinen keskustelun foorumi ovat vuosittain järjestettävät Kaupunkitutkimuksen päivät.

Det finländska föreningen för stadsforskning vill befrämja multidisciplinär urban forskning i Finland, utgöra en förenande länk mellan forskare och öka medvetandet om stadsforskningens betydelse. Sällskapet deltar i stadsforskarnas internationella samarbete. Ytterligare vill föreningen bidra till en bredare, samhällelig diskussion om stads- och regionalpolitik, urban utveckling och kultur. Föreningen anordnar forskarmöten, konferenser och diskussionstillfällen. Ett centralt diskussionsforum är de årligen återkommande Stadsforskningsdagarna.

The principal aim of the Finnish Society for Urban Studies is to promote interdisciplinary urban research, function as an academic forum for scholars, increase appreciation of urban studies, and actively co-operate internationally in the field. In addition the Society wishes to generate wider discussions on urban and regional policies, on the development of cities, and on urban culture in Finland. The Society organizes symposia, conferences and public discussions, the most important of which is Kaupunkitutkimuksen päivät (Issues of Urban Research Today) organised yearly.

Anja Kervanto Nevanlinna

Arkistoitu

Ateenan eurooppalaisuus

 

Yksitoista vuotta sitten osallistuin Ateenassa Euroopan kaupunkihistorian konferenssiin. Lokakuinen Ateena paistatteli silloin vielä olympiakisojensa jälkivalossa. Akropolis näkyi kauas. Liikekeskustan suuret toimistotalot, kansainväliset ketjumyymälät ja (pääasiassa Euroopan unionin rahoituksella toteutettu) uusi metrolinja loivat kuvaa länsimaasta, mutta herättivät myös kysymyksiä Ateenan ja Kreikan historiasta. 

Historiankirjoitus politiikan välineenä

Kreikka oli 1833 itsenäistynyt ottomaanien imperiumista, jonka valta oli jatkunut lähes keskeytyksettä vuodesta 1456. Sitä oli edeltänyt yli tuhat vuotta Bysantin imperiumia ja ortodoksiuskonnon hallitsemaa aikaa. Antiikin helleeneistä ei kansalaisten elämässä ollut jälkiä.

Nykyisen Kreikan antiikin perintö on ajatuskonstruktio. Historioitsijat ovat osoittaneet, kuinka eurooppalaiset imperialistit jo 1800-luvun alussa käyttivät antiikin klassikkotekstejä yhteiskuntamalliensa lähteinä. Antiikintutkijoiden 1700-luvun lopussa ja 1800-luvun alussa julkaisemissa kirjoissa Kreikalle käytännössä luotiin – silloisten kuvausten mukaan ”synnytettiin uudelleen” – loistokas menneisyys, vanha helleeninen sivilisaatio.


Museolippu
Kreikan kansallismuseon lippu vuodelta 2004. Kuva: AKN

Kreikalle kirjoitettiin uusi historia, jossa tietoisesti ohitettiin ottomaanien hallitseman alueen historiallisesti monikulttuurinen ominaisluonne ja se, ettei alueen asukkailla ollut koskaan ollut kreikkalaista kansallista identiteettiä. Läntisen Euroopan sivistyskeskuksissa tuotetulla kuvalla antiikin Kreikasta perusteltiin pitkän ottomaanivallan syrjäyttämistä. Kreikan ”itsenäistyminen” eli alueen saaminen osaksi länsimaista kulttuuripiiriä tarjoaisi Euroopan valtakeskuksille uusia taloudellisia, sotilaallisia ja poliittisia mahdollisuuksia. Ottomaanien aikana ja sitä ennenkin, koko monituhatvuotisen historiansa aikana alue on kuulunut vankasti itäisen Välimeren ja Lähi-idän kulttuuripiiriin.

Historiankirjoituksen keinoin Kreikalle luotu rooli Euroopan kulttuurin kehtona markkinoitiin myös paikallisille asukkaille. Itsenäisyyteen johtaneeseen sotaan, jota Englanti, Ranska ja Venäjä sen loppuvaiheessa tukivat, tuli vapaaehtoisia eri puolilta Eurooppaa, valmiina osallistumaan taisteluun Kreikan menneisyyskuvasta.

Ottomaanivallan päätyttyä nykyisen Kreikan alueella 1833 uusi valtio sai suurvaltojen asettaman kuninkaan, Baijerin kuninkaan pojan. Hänen seuraajansa, Tanskan prinssi, hallitsi 1860-luvulta vuoteen 1913. Yleinen ja yhtäläinen äänioikeus toteutui Kreikassa 1952. Vasta sotilasdiktatuurin kaatuminen vuonna 1974 toi demokratiaa maan hallintoon. Demokraattisella hallinnolla on Kreikassa eurooppalaisittain erityisen lyhyet juuret.

