Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Silja Laine

Arkistoitu

Kirjaston seinätkin houkuttelevat lukemaan

  Silja Laine

Silja Laine viimeistelee 1920-luvun Helsingin pilvenpiirtäjähankkeita käsittelevää väitöskirjaansa Turun yliopistossa kulttuurihistorian oppiaineessa. Hän on Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran hallituksen varajäsen.

Turun pääkirjaston uusi osa avautui yleisölle vuonna 2007. Kirjaston arkkitehtuuri herätti ihailua alusta asti, ja olenkin viime vuosina saanut ilokseni esitellä rakennusta useille ulkopaikkakuntalaisille. Nyt kun kirjasto on ollut käytössä jo usean vuoden ajan, voi sitä jo tarkastella myös käyttäjän näkökulmasta. Tuliko siitä sellainen kaikki kaupunkilaiset yhteensaattava olohuone, joksi se lanseerattiin? Kuinka pitkälle ylipäätään voidaan etukäteen suunnitella rakennusten käyttötapoja ja sitä, millaisen paikan rakennus kaupungissa ja kaupunkilaisten arjessa saa?

Uuden kirjaston edellytykset olivat siinä mielessä hyvät, että vanhakin pääkirjasto oli sijainniltaan loistava ja sisätiloiltaan viihtyisä, vaikkakin ränsistynyt. Asiakaskunta oli siis jo olemassa ja rakennuksen huonosta kunnosta olivat luultavasti kärsineet enemmän kirjaston työntekijät (ja kirjat!) kuin asiakkaat. Tarpeeseen kirjasto kuitenkin tuli, sillä tilanahtaus alkoi olla tosiasia myös asiakkaille.

Tuntuu siltä, että kirjasto on suorastaan ylittänyt sille asetetut odotukset; siitä on tullut juuri sellainen kaupunkilaisten olohuone kun kulttuurilaitoksen nykyaikana haluttaisiin olevan. Kirjastosta löytyvät omat houkuttelevat tilansa kaikenikäisille, ja siellä viihtyvät teinit ja pikkulapset, mutta myös tutkijat, tavalliset kaupunkilaiset ja kirjastossa päivän lehden lukevat ohikulkijat. Myös yliopisto on jalkautunut kirjastoon, ja esimerkiksi monia kirjanjulkistamistilaisuuksia on pidetty kirjaston studiossa. Uskoisin, että tämä on mahdollista siksi, että tilat ovat niin viihtyisät. Akustiikka on onnistunut, portaikko on upea ja rauhallista tilaa on riittävästi. Yksi hämmästyttävimmistä seikoista on kuitenkin se, että tämä viihtyisyys syntyy lasiseinien sisällä.

Lasi on kiehtonut arkkitehteja ja kaupunkilaisia aina ensimmäisistä näyteikkunoista lähtien. Sen kiehtovuus piilee sen ilmeisimmässä ominaisuudessa, läpinäkyvyydessä, joka paitsi keventää rakennuksen ilmettä, myös mahdollistaa näkymän rakennuksen sisään. Tätä ominaisuutta onkin pyritty hyödyntämään rakennusten markkinointipuheessa. Suuret lasiseinät vaikkapa Helsingin Sanomatalossa ja tulevassa Musiikkitalossa viestittävät, tai niiden halutaan viestittävän, arkkitehtuurin keveyttä ja avoimuutta mutta myös rakennuksessa toimivien instituutioiden läpinäkyvyyttä. ”Avoimuus on Musiikkitalon keskeinen toiminta-ajatus”, kerrotaan Musiikkitalon kotisivuillakin.

Usein kuitenkin unohdetaan, että vaikka lasi materiaalina mahdollistaa avoimuuden, se ei voi sitä taata. Turhaan ei puhuta naisten työelämässä tai poliittisella urallaan kohtaamastaan lasikatosta; lasi voi materiaalina olla myös torjuva ja esteitä luova ja sen läpinäkyvyys näennäistä. Siksi laajojen lasipintojen käyttö kaupunkiarkkitehtuurissa sisältää suuria riskejä. Jos rakennuksen käyttö ei perustu avoimeen toimintaan, ei arkkitehtuurin avulla voi luoda kaupunkilaisten olohuonetta, ja silloin lasi voikin vaikuttaa falskilta ja kylmältä. Ensimmäiset uutiset käyttöön otetusta Sanomatalosta kertoivat linnuista, jotka lensivät päin ikkunoita ja taittoivat niskansa. Tämä uutinen jäi monelle vahvaksi mielikuvaksi rakennuksen luonteesta.

Turun kirjastossa lasin käyttö on hillittyä ja mittasuhteiltaan sopusuhtaista. Kadulle päin oleva lasiseinä on lukupaikan vieressä. Uskoisin, että pääsyy siihen, miksi rakennuksesta on tullut monelle niin tärkeä, löytyy kuitenkin kirjan kansien välistä. Kirjaston arkkitehtuuri houkuttelee lukemaan ja rauhoittumaan. Se, mitä ohikulkeva kaupunkilainen lasin takana näkee, on kauniisti kehystetty lukeva ihminen.

3.11.2010
Silja Laine