Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Juha Vuorinen

Arkistoitu

Minä Porissa, Pori meissä

 Juha Vuorinen

Juha Vuorinen (kuvassa oikealla) toimii tutkijana Museovirastossa. Hänen väitös-kirjansa Hyvinvointivaltion avoin muoto käsitteli yleisellä tasolla massakorkea-koulutusjärjestelmän arkkitehtonista toteutusta ja arkkitehtuurin paikkaa hyvinvointivaltiossa, sekä erityisellä tasolla Oulun yliopiston varhaisia raken-nusvaiheita. Vuorinen on Suomen kaupunkitutkimuksen seuran hallituksen varajäsen.

California tumbles into the sea
That'll be the day I go
Back to Annandale

Donald Fagenin lyriikka tiivisti mutatis mutandis nuoren (mutta ei niin vihaisen) miehen tunnot, kun poistuin ovet metaforisesti paukkuen muuttotappioisesta länsisuomalaisesta kotikaupungistani 1980-luvun lopulla. Tiedettiinhän tuolloin kertoa että Porissa eivät viihtyneet kuin kateus ja keuhkotauti.

Kalifornia ei ole ainakaan tätä kirjoittaessa vielä vajonnut mereen. Mutta kun minulle viime vuonna tarjottiin mahdollisuutta palata työn merkeissä samaiselle paikkakunnalle, jossa menneisyys kävelisi varoittamatta nurkan takaa vastaan, otin haasteen liki epäröimättä vastaan. Ja tapani mukaan vielä tendenssimäisyyden aallonharjalla, sillä samana vuonna kyseinen taajama kolmen vuosikymmenen tauon jälkeen palasi muuttovoittokunnaksi.

Päättämisprosessia tosin helpotti se, että pesti olisi vain vuoden mittainen. Tällainen ”minkä taakseen jättää sen edestään löytää”-teemavuosi, jossa joutuu kohtaamaan ne merkitysrakenteet ja maiseman jossa varttui, samalla antoi totisesti myös polttoainetta kalifornialaistyypilliselle identiteetin rakennustalkoille. Mutta jottei kolumni valahtaisi nolon sosiaalipornon puolelle, käsittelen Poria ja Porille varattua sijaa yleisessä diskursiivisessa identiteettityössä.

Rakennuspuita paikka ainakin tarjoaa, sillä jo 50- ja 60-lukujen taitteessa nuori Jörn Donner, milloin ei iskenyt naisia ravintola Otavassa juopuneiden varusmiesten nenän edestä, aloitteli päiväkirjaesseistiikkaansa ”tuossa tasangolle rakennetussa kaupungissa, jonka maisemasta puuttuu jännitys ja vaihtelu”. Näin syntyi sivarikirjallisuuden keskeisklassikko Terveenä sairaalassa, ja samalla Donnerista hetkellisesti marxisti. Pori asemoi Donneria poikkeuksellisen jylhästi; ” Ajattelin neuvoa sinua, jos tulet kaukaisesta maasta, pysähtymään tämän ruman rautasillan pieleen, tämän ruskean joen äärelle, sen matalien rantojen ja nuokkuvien talojen luo, ja miettimään oikeudenmukaisuuden mahdollisuutta, rikkauden toisenlaisen jakautumisen mahdollisuutta. Miettimään että työn ilo usein on valhe, että tuskan tunnit on korvattava tuskan palkalla ja tuskan ilolla. Miettimään tätä syvää katkeruutta, syvempää kuin yö, kovempaa kuin teräs. Olemaan ihmettelemättä sitä, että tässä yhteiskunnassa esiintyy taistelua, koska taistelua tulee aina esiintymään niin kauan kuin taistelun syitä esiintyy. ”

Donnerin aikana Porissa ” joen rantaa kävellessä tuntee tehtaiden hajun, niiden tehtaiden jotka ovat tehneet kaupungista maan rikkaimpia ”. Oman lapsuuden kokemuksiani oli pikemminkin tuon hajun katoaminen, ja luokkaretket Porin Puuvillan paloa hämmästelemään. (Vaikka Puuvilla paloi lapsuuteni aikana tiettävästi vain kerran, syntyy monikkomuoto siitä elämyksestä, jonka tuo palo synnytti, ja vaikutelmasta kuin se olisi ollut jokakeväinen ilmiö).

