Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Marjaana Niemi

Arkistoitu

Valokuvauksellinen maailmankaupunki: Lontoo suomalaisten silmin

 Marjaana Niemi

Vuoden 2007 viimeisen kaupunkikolumnin kirjoittaja on Seuran varapuheenjohtaja, dosentti Marjaana Niemi, joka pian ilmestyvässä kirjassaan ”Lontoo – kirjailijan kaupunki” pohtii suomalaisten kirjailijoiden, toimittajien ja tutkijoiden näkemyksiä ja kokemuksia Lontoosta 1700-luvulta nykypäivään.

Toimittaja Lauri Karén, joka työskenteli Lontoossa BBC:n suomenkielisellä osastolla 1950-luvulla, vertasi kirjassaan Lontoon kaduilta ja kujilta (1960) Lontoota ja Pariisia. Maantieteellisestä läheisyydestään huolimatta nämä kaksi suurkaupunkia olivat Karénin mielestä kuin kaksi eri maailmaa: ”Pariisia maalataan, Lontoota valokuvataan. Asiallinen kaupunki vaatii asiallisemman kuvaustavan”.

Karénin mietelmä tiivistää hienosti sen, miten Lontoossa 1800- ja 1900-luvuilla vierailleet suomalaiset kirjailijat ja muut kulttuurivaikuttajat ikuistivat maailmankaupungin kirjoituksiinsa. Asiallinen kaupunki sai asiallisen kuvauksen. Lontoossa kirjoitetuissa matkakertomuksissa ja kirjeissä on selvästi vähemmän herkkää tunnelmointia kuin esimerkiksi Pariisin ja Rooman kuvauksissa: tunnelmoinnin sijasta lukijalle tarjoillaan usein vakavaa pohdintaa ja tarkkoja havaintoja. Suomalaiset Lontoon-kävijät häikäistyivät toki Piccadillyn valoreklaameista ja ihastelivat British Museumin aarteita, he nauttivat rauhallisista hetkistä tea-roomeissa tai eksoottisista makuelämyksistä East Endin ravintoloissa, mutta hyvin pian he päätyivät takaisin analysoimaan maailmankaupungin luonnetta.

Monet Lontoossa matkailleet tai asuneet suomalaiset kiinnittivät huomionsa metropolissa vallinneisiin yhteiskuntaluokkien välisiin jyrkkiin eroihin, ja varsinkin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun kirjoituksissa suoranaisesti moitittiin brittejä siitä, että nämä sallivat tällaisten erojen olemassaolon pääkaupungissaan. Rivien välistä saattoi helposti lukea, että kirjoittajien mielestä kotimaisissa kaupungeissa asiat olivat sentään toisin. Vaikka brittejä kritisoitiin, harva suomalainen lähti voimakkaasti kyseenalaistamaan niitä ajatusmalleja, jotka osaltaan pitivät yllä voimakasta segregaatiota Lontoossa. Suomalaismatkailijat olivat aikansa lapsia ja useimmat heistä ajattelivat, että paitsi brittiyhteiskunnan parhaimmisto myös he itse – suomalainen sivistyneistö – olivat toki korkeammalla tasolla kuin East Endin köyhät tai Thamesin rantojen kodittomat kulkurit.

Mitä mieltä tahansa suomalaiset kirjailijat ja kulttuurivaikuttajat olivatkaan slummien perimmäisistä syistä, he olivat hyvin kiinnostuneita tutustumaan suurkaupungin laitapuolen elämään ja kertomaan siitä lukijoilleen. East End oli 1900-luvun alkupuolella yksi suosituimmista nähtävyyksistä – jotakin jota kotimaassa ei voinut nähdä ja kokea – ja siihen tutustuttiin joko yksin, jonkun tuttavan opastamana tai matkatoimiston järjestämillä opastetuilla retkille. Esimerkiksi kirjailija Helmi Krohn osallistui 1920-luvun lopulla tällaiselle retkelle, jonka oli järjestänyt matkailualan uranuuurtaja Thomas Cook & Co. Krohn kertoi kirjassaan Englantia oppimassa (1931), miten hänen kiinnostuksensa slummielämään muuttui epämukavuudeksi vaunujen kulkiessa yhä syvemmälle East Endiin, ”sillä eihän ole oikein asettaa ihmisiä, olkoot he miten kurjia tahansa, toisten parempiosaisten uteliaisuuden maalitauluiksi.”

