Author: SKTS

Suomessa ja muissa Pohjoismaissa asiantuntijoilla on perinteisesti ollut hyvin merkittävä rooli kaupunkeja rakennettaessa ja kaupunkien palveluja kehitettäessä. Kun tarkastellaan tilannetta 1900-luvun alkupuolella, ero Pohjoismaiden ja esimerkiksi Ison-Britannian välillä oli silmiinpistävän selvä.

Pohjoismaiden kaupungeissa terveyslautakuntaan kuului yleensä itseoikeutetusti useitakin lääkäreitä, kun taas Isossa-Britanniassa lääketieteellinen asiantuntemus saattoi puuttua terveyslautakunnasta kokonaan. Saarivaltakunnan kaupungeissa terveyspolitiikan suunnasta päättivät – toki yhteistyössä kaupunginlääkärin ja muiden kaupungin virkamiesten kanssa – kauppiaat, tehtailijat, lakimiehet ja heidän joukossaan ehkä joku tehdastyöläinen ja ”rouvakin”. Samanlainen oli tilanne lautakunnissa, jotka vastasivat asemakaavoista ja kaupungin rakentamisesta. Pohjoismaisissa lautakunnissa istui usein vieri vieressä arkkitehteja ja insinöörejä, kun taas Isossa-Britanniassa kokouspöytien ääressä asemakaavoja tarkastelivat usein niin sanotut maallikot.

Pohjoismaissa arvostettiin asiantuntijoita ja heidän tietoaan niin paljon, että asiantuntijat olivat yleensä valmistelemassa, päättämässä ja toteuttamassa uudistuksia. Eikä ollut ollenkaan harvinaista, että yksi ja sama asiantuntija oli kaikissa näissä rooleissa. Britanniassa asiantuntijoiden vaikutusvallan kasvuun suhtauduttiin selvästi epäilevämmin ja sitä jarruteltiin monissa tilanteissa antamalla poliittiselle mandaatille asiantuntijuutta suurempi merkitys. Ero suhtautumisessa asiantuntijuuteen säilyi pohjoismaisen ja brittiläisen päätöksenteon välillä toisen maailmansodan jälkeenkin, vaikkakaan ei yhtä voimakkaana.

Niin asiantuntijat kuin poliitikotkin joutuivat puolustuskannalle toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä, kun vaatimuksia yhteiskunnan ja sen päätöksenteon demokratisoimisesta esitettiin monelta suunnalta. Molemmilla ryhmillä oli nyt tarve osoittaa, että he kuuntelivat myös asukkaita kaupunkia ja sen palveluja suunnitellessaan. Muutoksen tarpeesta oltiin usein samaa mieltä retoriikan tasolla, mutta käytännössä muutokset olivat hyvin vähäisiä ja hitaita.

Kun esimerkiksi Isossa-Britanniassa jälleenrakennettiin kaupunkeja sotaa seuranneina vuosina, suunnitelmia esiteltiin kaupunkilaisille pienoismallien avulla. Tapa, jolla näyttelyt rakennettiin ja jolla ne yleisölle esiteltiin, paljasti kuitenkin niiden tarkoituksen. Pienoismallit tuotiin kaupunkilaisten katsottavaksi, koska haluttiin heidän hyväksyntänsä uudistuksille. Kukaan ei odottanut eikä halunnut kaupunkilaisten tekevän mitään muutosehdotuksia. Jos joku omapäinen kaupunkilainen niitä teki, kukaan ei kuunnellut. Samalla tavoin toimittiin Helsingissä, kun suunniteltiin Puu-Käpylän uudelleenrakentamista 1960-luvulla. Ymmärrettiin, että asukkaiden haastattelu oli tärkeää päätösten legitimoinnin kannalta ja että tällaiset haastattelut vahvistaisivat kuvaa demokratian toimivuudesta. Kukaan päätöksentekijöistä ei kuitenkaan odottanut käpyläläisiltä uusia avauksia keskusteluun.

Nykyisin vuorovaikutus asukkaiden kanssa on virallisesti hyväksytty osaksi kaupunkisuunnittelua ja ainakin joidenkin palvelujen kehittämistä. Esteitä hedelmällisen vuorovaikutuksen tiellä on kuitenkin vielä runsaasti. Monet päätöksentekijät (niin poliitikot kuin asiantuntijatkin) näkevät kaupunkilaisten konsultoinnin edelleen enemmän osana päätösten legitimointiprosessia kuin osana uusien innovatiivisten ratkaisujen hakemista. Monet kaupunkilaiset taas ovat periaatteessa kiinnostuneita vaikuttamisesta, mutta käytännössä heillä ei ole tarpeeksi aikaa eikä energiaa perehtyä asioihin.

On tärkeää muistaa myös se, ettei päätöksentekoon ole yhtä oikeaa ratkaisua. Kuten Doreen Massey on muistuttanut, valta ei aina ole jotain negatiivista. Asiantuntijoiden ja poliitikkojen tiivis yhteistyö ei ole tuottanut pelkästään huonoja tuloksia. Eivätkä kaikki asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia lisänneet uudistukset puolestaan ole olleet menestystarinoita. Kaupunkilaisilla on kuitenkin arvokasta tietoa (eikä pelkästään mielipiteitä) omasta elinympäristöstään ja käyttämistään palveluista. Tämän tiedon käyttäminen jättäminen on silkkaa resurssien tuhlausta.

