Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Marjatta Hietala

Arkistoitu

Green Space

 Marjatta Hietala

Vuoden 2006 viidennen kaupunkitutkimuskolumnin kirjoittaja Marjatta Hietala onSuomen Akatemian akatemiaprofessori ja Tampereen yliopiston historian professori. Hän toimi myös Suomen Kaupunkitutkimuksen Seuran varapuheenjohtaja vuosina 2002-2003.

Viisi vuotta sitten Eduskunnan tutkijoiden ja kansanedustajien seura TUTKAS järjesti seminaarin otsikolla Vihreä kaupunki. Tässä tilaisuudessa todettiin että voimassa oleva maankäyttö- ja rakennuslaki perustuvat kestävän kehityksen periaatteelle Sen mukaan kaikilla kuntalaisilla on oikeus mahdollisimman monipuoliseen, terveelliseen, esteettiseen ja elämykselliseen ympäristöön. Laissa on nostettu esiin luonnon monimuotoisuuden ja muiden luontoarvojen säilyttäminen.

Ensimmäisestä pykälässä lain yleiseksi tavoitteeksi määritellään edellytyksien luominen hyvälle elinympäristölle sekä ekologisesti, taloudellisesti, sosiaalisesti ja kulttuurisesti kestävän kehityksen edistäminen.

Tänään ekologinen osa jää käytännössä syrjään taloudellisuusnäkökulman tieltä. Tuossa tilaisuudessa esitettiin kansanedustajien suulla strategisen viheralueohjelman perustamista., sillä tiivistetyn ja yhä tiivistyvän yhdyskuntarakenteen ja riittävien viheralueiden välille ei tahdo löytyä tasapainoa. Tällöin tilaisuudessa ehdotettiin myös ekologisten polkujen rakentamista. Mutta sellainenhan oli Helsingin keskuspuistosuunnitelma, joka oli innovatiivinen aikanaan. Alue joka varattiin virkistyskäyttöön jo vuonna 1908 ja johon on liitetty urheilullisia toimintoja. Historiasta löytyy viisautta ja malleja, joita tämän päivän suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden on syytä kunnioittaa.

1990-luvulla ympäristöpsykologian tutkijat ovat lähestyneet kaupunkien asukkaita ja kysyneet asukkaiden mielipaikkoja. Kaikilla tutkituilla alueilla asuinalueen mielipaikka oli jokin puisto, metsikkö, ranta tai ulkoilupolku, toisin sanoen kaupungin sisäinen luonto, vesi ja viheralue. Mielipaikassa käynti helpotti stressiä, pahaa oloa ja päänsärkyä. Melulle haettiin vastapainoa luontoympäristöistä.

Professori Peter Clarkin Lontoon, Tukholman, Helsingin ja Pietarin viheralueita koskeva tutkimus syntyi oikeaan aikaan. ”The European City and Green Space. London, Stockholm, Helsinki and St Petersburg 1850-2000” on monitieteinen teos ja siinä käsitelty aikajänne on pitkä. Kirjasta käy ilmi miten samanlaisia elementtejä kaipuuta luontoon esiintyy tutkituissa kaupungeissa ja kuitenkin miten toisenlainen on suomalaisten ja ruotsalaisten luontosuhde verrattuna Lontoossa asuvaan. On pitkä matka kaupunkien vartioiduista puistoista pohjoismaiseen joka miehen oikeuden sisältävään metsään. Suomeen tullessaan Peter Clark kohtasi ulkomaalaisia ihmetyttävän suomalasien luontosuhteen: ihmiset katoavat viikonloppuina kesämökeille, lähtevät veneillä saarille ja luodoille. Miksi. Esimerkiksi Helsinki on täynnä kauniita puistoja ja luonnonmetsää löytyy keskuspuistosta Selitys saattaa löytyä mainitsemastani erityislaatuisesta suhteesta metsään ja rakentamattomaan ympäristöön ja kaupungistumisen nuoruuteen.

Enin osa Helsingin asukkaista oli tutkimusajanjaksolla muualla syntyneitä. Varsinaiset kaupunkilaissukupolvet ovat syntyneet vasta itse asiassa 1960-luvulla.

Ympäristöhistorialliset teemat ajankohtaistuivat 1990-luvulla. Luonnonkatastrofit, tulvat, hirmumyrskyt ja maanjäristykset osoittivat luonnon voiman, jonka edessä ihmisen olo oli voimaton. Miten näistä oli selvitty siivitti tutkimusta eteenpäin. Historiasta olikin käyttöä tänä päivää ja suuntaa tulevaisuuteen. Ympäristöongelmat kuten Silent Spring – teoksessa esitettiin eivät tunteneet rajoja. Lapissa satoi mustaa lunta ja saastepilvet kulkivat satojen kilometrien päähän.