Menneisyys Ateenassa

Pääkaupungin rakentamisella vastaitsenäistyneen Kreikan hallitsijat vahvistivat kuvaa uuden valtion nojautumisesta vanhaan helleenikulttuuriin. Historiallisesti tärkeä vanha satamakaupunki Nafplion, joka oli Kreikan itsenäisyyssodan aikana toiminut väliaikaisena pääkaupunkina ja kukoisti taloudellisena keskuksena, ei kelvannut Baijerin asettamalle Kreikan sijaishallinnolle. Idea klassisesta Ateenasta ja antiikin kuvitellusta perinnöstä oli länsimaiden valtaa alueella havitelleiden kannalta vastustamaton, vaikka sen jatkumolle ei ollut historiallista perustaa. Ateena valittiin uudeksi pääkaupungiksi sen fyysisistä puutteista huolimatta.

1830-luvun Ateena oli pieni provinssikaupunki: sekava ja raunioitunut paikka, jonka taloista harvoilla oli edes katto, kuten tanskalainen arkkitehti kuvasi Ateenaa vuonna 1837. Bysantin ja ottomaanien aikojen rakennusjäänteitä ei kaupungissa ollut mainittavasti säilynyt.

Ideaa Kreikan loistokkaasta antiikin ajan menneisyydestä alettiin rakentaa näkyviin uuden pääkaupungin kaupunkisuunnitelmien, julkisten rakennusten ja muinaisjäänteiden kaivausten avulla. 1800-luvun kaupunkisuunnitelmissa Akropoliksesta luotiin Ateenan loistokkaasta antiikin ajan menneisyydestä kertova kohokohta. Kyse ei ollut pelkästään raunioiden koteloimisesta antiikin ulkomuseoksi. Bysantin ja ottomaanien aikaisia historiallisia rakennusosia poistettiin kuten moskeija temppelin keskeltä. 1900-luvun lopussa Parthenonin temppelirauniota on taas kerran ”uudelleen rakennettu” (rekonstruoitu) sen ajattomuuden korostamiseksi, ja matkailijoille tarjotaan yhä kirkastetumpaa postikorttikuvaa Ateenan menneisyydestä.

2000-luvun Ateena

Kansallisvaltioita on Euroopassa 1800-luvun alusta saakka rakennettu historian vaiheita hyödyntäen, myös vastoin dokumenttien pohjalta tunnettua tietoa. Kuvitteellisestä menneisyydestä ovat valtiot voineet luopua, kun niiden yhteiskunnallinen ja taloudellinen toiminta on vakiinnuttanut niiden kansallisen identiteetin sekä omille kansalaisille että muille valtioille.

Suomen kansainvälinen identiteetti ei perustu Väinämöiseen tai Kalevalaan, vaan ajankohtaisiin näyttöihin vakaana länsimaisena demokratiana ja kansalaisyhteiskuntana, menestyvänä teollisuusvaltiona, koulutuksen edelläkävijänä sekä sopivan omaperäisenä modernin arkkitehtuurin ja muotoilun maana. Kreikan identiteettiä sitä vastoin rakennetaan yhä antiikin ajan loistokauden ja rakennusjäänteiden varaan.

Vuoden 2004 Ateena toi mieleeni Turkin pääkaupungin Ankaran, jossa vierailin vuonna 1990. Niissä molemmissa kaupunkikuvaa hallitsivat anonyymit uudehkot rakennukset, muutama vanhempi merkkirakennus siellä täällä ja vilkkaat liikenneväylät: tavanomainen urbaani maisema lukuisissa maailman suurkaupungeissa erityisesti Euroopan ulkopuolella. Ateenassa Akropolis ja Plakan kaupunginosa sen juurella olivat lavastuksenomaisia turistialueita irrallaan viereisestä liikekeskustasta.

Ateena ei muistuttanut niitä eurooppalaisia suurkaupunkeja, joissa ajallinen monikerroksisuus näkyy kaupunkikuvassakin. Maantieteellisesti Ateena on osa Eurooppaa, mutta historiallisesti ja kulttuurisesti myös jotain muuta. Antiikin ajanjakson glorifiointi peittää taakseen paljon kiinnostavamman ja tärkeämmän näkökulman, kreikkalaisten pitkän historian osana itäisen Välimeren kielellisesti ja yhteisöllisesti sekoittunutta kulttuuripiiriä.

16.7.2015

Anja Kervanto Nevanlinna

Lisätietoa: B. Anderson, Imagined Communities. Reflections on the Origin and Spread of Nationalism, revised edition, 1991.
E. Bastéa, The Creation of Modern Athens. Planning the Myth, 2000.
M. Herzfeld, Vers une phénoménologie ethnographique de l’esprit grec, in: Les usages politiques du passé, (eds.) F. Hartog & J. Revel, 2001.