Kaupungit eivät suinkaan kuole siihen, että tekevät vääriä asioita, vaan siihen, että ne jatkavat aikanaan oikeiden asioiden tekemistä liian pitkään. Pori kiipesi niin sinnikkäästi kaatuvaa savupiippua pitkin, että kaupungille on jo (liian) pitkään ollut varattuna yleisessä tietoisuudessa oma nissinsä, arkkityyppisin malliesimerkki taantuvasta teollisuuskeskuksesta.

1980-luvun lopun löysän rahan hulluina vuosina, kun muu Suomi taisteli city-kulttuurin juoksuhaudoissa al dente -pastan puolesta, löysi ongelmakeskeinen tutkimuskirjallisuus Porin. Tuolloin myös Yhdyskuntasuunnittelun täydennyskoulutuskeskus omassa Pori-tutkimuksessaan etsi uusia visioita ja ratkaisumalleja yhdyskuntasuunnittelun ajankohtaisiin pulmiin, ja tuli imago-rakenteluohjeistuksessaan siihen outoon johtopäätökseen, että ”porilaisilta puuttuu oma identiteetti”. Keskeinen mantra ja leikkauspiste identiteetin diskursiivisessa synnyttämisessä on ollut yhteisön katoaminen, mutta jäikö –mikäli tutkimukseen on uskominen- identiteetti tuolloin syntymättä? Ja jos näin oli, niin oliko tuo identiteettivajaus juuri Porin uusi mahdollisuus?

Vailla identiteettiä teoista saattoi jättää kaiken symbolisen pois, tyytyä pelkkään fyysiseen ja todelliseen. Vain tehdä. Tai kuten Jouko Turkka totesi; ”Porissa ihminen on jättämänsä jälki”. Synnyttikö juuri tämä sen kulttuurisen humuksen, ne hengästyttävän tuotteliaat hengentuotteet mm. musiikin, elokuvan ja kirjallisuuden puolella, joiden analysointiin valtakunnallisessa mediassa ei löydy vieläkään käsitteitä, ja joka jo itsessään on selkeä viesti teosten avantgardistisesta luonteesta?

Viime vuosina kulttuurin kukoistamisen ja elinkeinorakenteen monipuolistumisen myötä Pori onkin murtautunut kapeasta roolistaan johon enää mahdu. Uusia eväitä identiteetti-bodybildungiin on antanut myös toissa vuonna julkaistu Pori-kirja, joka asemoi itsensä kiiltokuvamaisten kaupunkikirjojen antiteesiksi. Lajityyppinä on siis eräänlainen vastakaupunkikirja, jonka kunnianhimoisena tavoitteena on kertoa mistä kaupungissa ja sen mentaliteetissa on kysymys, mitä Porissa tapahtuu todella? Teoksen kirjoittaja Janne Toivonen onnistuneesti kykeneekin kartoittamaan Porin lähihistorian; öljykriisistä alkaneeseen loputtomalta tuntuneeseen taantuman ja hauraan nousun, linkittämään kunnallispolitiikan koukerot teollisuudesta taiteeseen ja urheiluun, kaupunkisuunnittelusta työläiskulttuuriin ja väkivaltaan. Lopulta kirja on kuin hämmästynyt lääkäri röntgenkuvan äärellä, miten luut saattavat olla kaiken rysäyksen jälkeen vielä ehjiä?

Itse pelkäsin että palattuani Poriin, oloni olisi kuin kahdella Frankilla (Pellonpää & Petelius) Calamari Unionissa, jossa Eiranrannalla seisoessaan huomaavat tulleensa liian myöhään. Tämä lienee nostalgian yleinen rakenne; aina myöhässä. Pateettisen nostalgian saatoin onneksi työperiodini aikana välttämään, vaikka menneisyys läikähti ja Pori toteutui välähdysmäisinä hetkinä Kuukkarin hiekkateillä, Musan Wembleyllä, Vähärauman soittoruokaloissa, Kallonlahden teollisuusmaisemassa ja Raatihuoneenmäen nousussa. Kykenin tarkastelemaan kaupunkia uusin silmin. Vai oliko kaupunki uusi? Vaiko suhde välillämme? Joku ja lopulta kaikki oli muuttunut ja juuri sen takia silti aina läsnä. Periodin päätteeksi, jättäessäni Porin taakseni kakkostien autiudessa kaikuikin kalifornialaisen identiteettityön keskeishärmistymä;

you can check out anytime you like, but you can never leave

ja oloni oli raukean varma.

Juha Vuorinen