Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Laura Kolbe

Arkistoitu

Porvari ja kaupunki

 Laura Kolbe 2014

Laura Kolbe, Euroopan historian professori (HY), kaupunkihistorian tutkija ja tietokirjailija.

Kenelle kaupungit kuuluvat? 2000-luvulla metropolialueista on tullut aikamme tunnus – kasvukeskukset vetävät väkeä ja kaupunki kuuluu kaikille. Siitä on tullut mahdollisuuksien maaperää ja monenlaisten toiveiden alusta, unelma paremmasta tulevaisuudesta. Kaupunkien nousu on hävittänyt taustalle maaseutu-kaupunki -jaon, joka aikaisemmin voimakkaasti dominoi eurooppalaisia yhteiskuntia ja niiden aatteita. Nyt kaupungit ovat voimakeskuksia, jotka poliittisessa vaikuttavuudessaan ovat kiilamassa valtioiden ja kansakuntien rinnalle ja joskus ohikin.

Historiallisesti kaupungit kuuluvat porvaristolle ja porvarisvallalla on pitkät historialliset juuret, jotka osin ulottuvat tähän päivään saakka. Kuten tunnettu saksalainen sosiologi Jürgen Habermas teoksessaan Strukturvandel der Öffentligkeit (1962) osoittaa, kaupan, kaupunkien ja rahatalouden kehitys alkoi Euroopassa 1100- ja 1200-luvulla tavalla, joka synnytti modernin kaupankäynnin, tavaranvaihdon ja rahatalouden. Syntyi eurooppalainen kaupunkikulttuuri ja sen ytimeen sosiaalinen ryhmä, jonka vaikutus tuli olemaan keskeinen kansallisvaltioiden rakentumisessa. Itsehallinnolliset kaupungit Alankomaissa, Englannissa, Pohjois-Italiassa ja Saksassa tuottivat hallintokulttuuria ja elämänmuotoa, jota sittemmin on kutsuttu ”porvarilliseksi”.

Kirkollinen reformaatio mahdollisti osaltaan porvariston vallankumouksen. Kun Preussin jälleenrakennus alkoi Napoleonin sotien jälkeen, haluttiin kaupungit erottaa sentralistisesta, valtiollisesta keskusjärjestelmästä. Uusi kunnallinen elitismi perustui samanarvoisten valtaan ja se sääteli nousevan ylä- ja keskiluokan omakuvaa. Kunnat olivat saksalais-skandinaavisessa ajattelussa laajennettuja kotitalouksia, ja niiden toimintaa leimasi taloudellinen ja tekninen edistysajattelu. Tästä paketista tuli nousevan porvariston omankuvan ydinainetta.

Porvariston omakuva perustui kotoiseen harmoniaan, hillintään, sovinnaisuuteen ja säästäväisyyteen. Porvariston valtakuntaa olivat (ovat edelleen) kaupungit ja kunnallispolitiikka. Kaupunkien hallintoon ilmentyi uudenlaista hyveellisyyttä ja jopa saituutta, tätä ”pikku- tai poroporvarillisuutta”. Tuhlata ei sovi, eikä varsinkaan julkisesti. Raha oli pantava poikimaan, kasvamaan korkoa, niin kuin jo Raamatun vertauksessa leivisköistä opetetaan. Rahan vastapainona korostettiin yksityisyyttä, arkea ja kodin maailmaa. Pohjoismaissa porvarilliset arvot ja ankara työmoraali yhtyivät säästäväisyyteen ja asketismiin. Esiin jalostui ajattelumalli, jolle yhä on käyttöä verovaroin toimivan julkisen sektorin kovassa ytimessä.

Porvaristo on lempisäätyni eurooppalaisessa historiassa. Sen merkitys, moraali ja elämäntapa säteilevät edelleen arkeen, arvoihin ja ihanteisiin. Eurooppalainen porvaristo oli valtansa tunnossa 1800-luvulla. Se oli noussut yhteiskunnan uudistavaksi voimaksi Ranskan vallankumouksen myötä ja ottanut paikkansa kaupunkien julkisessa tilassa. Porvaristo jätti pysyvän jälkensä eurooppalaisiin metropoleihin modernin kaupunkisuunnittelun ja urbaanin arkkitehtuurin luojana, teollisuuden, pankki-, vakuutus- ja palvelutoimintojen uudistajana.

Raha, talous ja perhe ovat olennaisia sosiaalisia tunnuksia siellä, missä porvaristo toimii eli kaupungeissa. Ryhmä rakensi komeita asuinpalatseja, teattereita, tavarataloja, oopperoita, museoita ja muistomerkkejä. Se suunnitteli bulevardeja ja puistoja ja viihtyi uusissa julkisissa tiloissa, kahviloissa, ravintoloissa ja mannermaan suurhotelleissa. Porvaristoon kuului aikansa luovaa luokkaa, arkkitehtejä, taiteilijoita, liikemiehiä, juristeja, professoreita, tehtailijoita ja kiinteistönomistaja. Porvaristo pukeutui hyvin, juhli ja nautti.

Vaikka joukko ei ollut yhtenäinen, porvaristo oli nousevana ja kaikkialle Euroopassa levittäytyvänä säätynä helppo karikatyyrin ja pilailun kohde. Astetta pidemmälle meni Karl Marx 1800-luvulla. Marx istutti meihin porvarikammon. Kommunistinen manifesti (1848) pursuaa yksinkertaistettua sosiaalista analyysiä ja luokkavihaa, jossa vastakkain asetettiin porvaristo ja proletariaatti. Marxin mukaan ”Tuhoutuneen feodaalisen yhteiskunnan uumenista noussut nykyaikainen porvarillinen yhteiskunta ei poistanut luokkavastakohtia. Se asetti vain vanhojen tilalle uusia luokkia, uusia sorron edellytyksiä, uusia taistelumuotoja. - - - Meidän aikakautemme, porvariston aikakausi, on kuitenkin erikoinen siinä suhteessa, että se on yksinkertaistanut luokkavastakohdat. Koko yhteiskunta jakautuu yhä enemmän kahteen suureen vihollisleiriin, kahteen suureen, vastakkaiseen luokkaan: porvaristoon ja proletariaattiin.”

****

Avaan arvokirjastosta lainaamani Porvarissäädyn historia Suomen valtiopäivillä 1809–1906 I -teoksen (1920) ja paperiveitsi on otettava esiin. Kukaan ei ole lukenut teossarjaa lähes sataan vuoteen, mikä ilmentää kiinnostuksen puutetta porvariston poliittista roolia kohtaan. Avaamattomat sivut ovat myös hyllyssäni pitkään olleessa Aimo Halilan Me raatiherrat ja porvarit -kirjassa (1944). En oikein tiedä, mitä teokselta haluan eikä sen pikkuhupaisa nimi edes houkuttele lukemaan. Jo käsitteenä porvari palauttaa mieleen jotain konservatiivista ja tunkkaista ja epäkiinnostavaa, ja kun vihdoin saan kirjan luettua, Halila vahvistaa asian: ”Suomen porvareiden varallisuus ja sivistystaso kohosivat hitaasti, ja porvariston poliittinen merkitys oli jatkuvasti suhteellisen vähäpätöinen.” Itse uskon, että porvaristo vielä tekee komean paluun historian näyttämöille. Aika on nyt kypsä - odottakaa vain!

25.10.2014
Laura Kolbe