Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Riitta Niskanen

Arkistoitu

Musiikkitalo – musiikki vai talo?

 Riitta Niskanen
Riitta Niskanen on lahtelainen filosofian tohtori. Hän toimii Lahden kaupunginmuseon rakennustutkijana ja siirtyy toukokuun alussa Museoviraston erikoistutkijaksi. Hän on Seuran hallituksen jäsen. Hänen kirjansa "Missä soitto soi - Musiikkitilat Suomessa" ilmestyy lähiaikoina.

Helsingin Musiikkitalon monttu odottaa täyttämistään. Samalla odottaa kirjoittamistaan uusi luku suomalaisten musiikkitilojen historiaa. Kysymyksiä on esitetty paljon. Millainen uudesta talosta tulee, millaiseksi sen ympäristö muotoutuu, miten Musiikkitalo asettuu kaupunkitilaan? Hakeeko eleetön rakennus paikkansa kirjavasta ympäristöstä? Muodostuuko tienoosta kaupunkilaisten olohuone, korvaako se paikalla sijainneiden makasiinien aseman vapaan kansalaistoiminnan kenttänä, tarjoaako se aikanaan uuden ja uudenlaisen keskustan ja keskuksen helsinkiläisille? Tuleeko Töölönlahdesta lopultakin valtakunnan henkinen ydin keisarillisen Senaatintorin rinnalle, kuten ylevästi on toivottu?

Suomen ensimmäisenä musiikkitilana pidetään Seipelin salia Turussa, nykyisessä Ingmanin tai Casagranden talon nimellä tunnetussa rakennuksessa Linnankadulla. Kellarimestari Johan Seipel hankki vuonna 1753 omistukseensa rakennuksen, joka oli aikaisemmin toiminut todennäköisesti sokeritehtaana. Hän kunnosti taloon juhlasalin, krouvin ja joitakin matkustajahuoneita. Turkulaiset kokoontuivat innolla kuuntelemaan Turun Soitannollisen Seuran konsertteja Seipelin salissa.

Seipel pyrki kaunistamaan tilojaan, erityisesti vuoden 1809 keisaritanssiaisia varten. Hän maalautti saliin punaisia ja valkoisia ruusuja. Mutta asiakkaat eivät olleet tyytyväisiä, vaan valittivat etenkin kylmyydestä ja rouva Seipelin yrmeydestä. Sali oli kuitenkin merkittävin maallinen julkinen juhlatila ennen Turun akatemiatalon valmistumista vuonna 1815.

Näin alkoi Suomen julkinen musiikkielämä. Muualla Euroopassa musiikkikulttuuri konserttitaloineen, ohjelmamuotoineen ja yleisörakenteineen oli ehtinyt kehittyä vahvasti jo 1700-luvun kuluessa, ensin Englannissa. Myös akustiset lait olivat rakentajien tiedossa, tosin vain yrityksen ja erehdyksen kautta. Maailman konserttitilavalioihin kuuluvat Amsterdamin Concertgebouw ja Neues Gewandhaus Leipzigissä ovat 1800-luvulta.

Suomessa musiikkielämä keskittyi Helsingin yliopiston juhlasaliin, maaseudulla työväen- ja palokuntataloille, seurahuoneille, kylpylöihin, ravintoloihin ja koulujen voimistelusaleihin, joiden suunnittelussa yleensä otettiin huomioon myös musiikkikäyttö. Suurimpiin kaupunkeihin rakennettiin raatihuoneita ja kaupungintaloja, jotka varustettiin konserttitiloiksikin tarkoitetuin juhlasalein. Maamme ensimmäinen varsinainen konserttitalo on vasta vuodelta 1952, Turussa sekin - tosin konserttitalo yhdistettiin koulurakennukseen ja keilahalliin. Talossa toimi pitkään myös teatteri. Turun konserttitalo oli varhainen versio 1970-luvulla suosituksi tulleista monitoimitaloista.

Konserttitilat, kuten muutkin kulttuuritilat on vaatimattomissakin oloissa pyritty suunnittelemaan yksilöllisesti, arvokkaiksi ja juhlaviksi. Yleensä suunnittelutehtävän ovat saaneet tunnetut arkkitehdit. Kulttuurirakennuksille on osoitettu kaupunkien arvopaikat, tavallisesti pääaukion reunalta tai keskeisestä puistosta. Juhlatilat on mahdollisuuksien mukaan koristeltu, 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa klassisin, taiteisiin viittaavin vertauskuvin kuten lyyrin ja laakeriseppelein, myöhemmin rakennuksen arkkitehtuuriin tai paikkakunnan identiteettiin ja historiaan liittyvin taideteoksin. Hierarkia oli tärkeää: portaat kohottivat yleisön ensin lämpiöön, sitten tapahtumien ytimeen, juhlasaliin.

Nykyarkkitehtuurissa yleisölle on tarjottu aivan uudenlainen rooli. Rakennusten läpinäkyvyys antaa mahdollisuuden nähdä juhlakansa ulkoa käsin - katsojat ja kuulijat ovat osa juhlatilaa. Näin lämpiöistä on tullut rituaalin keskuksia juhlasalien ohelle tai jopa sijasta.

Viime aikoina vanhoja teollisuudelta vapautuneita ranta-alueita on ryhdytty valjastamaan kulttuurille. Työn temppelit muutetaan hengen katedraaleiksi ja nautitaan ristiriidasta, joka syntyy ylevän ja arkipäiväisen välille. Korostetaan toimintaa, ei rakennusta sen ympärillä. Taidelaitokset on siirretty pois kaupunkien perinteisiltä arvopaikoilta, eivätkä rakennustaiteen traditioon ja kieleen sisältyvät merkitykset ole enää tärkeitä.

Tulevaisuuttamme ovat tietokoneiden rakentamat immateriaaliset äänimaailmat, keinotekoiset konserttisalit. Tähän on viitannut muun muassa säveltäjä Kaija Saariaho kuvatessaan omaa työskentelyään. Voisiko Helsingin Musiikkitalon arkkitehtuuri olla tulkittavissa askeleeksi tähän suuntaan? Sen nöyrä hahmo katkaisee kulttuurirakennusten rakennustaiteellisen jatkumon pelkistymällä lähes olemattomiin. On vain musiikki.

(27.3.2008)