Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Tuija Mikkonen

Arkistoitu

Rakennetun ympäristön maltillinen muutos

 Tuija Mikkonen

FT, KTM Tuija Mikkonen työskentelee tutkijana Museoviraston Vaasan toimistossa vastuualueenaan rakennettu kulttuuriympäristö ja kulttuurimaisema. Tuija Mikkonen toimi Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran taloudenhoitajana vuosina 2000-2006.

Rakennettu kulttuuriympäristömme muuttuu jatkuvasti, mutta onko meillä nyt korkeasuhdanteen ja rakennusbuumin aikana malttia pohtia, minkälaista tulevaisuuden kaupunkiympäristöä rakennamme ja kenen ehdoilla sen teemme?

Maankäyttö- ja rakennuslain ”tavoitteena on järjestää alueiden käyttö ja rakentaminen niin, että siinä luodaan edellytykset hyvälle elinympäristölle sekä edistetään ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävää kehitystä.” Museoviranomaisia ja muita kulttuuriperinnön puolestapuhujia ja lain toteuttajia pidetään kuitenkin kehityksen jarruina. Nykyihminen viettää valtaosan elämästään rakennusten sisällä ja niiden välittömässä läheisyydessä; ne ovat irrottamaton osa jokaisen ihmisen elämää. Rakennettu ympäristö muodostaa meille tärkeitä ankkuripaikkoja omaan elämäämme ja lähiyhteisömme tapahtumiin. Rakennuksiin ja kulttuuriympäristöön kiinnittyvät muistot rakentavat identiteettiämme, jonka avulla asetumme yhteisöön ja yhteiskuntaan. Ei siis ole lainkaan yhdentekevää, millaiseksi rakennettu ympäristö muotoutuu.  

Sortavalassa kävellessäni takerrun omituisella tavalla tuttuun ja turvalliseen kaupunkiympäristöön. Minulla ei ole henkilökohtaisia muistoja tai edes suvun välityksellä kantautuvia kiinnekohtia toista maailmansotaa edeltävään kaupunkiin. Kuitenkin jo ensi käynnillä muutama vuosi sitten tuntui Sortavalassa olevan jotain kovin tuttua. Toki kaupunki on muuttunut sotaa edeltävistä ajoista, mutta ollessaan neuvostoaikana syrjäinen pikkukaupunki ei siihen myöskään panostettu erityisen paljon. Suomalainen rakennuskanta oli sangen hyvää ja käyttökelpoista. Niinpä rakennukset ja kaupunkirakenne säilyivät. Taloja vähän muutettiin, korjailtiin ja ympärille ja sekaan rakennettiin uutta, mm. Hrutshovin ajan betonielementtitaloja. Kuitenkin kaiken muutoksen keskeltä ja sangen erilaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista huolimatta kaupungista huokuu suomalainen henki. Sinne on mukava palata kerta toisensa jälkeen. Samanlaisia tuntemuksia voi kokea muissakin entisissä suomalaiskaupungeissa, jotka eivät ole kohdanneet meikäläisen tehokkaan yhteiskunnan muutosvimmaa.

Rakennetun kulttuuriympäristön maltillinen muutos voisi löytyä jostain näiden kahden – prinsessa ruususen unen ja vimmatun muutoksen – välistä. Purkaminen ja vanhojen rakennusten korvaaminen uudella ei monessakaan tapauksessa ole ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti tai kulttuurisesti perusteltavissa. Uuden rakentaminen on kuitenkin helppoa verrattuna korjaamiseen. Vanhoja rakennuksia harkiten uusin tarkoituksiin muunnettaessa voidaan kuitenkin luoda mielenkiintoisia, tavallisuudesta poikkeavia ja inspiroivia tiloja niin asuin- kuin liike- tai toimistokäyttöönkin. Samoja ominaisuuksia on vaikea luontevasti luoda uutta rakentamalla. Luonnollinen patina ja historiallinen syvyys ainakin puuttuvat. Korjattaessa tarvitaan kuitenkin kekseliäisyyttä mahdollisuuksien löytämiseksi ja joustavuutta kouluoppien soveltamisessa tiukkojen normien puristuksessa. Rakennetun kulttuuriympäristön muutosta emme voi ja tuskin haluammekaan estää, mutta muutoksen tulisi olla maltillista, hallittua, kestävää ja ympäristön laatua parantavaa.

( 25.7.2007)