01.06.2005

Marjaana Niemi

Sain syksyn aluksi kutsun pihajuhlaan. Tiedättehän: haitarimusiikkia, makkaranpaistoa ja virvokkeita. Näitä juhlia ei tosin järjestetty maaseudun tai pientaloalueen puutarhamaisissa olosuhteissa, vaan Helsingin ydinkeskustassa. Yrjönkadun ja Eerikinkadun kulmassa – pienenpienellä kivipihalla – haluttiin juhlistaa asunto-osakeyhtiö Harjulan piharemonttia ja samalla talon satavuotista historiaa. Yhtiöön olin tutustunut, kun yli kymmenen vuotta sitten kirjoitin osana pro gradu -työtäni sen historian. Nyt olin siis itsekin muuttunut pieneksi osaksi yhtiön menneisyyttä ja mukana tilaisuudessa eräänlaisena muistona eletystä.

Piha, jonka käyttö sata vuotta sitten oli muodostunut varsin käytännönläheisten toimintojen ympärille, on 2000-luvun alussa suunniteltu asukkaiden yhteiseksi oleskelutilaksi. Ulkohuoneiden ja pyykkituvan sijasta pihalle houkuttelee nyt oleskeluryhmä viherkasveineen. Juhla siis heijasti ainakin muutosta pienessä osassa kaupunkitilaamme, mutta kertoiko se myös muista muutoksista kaupunkikulttuurissamme?

Kun helsinkiläisiä 1990-luvun lopussa pyydettiin kaupungin historiahanketta varten kirjoittamaan suhteestaan – myös tunteistaan – kotikaupunkiaan kohtaan, toivat monet kertojat positiivisina piirteinä esiin kaupungin tarjoaman anonymiteetin ja vapauden ympäristön kontrollista. Samoin argumentein helsinkiläisyyttä puolustaa myös Anne Helsingin Sanomien Verkkoliitteessä tänä syksynä: ”’Kohtelias huomaamattomuus’ ja yksityisyys ovat helsinkiläisten suoja ja suurkaupungin suoma mahdollisuus.” Paikallisyhteisön puuttuminen kuvataan luontevaksi osaksi kaupunkiasumista, ja yhteisöllisyyden rakentaminen erilaisin tapahtumin on koettu keinotekoiseksi. ”Kuka on koskaan nähnyt makkarailtoja Wecksellintiellä? Tai Manskulla?”, kysyy eräs muistelija kriittisesti. Häntä olisin tuskin saanut mukaani pihajuhlaan iltaansa viettämään.

Samalla kun muistelijat korostavat kaupunkilaista anonymiteettiä, tuovat he kuitenkin vahvasti esille tunnesiteensä omaan lähiympäristöönsä ja sen arkeen. Fyysinen ympäristö korostuu asukkaiden jäädessä muistojen taustalle. Vaikka naapuruuteen perustuva sosiaalisuus katsotaan kaupunkiin kuulumattomaksi, korostetaan muistoissa oman asuinalueen elämäntapaa ja ympäristön aktiivista hyödyntämistä. Näille muistelijoille helsinkiläisyys on syntynyt omien elämänkokemusten kautta, eikä sen muotoutumiseen haluta ulkoapäin tulevia vaikutteita.

Oliko Harjulan pihajuhlissa sitten kyse yhteisöllisyyden rakentamisesta ja kapinasta kaupungin anonymiteettiä vastaan? Ulkopuolisen on vaikea tulkita yhteisöllisyyden olemassaoloa tai sen vahvuutta. Pihajuhla on kuitenkin helppo nähdä myös pienimuotoisena kaupunkitapahtumana, jossa yhteisöllisyyttä voidaan kokea loppujen lopuksi melko anonyymisti, itsestään paljoakaan paljastamatta. Sosiologi Pasi Mäenpää on analysoinut kirpputorien, Kaivopuiston ja Taiteiden yön tapahtumia katuseurallisuuden ilmentyminä. Hänen mukaansa näissä tapahtumissa kohdataan sattumanvaraisesti jotain tuttua ja itseä lähellä olevaa anonyymin massan keskellä.

Harjulan pihajuhlassa osallistujat eivät olleet massaa, eikä kohtaaminen sattumanvaraista. Kaikille tuttu ja läheinen oli kuitenkin oma lähiympäristö, asuintalo, ja sen pitkä historia. Tätä voitiin kokoontua juhlistamaan kertaluontoisesti pihaseurallisuuden merkeissä. Kaupunki ei lopulta kuitenkaan ole vain tapahtuma, vaan myös koti.

01.05.2005

Pia Olsson

Arvoisat edeltäjäni tällä kolumnipaikalla ovat sivunneet kukin omasta näkökulmastaan kaupunkien menestykseen vaikuttavia tekijöitä, vetovoimaa ja asemaa muiden kaupunkien joukossa.