Peterin Clarkin tutkimusryhmä oli 2000-luvun alussa valmis vastaamaan uusiin haasteisiin historiantutkimuksen keinoin. Vihreä kaupunki ei ole koskaan ollut staattinen tila, vaan ainaisessa muutoksessa. Kirjassa kysytään, kuinka viheralueita ja puistoja on suunniteltu ja muokattu. Aluksi mallia on otettu toinen toisilta. Uusia innovaatioita ja hyviä käytäntöjä on seurattu kaikissa tutkituissa kaupungeissa aktiivisesti – kuuluihan se arkkitehdin ja kaupunginpuutarhurin ammattitaitoon. ja ideat ovat levinnet pienellä viiveellä Lontoosta ja Tukholmasta Helsinkiin useimmiten henkilökohtaisten havaintojen kautta, opintomatkoilla, kongresseissa ja näyttelyissä . Esplanadi sai kaktusistutukset Ruotsin mallin mukaan ja Kaisaniemen puiston lammikko katosi geometristen puistosuunnitelmien myötä, joihin vaikutti pyrkimys luoda villistä luonnosta järjestetty kokonaisuus.

Viheralueiden, puistojen ja puutarhojen suunnittelussa on kysymys siitä, mitä arvostetaan asuinympäristössä, minkälaista virkistystä puistoista ja puutarhoista odotetaan sekä kenelle puistoja ja viheralueita suunnitellaan ja minkälaisia toimintoja varten.

1900-luvun alussa Euroopan suurkaupungeissa kohdattiin kasautuvia ongelmia, jotka oli ratkaistava energiakysymykset, ratkaistava liikenne ongelmia, eliminoitava pölyhaittoja autoistumisen ja liikenteen kasvun myötä. Eliminoitava taudinpesäkkeitä. Ratkaisu oli paluu luontoon, joka omistaa maata ei tee vallankumousta. Työnteko koulupuutarhoissa oli hyvää kasvatusta ja liittyi kansakunnan rakentamisprojektiin terveen nuorison avulla. Siirtolapuutarhoja rakennettiin ja 4 H kerhot alkoivat toimintansa.

1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa syntyi monia uusia innovaatioita, joita sovellettiin Suomeen. Esimerkkinä Saarisen Munkkiniemi-Haaga ja SuurHelsinki suunnitelma, jossa voi aistia eurooppalaisten metropolien hengen.

Ebeneser Howardin Puutarhakaupunkimalli löysi toteutuksensa Kulosaaressa ja uudet mallit sovellettiin nopeasti Suomeen. Innovaatioiden nopeasta leviämisestä ovat siirtolapuutarhat erityinen esimerkki.

Yhteistä kirjan artikkeleille on läpitunkeva taistelu tilasta, joka on koventunut kaikissa kaupungeissa asutuksen tiivistyessä. Vastakkain ovat suunnittelijoiden ja päätöksentekijöiden näkemys hyvästä kaupungista tai elinympäristöstä ja asukkaiden odotukset. Onnellisuus saavutetaan kun odotusten ja reaalisen todellisuuden välinen ero ei kasva liian suureksi. eli kun asukkaille jätetään se pihapuu, puistikko tai luontopolku. Jo 1980-luvun alussa Kaarina Helakisa esitti teoksessa Elli velli karamelli hellyttävän kuvaukset Elllin taistelusta kiipeilypuunsa säilyttämiseksi. Hattu, Kettu kermalettua, tehtailijaa vastaan. Taistelua pihapuista on Helsingissä käyty Käpylässä 1960-luvulla sekä Ruoholahden villojen säilyttämisen yhteydessä 1980-luvulla.

Liikenneväylät ovat pahimmillaan tuhonneet laajoja miljöitä kuten Lontoossa ja Tukholmassa ja autoille on uhrattu arvokkaita ympäristöjä. Puiston puiden kaatamista perustellaan edelleen niin että ne saattavat kaatua autojen päälle.

Kirjassa taistellaan. Vastakkain ovat olleet : Suunnittelijat – asukkaat, Moderni, rationaalinen – Vanha, epämukava, Luonnonpuistot – istutetut puistot, Puistot – urheilukentät, ja kysymme kuka voitti. Joutomaat, rakentamisalue reservit on otettu käyttöön, satama-alueet ja rantavyöhykkeet valloitetaan. Näyttää siltä kuin sittenkin 1990-luvun trendeistä huolimatta taloudellisesti, ei ekologisesti kestävä kehitys on voittamassa. Uusia suuria kaupunkipuistoalueita ei Ruotsin mallin mukaan ole syntynyt 2000 luvulla , sillä seudullinen yhteistyö on tässäkin ongelma. Helsingin lähikunnat kilpailevat nekin asukkaista ja työpaikoista. Toimiessani seutukaavoituksessa nuoruudessani joku laski, että vielä 1970-luvulla kaikki suomalaiset olisivat mahtuneet asumaan 500 neliömetrin tonteille silloisen Uudenmaan läänin alueelle omakotitaloihinsa. Kirjasta voi löytää sen, miten pienet sittenkin ovat olleet yksityisten ihmisten vaikutusmahdollisuudet byrokratian ja rakennusliikkeiden maailmamassa. Taistelutanner supistuu taisteluun kiipeilypuun tai metsikön puolesta.