Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Samu Nyström

Arkistoitu

Urbaani moninaisuus ja toiseuden pelko

 

Jouluinen Esplanadi 1015

Kuva: Jouluinen Esplanadi vuodelta 1015.


Samu Nyström on seuran hallituksen varajäsen. Erilaisten turvallisuutta ja terveyttä käsittelevien tutkimusten jälkeen hän valmistelee tällä hetkellä väitöskirjaa Helsingistä ja helsinkiläisistä kriisivuosina 1914–1918.

”50 % heistä on syfiliksen ja syyhelmän saastuttamia. heidän täällä olonsa mitä suurin vaara yhteiskunnalle. Naiset ja lapset eivät uskalla käydä ulkona pimeän tultua. Nuo puolivillit väijyvät heitä.”

Näin kirjasi päiväkirjaansa valtioneuvos, professori Eliel Aspelin-Haapkylä Helsingissä lokakuussa 1916. Pelkoa herättävät ”puolivillit” olivat linnoitustöihin tuotuja kiinalaisia, jotka herättivät kaupunkilaisissa uteliaisuutta ja pelkoja. Sota-ajalle tyypillisesti kaupungilla liikkui pian kiinalaisten saapumisen jälkeen toinen toistaan hurjempia huhuja: heidän kerrottiin syövän kastematoja, sairastavan ruttoa, ahdistelevan naisia ja lapsia, pahoinpitelevän miehiä ja syyllistyneen tappoihin. Kokonaan vieraan kulttuurin edustajien ilmestyminen kotiseudulle ei ilahduttanut helsinkiläisiä – ja kielimuuri esti lähemmät kontaktit.

Jo ennen kiinalaisten saapumista oli helsinkiläinen lehdistö ollut huolestunut juutalaisten elinkeinonharjoitusoikeuksien mahdollisesta laajentamisesta maan kaikkiin kaupunkeihin. Kun maahan sodan seurauksena syntyi paheneva pula-aika, epäiltiin keinottelun ja pulan takana olevan suurten kaupunkien juutalaisten. Sodan aikana Helsinki ”puhdistui” muista kansalaisuuksista: aluksi kaupungista poistettiin akselivaltojen kansalaiset (saksalaiset, itävaltalaiset ym.) ja sisällissodan jälkeen venäläiset.

Maailmansodan aikaiseen lähdeaineistoon tutustuessa tulee usein tunne, että lukee tämän päivän helsinkiläisten verkkokeskustelua. Kiinalaisten paikalle voisi helposti vaihtaa maahanmuuttajat, romanit tai monet muut vähemmistöt. Toiseus mietityttää ja pelottaa edelleen.

Monissa kaupunkisosiologian klassikoissa on todettu kaupunkielämän paradoksin olevan, että pienelle tiiviille alueelle asumaan hakeutuvilla ihmisillä tuntuu olevan suurempi tarve eristäytymiseen kuin yhteiseloon. Erityisesti tämä on näkynyt nopeasti kasvaneissa kaupungeissa. Pohjanmaalta Helsinkiin tulleet hakeutuivat 1900-luvun alkupuolella pohjanmaalaisten asuttamille asuinalueille ja taloihin. New Yorkin asuinalueet jakautuivat pitkään siirtolaisten kansalaisuuksien mukaan. Uudessa ja kasvavassa kaupunkiympäristössä haettiin rajoja joka suuntaan: aiemmin tulleet pyrkivät erottumaan myöhemmin saapuneista, sosiaaliluokat toisistaan ja etniset vähemmistöt pysyttelivät omina ryhminään.

Pitkällä aikavälillä ja sukupolvien vaihtuessa kaupunki on usein sulatusuuni, joka yhdistää lukuisat alaryhmät yhteiseen paikalliseen identiteettiin – toki osin erotukseksi muista alueista ja uusista tulokkaista. Onnellisessa kaupungissa kaupunginosien rajoilla tapelleet pojat päätyivät myöhemmin naimisiin toisia ryhmiä edustaneiden tyttöjen kanssa. Usein nuoret ovat omaksuneet tai kehittäneet itsellensä uuden asuinalueensa puhekielen ja kulttuurikoodiston – kuten esimerkiksi 1900-luvun alkuvuosien työläiskaupunginosien nuoret slangin tai New Yorkin siirtolaiset englannin. Arvo Turtiaisen runon mukaisesti Polvijärven ja Kiimingin yhtyessä syntyy Helsinki.

Integraatio edellyttää yhteiseloa. Varoittavista esimerkeistä kuulimme mm. vuoden 2006 Kaupunkitutkimuksen päivillä, professori Sebastian Rochén täyttäessä salin kuvilla Pariisin palavista lähiöistä, tai lukiessamme Tuomas Nevanlinnan aiempaa kolumnia Chicagon kaupunkirakenteesta ja turvattomuudesta. Kaupungin erilaisten asukasryhmien linnoittautuminen omille asuinalueilleen ja toiseuden torjuminen tuottavat entistä suurempia pelkoja ja epäluuloja. Ensimmäisen maailmansodan Helsingissä kiinalaishysterialla ei ollut katetta – vaikka kyseessä ilmeisesti olikin pakkotyöhön komennettu vankijoukko – ja juutalaissyytökset unohtuivat pian kun keinottelun huomattiin olevan koko kansan huvi. Tästä huolimatta pelot – puolin ja toisin – olivat koettuna todellisia ja ohjasivat ihmisten käyttäytymistä.

Marraskuun lopulla seuran järjestämässä tilaisuudessa emerituskaupunkisuunnittelija Mikael Sundman nosti Helsingin 1900-luvun viimeisten vuosikymmenien menestystarinaksi alueellisen segregaation vähentämisen ja estämisen – varoittaen samalla aikojen olevan muuttumassa. Sundmanin ajattelun kanssa on helppoa olla samaa mieltä. Kaupungissa asutaan yhdessä muiden ihmisten kanssa, eikä tämä ole mahdollista, jos ei vähintäänkin siedetä ja hyväksytä myös omasta taustasta poikkeavia kanssakaupunkilaisia. Erilaisten kulttuurien ja sosiaaliryhmien kohtaamisesta taisi osaltaan olla kyse myös ajankohtaisessa kertomuksessa, jossa kerrotaan tapahtumista Betlehemissä parituhatta vuotta sitten.

Mukavaa joulun odotusta kaikille!

9.12.2010
Samu Nyström