Toisaalta suomalaiset matkailijat toivat esiin myös sen, miten suurkaupunkielämä saattoi murentaa hierarkioita. Zacharias Topelius, joka vieraili Lontoossa jo vuonna 1862, korosti suurkaupunkielämän opettavan ihmiselle nöyryyttä. Topelius toivotti kaikki itseään korvaamattomina pitävät pikkukaupunkien pomot Lontoon vilinään. Jos he olisivat varomattomia, ihmisvirta talloisi heidätkin jalkoihinsa aivan samoin kuin vaununpyörät ”kierivät tiellä olevan sontiaisen yli”. Arkkitehti Sigurd Frosterus ja kääntäjä Ester Linnankoski puolestaan kiinnittivät huomionsa suurkaupungissa syntyneisiin eri yhteiskuntaryhmien kohtaamispaikkoihin. Frosterus kuvasi vuonna 1903, kuinka eri yhteiskuntaluokat istuivat ”veljellisessä” sovussa Lontoon maanalaisessa, ja Linnankoski puolestaan tarkkaili huonosti puettuja työmiehiä hienoissa taidegallerioissa.

Koska Lontooseen liitettiin asiallisuus, traditionaalisuus ja jopa vanhoillisuus, sitä ei 1900-luvun alkupuolella pidetty samalla tavalla moderniuden tyyssijana kuin esimerkiksi Pariisia, Berliiniä tai New Yorkia. Monien Lontoon-kävijöiden mielestä kaupungin vanhoillinen maine oli kuitenkin enimmäkseen ennakkoluulojen tuotetta. He löysivät Lontoosta aivan samoja modernin suurkaupunkielämän merkkejä kuin mitä liitettiin sen kilpakumppaneihinkin: kiireisten ihmisjoukkojen vuolaat virrat, maan alla kulkevien junien sähköiset liikkeet, voimakkaan valaistuksen ja mainosvalojen värikylläisyyden. Osa suomalaisista pohti Lontoon moderniutta – ja samalla oman maansa moderniutta tai takapajuisuutta – sukupuoliroolien kautta ja erityisesti tarkastelemalla naisten asemaa ja roolia. Esimerkiksi Lontoossa 1880-luvun lopulla vieraillut runoilija J. H. Erkko raportoi suomalaisille lukijoilleen, minkälaisissa ”virkatoimissa” naisia näkyi Lontoossa ja kuinka heidän liikkumiseensa suurkaupungissa suhtauduttiin. Kirjailija Elsa Enäjärvi ihasteli 1920-luvulla Lontoon akateemisen maailman moderneja naisia, ja jotkut suomalaiset naismatkailijat taas kadehtivat lontoolaisnaisten ulottuvilla olevia työtä helpottavia kodinkoneita tai kaupoista saatavia puolivalmisteita. Alati muuttuvasta, modernista maailmankaupungista löytyi kuitenkin myös paikkoja, joissa aika näytti täysin pysähtyneen. Suomalaisnaiset hämmästelivät törmätessään ”modernissa” Lontoossa sellaisiin elämänpiireihin ja instituutioihin, jotka elivät ja olivat aivan kuin naisasialiike ei olisi koskaan syntynytkään.Näiden erilaisten kokemusten pohjalta naiset pohtivat omaa naiseuttaan ja suomalaisen naisen asemaa. Lontoo olikin monille suomalaisille kuin yhteiskunnallinen laboratorio, jossa he tarkastelivat itseään kiinnostavia ilmiöitä ja niiden välisiä yhteyksiä. Samalla se tarjosi taustan, jota vasten saattoi pohtia omaa yhteiskuntaansa.

(20.12.2007)