Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Joni Rousku

Arkistoitu

Pelkkä rakennus, elämänkumppani vai kertomus itsestä?

 JoniRousku

Kirjoittaja on IT-alan ammattilainen, kasvissyöjä, vuosi vuodelta hitaampi vasen puolustaja, markan perinnerakentaja ja jossain vaiheessa myös filosofian maisteri. Tutkielman lähtökohtien suunnitteluun hän sai sparrausta viimesyksyisestä Kaupunkitutkimusseuran ”Kaupunki uusin silmin” -seminaarista.

Mikä saa rationaaliset ihmiset ostamaan rappeutuneita pitsihuviloita hetken mielijohteesta? Miten hirsiseinien omistaminen voidaan kokea kohtalon johdatukseksi, jopa elämän täyttymykseksi? Mikä saa vanhanaikaiseksi koetun asumismuodon muuntumaan niukaksi, kiivaasti tavoitelluksi herkuksi? Miksi naistenlehtien downshiftaus- ja kotoilukertomusten tapahtumapaikkana ei koskaan toimi betonielementtinen kerrostalo? Onko puutaloelämä oikeasti erilaista kuin tavallisilla suomalaisilla?

Tämänkaltaiset kysymykset pyörivät mielessäni hahmotellessani graduni konseptia noin vuosi sitten. Hämmästyin osuessani akateemisesti harvakseen käännettyyn maaperään. Puutalot ovat marginaalia, kun puhutaan nykypäivän suomalaisesta asuntokannasta. Siksi niitä on usein kohdeltu makrotason asumis- ja kaupunkitutkimuksissa marginaalivirheinä, parhaimmillaan suodattamalla niiden ”vääristävä” vaikutus pois. Silti kaipuu perinneasumiseen välittyy perinnerakentamisoppaiden, tv-sarjojen ja sisustuslehtien kautta 2010-luvulla yhä voimakkaammin. Voidaan todellakin puhua äänekkäästä vähemmistöstä!

Tutkimusasetelmani problematiikka kiertyi pitkälti sen ympärille, miten päästä käsiksi suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneeseen, Pispalan ja Puu-Käpylän ihannoinnin kiteyttämään, puutaloasumisen arvostuksen muuttumiseen. Ohjaajani Juha Siltalan kanssa totesimme, että tarkoitukseen parhaiten soveltuvat aikalaislähteet olivat kotiesittelyt eli asukashaastattelut Suomen pitkäikäisimmässä sisustuslehdessä, Avotakassa. Lähdevalinnan seurauksena tutkimiani puutalotarinoita aikavälillä 1967-2013 kertoivat tyypillisesti luovilla aloilla työskentelevä, koulutettu ja hyvätuloinen keskiluokka sekä ylempi luokka. 2000-luvun termeillä voitaisiin puhua jopa suomalaisesta luovasta luokasta.

Analyysini perusteella hahmottuu siis kulttuurisen murroksen sävyttämä kuva perinteisiin puutaloihin hakeutuvan suomalaisen luovan keski- ja ylemmän luokan asumisesta ja arjesta 46 vuoden ajalta. Miltä se näyttää?

Ensinnäkin puutalojen arvostuksen murros välittyy selkeimmin ostokertomuksissa: puutalon osto muuttui vuosikymmenien mittaan harkitusta ja taloudellisesta päätöksestä impulsiiviseen ja menetyksenpelkoiseen tarjouskauppaan. Haastateltujen oli pakko saada vanhan puutalomiljöön edustama asuntounelma, ensi-ihastumisen jälkeen he eivät enää nähneet vaihtoehtoja. Ostajat kokivat kaupan vuosituhannen vaihteen jälkeen usein kohtalona, jonka täyttymystä ei parannut uhmata. Talo nähtiin persoonankaltaisena olentona, joka on vain odottanut pelastajiaan eli ostajia. Puutaloelämän renessanssi voidaankin nähdä osana 1970-luvulta lähtien yleistynyttä yksilöllisen asumisen kaipuuta, jota mm. Irma Uuskallio on väitöskirjassaan osuvasti kuvannut.

Puutalojen vetovoimaa selitettiin yllättävänkin samankaltaisesti 1960-luvulta nykypäivään. Perinnemiljööt edustivat kautta linjan turvapaikkaa ja nostalgista, hyvää elämää. 1970-luvulla käytiin lapsuudesta tutussa elämänpiirissä, torppien ja hirsimökkien keskellä, tankkaamassa perusturvallisuutta, hoitamassa parisuhdetta ja lataamassa akkuja vieraannuttavan kaupunkielämän varalle. Laman jälkeen 1990-luvulla paettiin kiristyvien ehtojen työelämää, joko maaseudulle paeten tai hankkimalla asunto kaupunkien vanhoilta puutaloalueilta. Tyypillisesti muutos tehtiin joko sen jälkeen, kun työuralla oli saavutettu riittävästi tai silloin, kun suhteettomien vaatimusten kantaminen johti kriisiytymiseen. Haavoja nuoltiin ja eheydyttiin sallivammassa ympäristössä. Molemmissa tapauksissa nostalgisesta puutaloelämästä haaveilu toimi reaktiona laajempaan elämäntyylin murrokseen.

Vuolaasti myös kerrottiin puutaloelämän sopivan omaan minäkuvaan. Puutalon omistaminen, sisustaminen ja korjaaminen omin käsin toimivat siis tapana tyylitellä itseään ja kertoa ympäristölle pehmeistä arvoistaan. Puutalo tuki minuutta ja näytti asukkaansa oikealta tuntuvassa valossa.

Onkin hyvä laajentaa polttoväliä pohtien mitä puutaloelämän arvostuksen murros voi kertoa laajemmin yhteiskunnallisesta kehityksestä. Tutkimistani puutalotarinoista on selkeästi kiteytettävissä kertomus yksilöstä, jonka subjektius, tunne oman elämänsä hallinnasta, katoaa yhteiskunnallisten ja työkulttuurin murrosten puristuksissa. Sopeutumiskeinonaan ahdistunut yksilö pyrkii palauttamaan kadonnutta hallinnantunnettaan hankkimalla nostalgisen, pahoilta asioilta suljetun elinympäristön ja tekemällä fyysistä sekä henkistä työtä sen kunnostamiseksi omaksi kodiksi. Tässä onnistumista seuraa onnellisuus, tunne merkityksellisestä ja hallittavasta elämästä.

Tutkimus, ”Olen aina halunnut asua täällä." Suomalainen vanha puutalo asumisunelmien kohteena, lohduttajana ja minuuden peilinä 1967 – 2013, on luettavissa osoitteesta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/135243

14.8.2014
Joni Rousku