Kuukauden kaupunkitutkimuskolumni

Katri Lento

Arkistoitu

Asuako kantakaupungissa, lähiössä vai kehyskunnassa?

 
Katri Lento

FM Katri Lento valmistelee väitöskirjaansa kaupunkiluonnon asemasta ja
rooleista Helsingissä 1920-1960 Helsingin yliopiston Historian laitoksella.
Hän on Suomen Kaupunkitutkimusseuran taloudenhoitaja ja hallituksen varajäsen.

Suomen kaupungeissa ja erityisesti pääkaupunkiseudulla on ollut jo pitkään käynnissä suuri muutto kaupunkien rajojen ulkopuolelle kehyskuntiin. Koti on saatava sinne missä riittää tilaa ympärille eikä lähiöilläkään ole enää tarjota toivottua asumisväljyyttä. Suomen Gallupin vähän aikaa sitten teettämän tutkimuksen mukaan puolet pääkaupunkiseudulla asuvista haluaisi ensisijaisesti asua omakotitalossa. Ikäryhmässä 18–34-vuotiaat 60 prosenttia valitsi ihanneasumismuodokseen omakotitalon ja vain eläkeläisten ryhmässä yli puolet valitsi kerrostalon parhaaksi asumismuodoksi.

Jos korvaa sanan omakotialue sanalla maaseutu tai maaseutumainen ympäristö niin nyt käytävä keskustelu muistuttaa 1900-luvun alun reformistien käyttämää retoriikkaa paremman asumisen puolesta. Sata vuotta sitten houkuteltiin kaupungin köyhempää väkeä muuttamaan ulos ahtaista ja epäterveellisistä kaupunkiasunnoistaan asumaan väljästi ja maaseutumaisesti Helsingin rajojen ulkopuolella. Kulosaaren ja Kauniaisten huvilakaupungit taas perustettiin tarjoamaan nousevalle keskiluokalle luonnonläheisempää asumisen mahdollisuutta. Puoli vuosisataa sitten jälleenrakennusvuosina suunniteltiin taas lähiöitä ja niiden puolesta pidettiin palopuheita, joissa luonnonläheisyys ja asumisen väljyys tuotiin taas kerran esille.

Tänä päivänä omakotiasuminen on saavuttanut aseman ns. vehreimpänä vaihtoehtona asumismuodoista käytävissä keskusteluissa. Entisen metsälähiönkin vihreys usein unohtuu vaikka monissa tahallisen väljästi suunnitteluissa lähiöissä viheralueiden pinta-ala on suurempi kuin vieri viereen kaavoitetulla omakotitonteilla.

Onneksi nykykeskustelu kuitenkin eroaa aiempina vuosikymmeninä käytyihin siinä että enää ei uskota tiukasti yhden mallin ylivertaisuuteen vaan kaupunkimaiselle, lähiö- tai maaseutumaiselle asumiselle löytyy kaikille omat puolustajansa. Entisenlainen uhkakuvilla repostelu, jossa kaupunkiasuminen kuvattaisiin terveyttä tai moraalia vaarantavana, nähtäisiin jo ennen kaikkea huvittavana. Yksi argumentti kaupungista poismuuton puolesta on keskusteluissa kuitenkin säilynyt. Lapset tulisi yhä kasvattaa mahdollisemman ei-kaupunkimaisessa ja luonnonläheisessä ympäristössä. Välillä kuulee jopa väitteen maaseudulla kasvamisen ylivertaisuudesta. Silti maaseudun lasten usein kokema yksinäisyys epäilyttää. Maaseudulla kun ei ole ollut vuosikymmeniin takeita ikätoverien seurasta. Haja-asutusseudulla varttumisen voisi kärjistäen nähdä olevan lapsen viihtyvyydelle jopa joissain tapauksissa haitaksi. Silti väljän asumisen paremmuudesta lapselle tuntuu olevan yhtä mieltä myös se vannoutunut kantakaupungissa asuva lapsiperheellinen, joka selittelee tai jopa pahoittelee ratkaisuaan lastensa kannalta.     

Onko lapsen kehitykselle ja onnellisuudelle joku tietty asumismuoto paras?

Itse vietin koko lapsuuteni kantakaupungissa. Tarhaan, kouluun, kauppoihin ja kirjastoon oli lyhyt kävelymatka ja kerrostalon takana alkava kaupunkipuisto korvasi lähimetsän. Yhden kerran muistan selvästi olleeni kateellinen kerrostalolähiössä asuville tuttavaperheen lapsille. Heidän kerrostalopihallaan koko korttelin lapset pelasivat yhdessä pesäpalloa taloyhtiön omalla kentällä. Muutoin olin tyytyväinen ja kun teini-iässä jouduin muuttamaan lähiöön, tuntui se ensimmäisten viikkojen jälkeen elämää ratkaisevasti rajoittavalta. Vasta silloin ymmärsin miten paljon päivittäistä aikaa voi kulua pelkästään matkustamiseen. Toisaalta nuoremmat sisarukseni jotka viettivät samaisessa lähiössä lapsuutensa pitävät sitä yhä parhaimpana mahdollisena paikkana.

Lapselle asumismuodolla ei tunnu olevan niin väliä kunhan tietyt perusedellytykset kuten asuinalueen suhteellinen rauhallisuus ja edes kohtuulliset leikkimahdollisuudet muiden lasten kanssa täyttyvät. >Myöhemmin omat lapsuuden maisemat ovat usein kuitenkin ne parhaimmat. Oma piha kuten maallemuuttokin ovat melkein aina aikuisten kaupunkilaisten haaveita. Kaipuu luonnonläheiseen asumiseen on ainakin omalla kohdallani lisääntynyt iän myötä. Toisaalta jos on niin onnekas, että on mahdollisuus säännölliseen mökkielämään, voi miettiä oman pihan tarpeellisuutta päivittäisessä arjessa. Talvella kun oma piha kuuleman mukaan tarjoaa lähinnä lumitöitä. 

(5.9.2007)