Lahti on tässä suhteessa mitä kiinnostavin tapaus: sen vuosikymmeniä kestänyt kamppailu paikasta maailmankartalla on saanut monenlaisia muotoja. Teollisuuden ja kaupan varaan rakentunut, suhdanneherkkä elinkeinorakenne sekä valtiollisten instituutioiden puute ovat kautta kaupungin satavuotisen historian vaatineet määrittämään omia vahvuuksia.

Lahden maine on perustunut paljolti urheiluun. Se onkin ollut mainio vetovoimatekijä. Sen siivellä on myyty monta muutakin tuotetta ja ideaa.

Kuuluisin imagokampanja on Lahti – the business city, joka vedettiin nopeasti julkisuudesta sen jälkeen, kun sitä oli jonkin aikaa naurettu. Kiinnostavin on puolestaan sodanjälkeinen kulttuurikaupunkiajatus. Tavoitteena oli tuottaa taidemuseo, konserttitalo, teatteri- ja kirjastotalo sekä runsaasti julkista taidetta kaupunkiin, jonka asukkaista poikkeuksellisen suuri osa, noin puolet työskenteli teollisuuden palveluksessa ja jonka koulutustaso oli keskimääräistä paljon alhaisempi. Hanke tuotti joitakin tiloja, mutta kulttuurikaupunkia se ei Lahdesta tehnyt.

Kulttuurikaupunki-imago on noussut vasta viime vuosina, Lahden taitavan orkesterin hankkiman maineen kintereillä. Vuonna 2000 valmistunut Sibeliustalo on kerännyt kuuluisuutta ennen kaikkea orkesterin myötä, mutta myös arkkitehtuurillaan. Talo on osa Lahden uutta, teollisuudelta vapautunutta ranta-aluetta, josta on tullut huippusuosittu lahtelaisten keskuudessa. Tästä katsotaankin Lahden uuden arkkitehtuuribuumin alkavan.

Lahden kaupungin ja Puu kulttuurissa ry:n tavoitteena on toteuttaa Lahteen, Sibeliustalon ympäristöön arkkitehtuuripuisto, joka koostuu Spirit of Nature -palkittujen eli kansainvälisesti merkittävien, puuta innovatiivisesti käyttävien suunnittelijoiden töistä. Tarkoituksena on rakentaa pienimuotoisia puuteoksia, joita voisi luonnehtia veistosten ja talojen välimuodoksi, taideteoksiksi, joilla on käyttöfunktio.

Puistoaloite tuli lahtelaiselta arkkitehdilta Markku Viitasalolta, joka halusi tuoda Lahden uuden kehittyvän yliopistokeskuksen ympäristötutkijoiden abstraktit tutkimusvälineet ja -tulokset konkreettisiksi ja kaupunkilaisten arkimaailmaan istuviksi: ekologien tutkimuspaikat voivat olla myös lahtelaisten levähdyspaikkoja. Tavoitteena oli niin ikään jatkaa Sibeliustalon puuprojektia.

Nyt on meneillään kolme työtä. Gert Wingårdhin kollegansa Renzo Pianon, ensimmäisen Spirit of Nature -palkinnon saajan kunniaksi suunnittelemaa Piano-paviljonkia aletaan rakentaa. Toisen voittajan, Kengo Kuman valotaideteos-taksikatoksen harjakaisia juhlittiin vastikään. Kolmas, Richard Leplastrierin Sibeliustalolle johdattava liikenteenjakaja on vielä paperilla.

Lahtea pidetään kaupunkina, jolla ei ole kaupunkirakenteellista identiteettiä, puhumattakaan kaupunkitaiteellisista meriiteistä. Lahti on tutkija Antti Kariston mukaan kaupunki vailla ominaisuuksia, paikka, jolla ei ole vakiintuneiden instituutioiden symboleja eikä ajallisia tai paikallisia koordinaatteja. Nyt pitäisi luoda omaperäistä arkkitehtuuria kaupungissa, jossa sitä monen mielestä ei ole juuri ollut ja jossa sitä aina on ennemminkin tehty tilantarpeesta kuin estetiikan janosta.

Ehkä arkkitehtuuripuistohankkeen pohja on riittävän vankka ja monitahoinen kantaakseen, ja Lahti tunnetaan jonakin päivänä puuarkkitehtuurikaupunkina. Lahden puuteollisuushistoria on pitkä ja maankuulu. Mahdollisesti myös lahtelainen musiikkielämä ja Sibeliustalo ovat riittävän tunnettuja tarjotakseen tukea puistolle. Ekologinen ajattelutapa alkaa olla suorastaan välttämättömyys, ja ympäristötieteet ovat vahvassa asemassa Lahden yliopistokeskuksessa. Kulttuurin taloudellinen vaihtoarvo alkaa olla päättäjienkin tiedossa. Nämä yhdessä nostakoot Lahden maailmankartalle puuarkkitehtuurin innovaattorina!

01.04.2005

Riitta Niskanen