Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Ulla Salmela

Arkistoitu

Valvottua urbaania leikkiä

 Ulla Salmela

Ulla Salmela on filosofian tohtori, joka työskentelee Museoviraston kehittämisyksikössä museoalan kehittämistehtävissä. Hän on Suomen kaupunki-tutkimuksen seuran hallituksen jäsen ja leikkipuisto-ikäisen Iiris-tytön äiti.

Mikä voisi olla lapsiperheille arkipäiväisempää kaupunkitilaa kuin leikkipuisto? Urbaani ilmiöhän leikkipuistot pohjimmiltaan ovat, sillä maaseudulla riittää tilaa leikkiä ilman sille erikseen varattua tilaa ja laitteita. Leikkipuistoista ja niissä järjestystä toiminnasta on tullut niin tärkeä osa kaupungeissa asuvien pienten lasten perheiden tukiverkkoa, että niihin tutustutaan jo perhevalmennuksessa.

Kaupunkitutkimuksen seurassa on viime aikoina puhuttu paljon kansalaisjärjestöjen merkityksestä kaupunkien suunnittelussa. Myös leikkikentät saivat alkunsa kansalaisjärjestöistä: Yhdysvalloissa niitä ajoi 1900-luvun alussa leikkikenttäliike, jolla oli yhteys naisten äänioikeutta reformiliikkeeseen. Sen sivutuotteena osa reformisteista ajoi äitien ja lasten oikeuksia ja sai läpi monia koulua, päiväkoteja ja leikkipuistoja tukevia aloitteita. – Ja tässä nämä aktivistinaiset onnistuivat ennen kuin saivat äänioikeusvaatimuksensa läpi.

Leikkikenttätoiminnan suomalainen pioneeri – jälleen nainen – Anni Collan (1876­–1962) tunsi henkilökohtaisesti amerikkalaisen leikkikenttäliikkeen. Hän julkaisi monia urheilu- ja leikkikenttiä koskevia opaskirjoja 1910–30-luvulla. Collan, joka oli myös varhaisen naisvoimistelun ja tyttöpartioliikkeen aktiivi, painotti selkeää ikä- ja sukupuolijakoa leikkikenttien suunnittelussa ja sitä, että kentillä tuli järjestää huolellisesti organisoitua toimintaa, jota asianmukaisesti koulutetut aikuiset valvoivat. Collanin mukaan tänään rakennettu leikkikenttä tekee huomisen vankilat ja sairashuoneet tarpeettomiksi.

Leikkikentistä tuli osa kaupunkien kaavoitusta 1900-luvun alussa: esimerkiksi Helsingin leikkipuistoilla voidaan katsoa olevan jo yli 90-vuotinen historia. Kaupunkipuistot, hyödyllisen vapaa-ajan vieton tilat, olivat yksi 1900-luvun alkukymmenten kaavoittajien kiinnostuksenkohteista. Samalla kun kaupunkipuistojen pinta-aloja ja sijaintietäisyyksiä suhteessa asutukseen systematisoitiin, otettiin mukaan myös lasten ja nuorten tervehenkiseen leikkiin ja urheiluun tarkoitetut puistot. Toiseen maailmansotaan mennessä standardisoidut, toiminnallisesti ja ikäryhmittäin määritellyt leikkipuistot olivat vakiintunut osa kaupunkisuunnittelua. Nyt leikkipuistoista on tullut jo niin vankka osa kaupunkitilaa, että ne ovat jo suojelukiistojenkin kohteena, kuten viimekeväinen keskustelu Tornitason leikkipaikasta Tapiolassa osoittaa.

Sekä varhaiset suunnittelijat että kansalaisaktiivit argumentoivat leikkikenttien puolesta vetoamalla niiden terveelliseen ja sosiaalistavaan vaikutukseen. Leikkikentillä (työväestön ja Yhdysvalloissa erityisesti slummialueiden) lapsista kasvaisi kunnon kansalaisia. Ajatus perustui pitkälti siihen, että puistot pitäisivät lapset pois kaduilta sekä siihen, että kentillä olisi valvottua toimintaa eli läsnä olisi toimintaa ohjaava aikuinen.

Entä nyt, miten leikkipuistoista ajatellaan 2000-luvun Suomessa? Eräs ajatuksia herättävä esimerkki on Kotkan kaupungin viime keväälle suunniteltu kokeilu, jossa muutamaan leikkipuistoon oli tarkoitus sijoittaa valvontakameroita. Kameroiden kuva olisi lähetty suorana Kotkan kaupungin verkkosivuille, josta kuka tahansa voisi seurata kotikoneeltaan puistojen tapahtumia ja jopa ohjata minuutin ajan kerrallaan kameraa. Asiasta syntyi vilkas kansalaiskeskustelu, jossa epäiltiin vahvasti kameroiden kykyä lisätä lasten turvallisuutta. – "Kamera ei taatusti puhalla, jos lapsi loukkaa polvensa keinussa", totesi eräs Helsingin Sanomien verkkosivuilla keskusteluun osallistunut henkilö. Henkilökohtaisesti toivon, että tämä jää yksittäiseksi aloitteeksi ja puistoissa olisi vastaisuudessa mieluummin aikuisia, joiden läsnäoloa lapset ja nuoret tuntuvat tarvitsevan eli juuri sitä mainiota puistotoimintaa, jonka puolesta on jo 1900-luvun alusta lähtien puhuttu.

Välillä on hyvä kysyä myös lapsilta, millaisissa leikkiympäristöissä he viihtyvät. Lapin yliopiston tutkijat pyysivät muutaman vuoden takaisessa tutkimushankkeessa päiväkoti-ikäisiä lapsia piirtämään ihanteellisia leikkipaikkoja. Lapset piirsivät seikkailumaailmoita ja erilaisia, voimakkaitakin tunteita herättäviä ympäristöjä. Useassa kuvassa oli myös tietokoneita. Tutkimuksen yhtenä lopputuloksena on Rovaniemellä toimiva "älykäs leikkikenttä", jonka tavoitteena on tarjota leikin ja liikunnan lisäksi älyllisiä haasteita sekä aikuisille että lapsille ja joka palvelee opettajia opetuksen osana. Toinen tutkimuksen konkreettinen lopputulos oli kaiken ikäisille tarkoitettu leikkikenttä, jossa selvitettiin erityisesti toiminnan vaikutuksia ikäihmisille. Tulosten mukaan senioreiden fyysinen kunto parani, samoin uskallus liikkua. Lisäksi he ja lapset tuntuivat viihtyvän hyvin keskenään. Yhteinen tila myös laajensi lasten ja ikäihmisten käsityksiä toisistaan, kohtaamisen mahdollisuus loi uutta, paljon peräänkuulutettua yhteisöllisyyttä.

Kaupunkitilassa leikin mahdollisuudet ovat usein turvallisuussyistä rajattuja ja ihmisten kohtaamiselle on erikseen järjestettävä mahdollisuuksia ja tilaa. Voi kuitenkin kysyä, onko suunta oikea, jos lapsia valvovat kamerat ja yksityiskohtia myöten hiotut leikkivälineet on sidottu osaksi opetussuunnitelman toteutusta. Olisiko lapsista sittenkin leikki lopulta hauskinta siellä, minne kameran (ja välillä myös vanhemman) valvova silmä ei yllä ja siellä, minne voi itse rakentaa risumajansa? Siis vaikkapa kaupunkien välitiloissa, joutomailla, kuten omasta lapsuudestani muistan.

Ulla Salmela

10/2008