Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Tanja Vahtikari

Arkistoitu

Suomalaisetkin kaupungit löytämässä maailmanperinnön

 Tanja Vahtikari2

Vuoden 2007 kolmannen kaupunkitutkimuskolumnin kirjoittaja on FM Tanja Vahtikari, joka valmistelee väitöskirjaansa Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksella aiheesta ”Historiallinen kaupunki ja maailmanperintö”. Tanja Vahtikari on Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran hallituksen jäsen.

Vanhan Rauman liittäminen maailmanperintöluetteloon vuonna 1991 ei herättänyt suurempia intohimoja. Kaiken kaikkiaan maailmanperintösopimus oli 1990-luvun alun Suomessa vähän tunnettu. Vanhan Rauman pääsy luetteloon oli raumalaisten puolelta enemmän sattuman sanelemaa kuin tietoisen kaupunkipolitiikan tulos. Nimitykset koordinoitiin keskitetysti Museovirastosta käsin. Eniten asiasta tuntuivat olevan kiinnostuneita porvoolaiset, joiden mielestä valinnan olisi pitänyt osua Vanhaan Porvooseen. Muualta Euroopasta oli jo tuolloin olemassa toisenlaisia esimerkkejä. Esimerkiksi Lyypekin maailmanperintönimitys vuonna 1987 oli seitsemän vuoden aktiivisen kampanjoinnin tulos.

Maailmanperinnöstä on tullut kaupunkien välisen kilpailun väline. Viime vuosina näyttävät suomalaisetkin kaupungit heränneen. Verkkaisen alun jälkeen Raumallakin on alettu hyödyntää asemaa enemmän. Myös Porvoossa toiveet ovat yhä korkealla.

Aktiivisin Suomen kaupungeista maailmanperintölobbauksen alueella on tällä hetkellä Tampere. Tavoite tuodaan julki selkeäsanaisesti luonnoksessa kaupungin arkkitehtuuriohjelmaksi (2007). Tammerkosken ympäristöllä olisi varmasti ansionsa luettelon nykykokonaisuudessa. Alue täydentäisi luettelon noin 230 kaupunkikohdetta, joista suuri osa on ’perinteisiä’ keski- ja eteläeurooppalaisia historiallisia kaupunkeja. Samoin Tammerkoskimiljöö soveltuisi hyvin otsikon ”historiallinen urbaani kulttuurimaisema” alle; termin, joka on maailmanperintökomitean viimeaikaisin käsitteellinen yritys tarttua säilyttämisen ja muutoksen kanssa painiskelevien historiallisten kaupunkien haasteisiin.

Eurooppalaisten kaupunkikohteiden nimitykset maailmanperintöluetteloon, Tampereen niiden joukossa, voi perustellusti asettaa kyseenalaisiksi maailmanperintökomitean viimeaikaisten linjausten valossa. Komitea on toistuvasti toivonut kohde-esitysten uudenlaista kohdentumista niin maantieteellisesti kuin typologisesti. Maailmanperinnön viitekehyksessä Eurooppa on äärimmäisen yliedustettu alue, samoin kaupungit ovat eräs luettelon teemallisesti parhaiten edustetuista kohdetyypeistä. Jos todella ajatellaan luettelon globaalia edustavuutta, tulisi etenkin Länsi-Euroopan valtioiden kokonaan pidättäytyä tekemästä uusia kohde-esityksiä, eikä niiden ainakaan tulisi esittää luetteloon kaupunkikohteita. Kaupunkihistorioitsijana en haluaisi sulkea ovea kategorisesti kaikilta kaupungeilta. Joka tapauksessa komitean ja yhä kasvavan joukon eurooppalaisia kaupunkeja tavoitteet eivät käy yksiin.

Tampereen kohdalla pidän ongelmallisena kuitenkin ennen muuta kaupungissa aikaisemmin (yhä?) vallinneen toimintakulttuurin ja statuksen kantamien arvojen välistä ristiriitaa. Maailmanperintölistaus on ennen muuta suojelulistaus, ei vain tavoiteltava brändi. Auttamatta tulee se vaikutelma, että Tampereella statusta toivotaan nyt, kun kaikki radikaalit toimenpiteet miljöössä on läpiviety ja kiivaimmat kamppailut kaupunkitilasta käyty. Muutos ja jatkuvuus ovat elimellinen osa kaupunkia, myös maailmanperintökaupunkia; Finlaysonin värjäämön purkamista niinkin myöhään kuin vuonna 2004 voi tuskin kukaan kuitenkaan pitää ilmauksena jatkuvuutta ylläpitävästä hienovaraisesta muutoksesta.

Vai olenko omaa kotikaupunkiani kohtaan turhan ankara? Wienin historiallisen keskustan tultua maailmanperintöluetteloon vuonna 2001 toteutui kohteen suojavyöhykkeen tuntumassa pilvenpiirtäjärakentaminen moninaisten tahojen vaikutusyrityksistä huolimatta. Pietarissa puhuttaa öljy-yhtiö Gazpromin 400 metrin korkeuteen kurotteleva pilvenpiirtäjähanke, Istanbulissa useatkin lähestulkoon vastaavan mittakaavan pilvenpiirtäjäsuunnitelmat, Dresdenissä siltahanke.

Ongelmia on muuallakin ja usein paljon monisyisempiä. Siltikään en ole valmis Tampereen maailmanperintönimityksen varauksettomaksi kannattajaksi. Vähintäänkin nyt on oivallinen hetki kriittisesti arvioida kaupungissa (kokonaisuutena, ei pelkästään koskimaiseman osalta) aikaisemmin harjoitettua rakennussuojelua sekä suojelun edellytyksiä tulevaisuudessa. Menneet virheet tulee tunnistaa ja avoimesti tunnustaa, jotta niistä voisi ottaa oppia.

(15.6.2007)