Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Rikhard Manninen

Arkistoitu

Townhouse – talo kaupungissa

 Rikhard Manninen

Eräät 1960-luvun suomalaiset rivitalot muistuttavat
townhouse-rakentamista. Kuva: Leena Markkanen

Vuoden 2006 ensimmäisen kaupunkitutkimuskolumnin VM Rikhard Manninen. Rikhard työskentelee yleiskaavasuunnittelijana Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastossa. Hän on myös Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran hallituksen jäsen.

Asumismuodoista ja asuntotarjonnan monipuolistamisesta käyty keskustelu on ollut viime aikoina jälleen vilkasta. Keskustelu on saanut yhä enemmän laadullisia ja kansainvälisiäkin painotuksia. Asuntopoliitikot, kaupunkisuunnittelijat ja tutkijat ovat kiinnostuneita asuntotarjonnan monipuolistamisesta. Tästä esimerkkinä ovat myös asumisen tutkijakoulut ja monet muut panostukset asumisen kehittämiseen.

Asukkaat ovat kyselytutkimuksissa yleensä tyytyväisiä asuntojensa laatuun. Tämä johtuu siitä, että he ovat realisteja. Asukkaat arvioivat asuntonsa laatua suhteuttamalla arviot tarjontaan ja taloudellisiin resursseihin, joita heillä on käytössään. Hyvätuloisten ja heikompituloisten arviot eivät juuri poikkea toisistaan. Ensiksi mainittujen voisi olettaa asuvan keskimäärin "laadukkaammissa" asunnoissa kuin jälkimmäisten. Tyytyväisyys kertoo siitäkin, että asumisen osalta perusstandardit ovat Suomessa kunnossa. Vain pieni osa ihmisistä kokee suoranaista asumistasoon liittyvää kurjuutta.

Yleisestä tyytyväisyydestä huolimatta asuntotarjontaa kannattaa monipuolistaa. Kyselyillä ei saavuteta koko totuutta. Sekä potentiaalinen kysyntä että paikallinen kysyntä jäävät kyselyissä pimentoon. Varsinkin kerrostalovaltaisten esikaupunkialueiden asuntorakenne on yksipuolinen. Muuttoketjuja tutkittaessa on todettu, että asumisuria pyritään toteuttamaan paikallisesti. Uusien helsinkiläisten asuntoalueiden asukkaista 90 % muuttaa 3-4 kilometrin säteeltä. Sama ilmiö koskee valtakunnallisesti koko uutta tuottajamuotoista asuntokantaa.

Vaikka asumisen tavat ja tyylit ovat kulttuurisidonnaisia, kaupunkisuunnittelun ei tarvitse juuttua toistamaan vain asumisen valtakulttuurisia käytäntöjä. Suunnittelun avulla voidaan luoda mahdollisuuksia uusillekin asumiskulttuurisille ilmiöille. Erilaisia ratkaisuja voidaan osittain jopa "kopioida" muualta ja soveltaa paikallisiin olosuhteisiin. Myös asumispreferenssejä tutkittaessa on havaittu eräänlaisia pioneeriryhmiä, jotka olisivat valmiita kokeilemaan uudentyyppisiä ratkaisuja. He ovat maailmalla liikkuessaan nähneet muitakin asumisen malleja kuin perinteisen omakotitalon, rivitalon ja kerrostalon. Tarjonta luo kysyntää. Ja mitä edelläkävijät tekevät ensin, sitä muut toistavat perässä.

Yksi tutkimisen arvoinen, suomalaisesta tarjonnasta tyystin puuttuva asumismuoto on niin sanottu townhouse. Se voidaan määritellä viereiseen asuntoon kytketyksi, kaksi- tai kolmikerroksiseksi asunnoksi, joka kytkeytymisestään huolimatta sijaitsee omalla tontillaan. Asunnot eivät muodosta taloyhtiöitä. Kukin omistajista hallinnoi omaa asuntoaan, mahdollisesti myös tonttia. Jokaiseen asuntoon johtaa sisäänkäynti kadulta. Yhteistä pihaa ei yleensä ole eikä välttämättä omaakaan. Rajautuessaan fyysisesti suoraan katuun, rakennukset luovat kaupunkimaista ympäristöä. Nämä tekijät erottavat townhouset esimerkiksi perinteisistä yhtiömuotoisista rivitaloista.

Myös townhouse syntyi aikanaan tietynlaiseen kulttuuriin ja vastasi tietynlaisiin sosiaalisiin tarpeisiin. Townhouse ("house in town") oli alkujaan brittiläisen aristokratian, yläluokan asumismuoto. Tämän luokan jäsenillä saattoi kaupunkiasuntonsa lisäksi olla hallussaan useampiakin taloja myös maaseudulla. Ns. sosiaalisen kauden (social season) ajaksi oli kuitenkin välttämätöntä siirtyä kaupunkeihin. Nimenomaan kaupungeissa järjestettiin sosiaalisten kontaktien ylläpidon kannalta tärkeimmät tapahtumat kuten illanvietot ja tanssiaiset. Myöhemmin townhouse "kansanomaistui." Se on nykyään tavallinen asumismuoto Britanniassa, Irlannissa ja Alanko-maissa. Lontoo, Dublin ja Amsterdam ovat esimerkkejä kaupungeista, joissa se on asumismuotona vallitseva.

Britanniasta townhouse siirtyi myös Pohjois-Amerikan itärannikon kaupunkeihin. Yhdysvalloissa käsite liitetään yleisesti erilaisiin kaupunkimaisiin rivi- ja pientaloratkaisuihin. Jopa Pohjolassa, kuten Tukholmassa townhouse -tyyppinen asuminen oli luonteenomaista aina 1800-luvun puoleenväliin saakka. Sittemmin, lähinnä Berliinistä ja Pariisista saapuneet uudet vaikutteet johtivat monikerroksisten kerrostalojen rakentamiseen ja kaupunkien vanha pienimittakaavainen asuntokanta suurelta osin purettiin.

Suomessa kaupungistuminen on tapahtunut myöhään ja heikenneenä. Suomi kaupungistuu kuitenkin edelleen niin fyysisesti kuin sosiokulttuurisesti. Ensimmäiset kaupungeissa varttuneet, kansainvälisesti orientoituneet sukupolvet etsivät tilavaa asumista haluamatta menettää kaupunkielämän attraktiivisia puolia. Nyt townhouse -tyyppisillä ratkaisuilla saattaisi olla maankäytöllinen tilaus etenkin Helsingin seudulla. Sen eri variaatiot voisivat täydentää tiivistyviä, mutta asuntorakenteeltaan yksipuolisia esikaupunkialueita.

Ongelmia voi erilaisten ennakkoluulojen lisäksi nähdä siinä, että rakentajat saadaan innostumaan asuntorakentamisen monipuolistamisesta. Niiden näkökulmasta kysyntää on riittävästi jo nykyisilläkin konsepteilla. Rakentajat toteuttavat sitä, mikä riittävästi käy kaupaksi. Myös rakentamista ohjaava normisto on muotoiltu tukemaan konventionaalista omakotitaloihin, rivitaloihin ja kerrostaloihin perustuvaa rakentamista. Lisäksi vakiintuneet käytännöt kuten tontinluovutusmenettelyt vaikuttavat väistämättä asuntotarjonnan edellytyksiin jo kaavoitusvaiheessa.