Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Ulla Salmela

Arkistoitu

Rivitaloelämää

 Ulla Salmela

Ulla Salmela työskentelee yli-intendenttinä Museoviraston Kulttuuriympäristön suojelun osastolla. Hän on Kaupunkitutkimuksen seuran hallituksen jäsen.

Jossain vaiheessa elämäänsä huomaa palanneensa lähtöruutuun. Tässä tapauksessa asuvansa vaellusvuosien jälkeen uudehkossa rivitalossa, jossa on kaksi kerrosta ja pieni piha – aivan kuten lapsuudenkodissani. Turvallisuushakuista, keski-ikäistyvää vai vain tässä elämänvaiheessa käytännöllistä? Asumismuotona ja rakennustyyppinä rivitalo on joka tapauksessa omalla tavallaan kiintoisa.

Rivitaloelämä ei ole vain asumismuoto, se on toisinaan niin intensiivisen sosiaalista asumista että tulee väistämättä pohtineeksi suhdettaan siihen. Se on nimittäin aivan oma lajinsa: rivitalossa asetutaan osaksi tiivistä pienyhteisöä, jossa on ripaus omaa rauhaa ja hyvällä onnella iso kauhallinen naapuriapua ja -sopua, kuten meillä. Rakennettuna ympäristönä rivitaloilla on myös oma osansa 1900-luvun suomalaisten kaupunkien ja maaseututaajamien rakennusperinnössä.

Rivitaloja on rakennettu Suomessa noin sata vuotta. Varhaiset suunnittelumallit tulivat erityisesti Englannista, mutta pitkään rivitalot olivat tavallisempia paperilla kuin todellisessa kaupunkitilassa. Varhaisia esimerkkejä löytyy kuitenkin Helsingistä esimerkiksi Kulosaaresta ja Munkkiniemestä. Varsinaisesti rivitaloasunnot yleistyivät vasta sotien jälkeen, 1950- ja 1960-luvuilla. Helsingissä rivitaloja rakennettiin tuolloin ainakin Herttoniemeen ja Maunulaan, Espoossa Tapiolaan. Suurin rakennusbuumi koettiin tätä seuraavilla vuosikymmenillä: lähes jokaisella paikkakunnalla on tänäkin päivänä nähtävissä näitä usein tasakattoisia, tiilisiä rakennusrivejä aidattuine pihoineen. Ainakin 1970- ja 80-lukujen lapsille nämä rivarit ja pihat ovat jo nostalgisia.

Pääkaupunkiseudun varhaisilla rivitaloilla oli nimekkäät suunnittelijat: 1900-luvun alussa Armas Lindgren ja Eliel Saarinen, sotien jälkeen mm. Hilding Ekelund, Kaija ja Heikki Sirén, Jorma Järvi, Toivo Jäntti, Ahti ja Esko Korhonen. Syntyi elämisen puitteita, joita kannattaa vaalia vielä nykyäänkin. Eikä näin ole vain arkkitehtonisista tai esteettisistä syistä, vaan asuminen itsessään on osoittautunut mukavaksi. Osoituksena asukkaiden arvostuksesta rivitaloyhtiöt ovat alkaneet juhlistaa merkkivuosiaan historiikeilla, kuten vastikään 60 vuotta täyttänyt maunulalainen Asunto Oy Oulunkylän rivitalot kirjalla ”Meidän rivari” (2012).

Rivitaloelämää ei ole asemoitu suomalaiseen mielenmaisemaan niin selkeästi kuin vaikkapa omakotiasumista. ”Oma tupa, oma lupa” yhdistettynä inhimilliseen mittakaavaan, luontoon, vihreyteen ja väljyyteen limittyy edelleen mielikuvissamme suomalaisuuteen. Entä rivitaloelämään sisältyvät kompromissit ja yhteisöllisyys?

Asumiseen liittyvät mielikuvat ovat tietysti jatkuvassa muutoksessa ja uusia asumismuotojakin syntyy. Esimerkiksi Helsingissä pohditaan parhaillaan townhouse-tyyppisiä asumisen malleja, jotka ovat lähellä rivitaloasumista. Rivitalot sijoittuvat kuitenkin usein esikaupunkimaiseen ympäristöön ja ovat ensisijaisesti suhteessa pihaan, kun taas townhouset ovat leimallisesti urbaaneja ja suhteessa katuun. Malleja townhouseille (taivutusta auttaisi suomenkielinen termi, siitä ei kuitenkaan ole vielä päästy yksimielisyyteen) haetaan tiiviisti rakennetuista keskieurooppalaisista kaupungeista. Toisella tapaa rivitaloja lähelle tulevat puukerrostalot, joissa rakennuskorkeudet pysyvät kohtalaisina ja materiaali liittää rakennuksen suomalaisiin asumisen perinteisiin. Lähitulevaisuus näyttää miten nämä asumismuodot otetaan vastaan.

Takaisin rivitaloelämään. Se elämäni ensimmäinen rivitalo, ei enää niin uusi 80-luvun keltatiilinen rivari, on edelleen paikallaan. Asumisen intensiteetti on laantunut asukkaiden ikääntyessä ja useampia korjauksia on jo tehty. Hiekkalaatikko kasvaa heinää, mutta leikkimökki seisoo paikallaan ja palvelee nyt satunnaisesti asukkaiden lapsenlapsia.

28.11.2012

Ulla Salmela