Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Laura Kolbe

Arkistoitu

Pääkaupunki, valta ja kansallinen pärjääminen

 
Laura Kolbe

Ensimmäisen kuukauden kaupunkitutkimuskolumnin kirjoittaja on Suomen kaupunkitutkimuksen seuran puheenjohtaja, dosentti Laura Kolbe.

Aikamme tärkeimpiä kysymyksiä on se, miksi toiset kaupungit menestyvät ja toiset taantuvat. Eräät kaupunkikeskukset osaavat uudistaa imagoaan samalla kun toiset epäonnistuvat ja takeltelevat. Nämä asiat ovat kiehtoneet kaupunkitutkijoita jo pitkään. Samalla pääkaupunkien rooli on joutunut uudelleen arvioinnin kohteeksi. Jos pääkaupunkeja ei olisi, ne pitäisi keksiä. Vuosisatainen kehitys on tuottanut eurooppalaiseen pääkaupunkiin monta kerrostumaa. Viimeisin liittyi kansallisvaltion vahvistumiseen, mikä lisäsi pääkaupunkien painoarvoa.

Viittaukset latinan kielen päähän, caput, vievät ”pääkallopaikkaan” (capital city, le capital, die Haupstad, huvudstad). Käsite ei niinkään korosta urbanismia tai kaupunkikulttuuria, vaan valtiollisuutta - valtioissa tarvitaan ”pää” ja ”kaupunki”. Pääkaupunki tarvitsee vastavoimansa. Vastakohtana voi olla valtio, maakunnat ja provinssit, maaseutu yleisesti sekä alueellinen periferia. Tärkeää onkin ymmärtää, miten vastakohtaisuus artikuloituu poliittisesti.

Suomella on Helsinkinsä. Kuninkaan perustama ja keisarin rakentama sotilas- ja siviilihallinnon keskus, sivistyksen ja kulttuurin kehto herättää edelleen paljon intohimoa. Virkamiesvetoinen, vahva ja ilmapiiriltään eurooppalainen kaupunki on historian eri vaiheissa mielletty ”suomalaiselle hengelle” vieraaksi. Kasvava pääkaupunki ja sen edustama teollinen modernismi ja poliittinen radikalismi on eri aikoina nähty uhkana Suomen todelliselle, sinivalkoiselle olemukselle.

Vuoden 1945 jälkeen kansallisen politiikan keskeinen tavoite on perustunut vahvan vastavoiman luomiseen Helsingille. Se on tapahtunut aluepoliittisin tunnuksin, toiminnallisia maakuntakeskuksia synnyttäen. Korkeakoulu- ja tiedepolitiikan keskeinen päämäärä on ollut Helsingin koulutusylivoiman murentaminen. Vuosikymmenten aikana on syydetty useita miljardeja euroja ja markkoja alueiden kehittämiseen, valtiollisten toimintojen hajasijoittamiseen ja – päivän muotitermin mukaisesti – alueellistamisen vahvistamiseen. Politiikan tämä puoli kaipasi kriittistä monitieteellistä tutkimusta: miten aluepolitiikan tavoitteet on eri aikoina muotoiltu ja mitä rahoilla on saatu aikaan?

Pääkaupungit ovat menestyneet globaalitalouden aikana eikä muutosta ei ole näköpiirissä. Metropolialueet tarjoavat talouden ja politiikan eliiteille kansainvälisesti vertailukelpoisen toimintapuitteen. Globaalitalous on muuttanut kaupunkien ja maakuntien suhdetta. Ne eivät enää voi olla toistensa vatsakohtia, sillä tänään jo noin puolet suomalaisista asuu maan kahdeksalla suurimmalla kaupunkiseudulla. Kansallinen menestyminen on riippuvainen suurten kaupunkiseutujen menestyksestä. Niistä säteilee hyvinvointia koko maahan. Menestyessään ne houkuttelevat korkean lisäarvon toimintoja. Kaupungit ovat haasteellisen kehitysvaiheen edessä. Globaali pärjääminen edellyttää kohdennettuja kansallisia toimenpiteitä, alueellistamisohjelmien rinnalle vahvaa kaupunkipolitiikkaa.

Urbanisoitunut kansantalous elää tilanteessa, jossa on tehtäviä valintoja. Kaupunkialueet muodostavat omat reviirinsä, jotka enää eivät noudata kansallisvaltioiden rajoja. Vahva alueellinen imago ja vakaa kehitys liittyvät kaupungeissa usein yhteen. Imagoon liittyy sellaisia tekijöitä, jotka saavat ihmiset tuntemaan yhteenkuuluvuutta tietyn paikan kanssa tai turvallisuutta tietyllä alueella.