02/2005: Kaupunkihistorian tutkija ja valta

Onko kaupunkihistorioitsijalla valtaa? Voiko hän vaikuttaa yhteiskunnallisiin päätöksiin tai prosesseihin? Saako tutkijalla edes olla suhdetta valtaan?

Jotkut historioitsijat vastustavat sitä, että tutkija ottaa kantaa ajankohtaiseen kaupunkikysymykseen. Heidän mukaansa tutkija menettää silloin asiantuntijaroolinsa. Toiset historioitsijat taas pitävät tutkijan valtaa itsestään selvänä: uusi tulkinta uhkaa aina aikaisempia tulkintoja ja samalla niiden varaan rakentunutta valtajärjestelmää. Tutkijan vastuulla on käyttää lähteitään kriittisesti ja tietoisena siitä yhteiskunnallisesta kontekstista, jossa lähde on aikanaan syntynyt.

Suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa rakennettaessa, erityisesti 1960-luvulla, päätöksentekijät sekä seurasivat ajankohtaista sosiaalipolitiikan tutkimusta että sovelsivat sitä – tällaisen kuvan saa, kun lukee historiankirjoituksia siitä ajasta. Yhtä kiinteästä yhteydestä on tuskin koskaan ollut kyse kaupunkitutkijan, vielä vähemmän kaupunkihistorioitsijan kohdalla.

Kaupunkitutkimus kyllä kiinnostaa tieteellistä yhteisöä suurempaakin yleisöä. Urbaanin elämän ilmiöt kuluttamisesta kännyköihin ja kotiseututunteesta kansalliseen identiteettiin herättävät lähes yhtä paljon innostusta kuin luonnonmaisemien kuvaukset sata vuotta sitten. Kaupunkihistoriasta tuttuja, mm. Helsingin keskustasta modernismin kiihkeimpinä aikoina purettuja taloja monet surevat vieläkin.

Tutkijan viestit näyttävät kuitenkin yksinkertaistuvan matkallaan julkisuuteen. Lehdissä ja televisiossa journalismin ehdoilla laaditut otsikot tekevät uutisen tyyliin Makasiinit puretaan tai Pilvenpiirtäjiä Pasilaan, tai joskus yksilöidymmin kuten Kaupunginjohtaja haluaa suojella rakennukset (viimeinen esimerkki on kuvitteellinen).

Kaupunkihistorioitsijan kuva maailmasta on monimutkaisempi. Hänelle esimerkiksi Makasiineissa kiinnostavaa on niiden merkitys alueen viimeisinä säilyneinä jälkinä pääkaupungin teollistumisen historiasta. Kun kaupunkitutkija toteaa, että Makasiinit pitäisi säilyttää, johtopäätökseen kutoutuvat yhtä tärkeinä myös sen perustelut, tutkijan argumentaatio.

Tutkijalla on harvoin muodollinen valta-asema, joka tarjoaisi välineitä suoralle vallankäytölle. Vallattomia muotoja tutkijan valta saa silloin, kun hän toimii mielipidevaikuttajana: problematisoi tärkeänä pitämänsä asian, kritisoi esillä olleita vaihtoehtoja ja esittää argumenttiketjunsa omine ehdotuksineen.

Joskus tutkijan tulkinta saa julkisuutta ilman tekijää, kuin itsestään syntyneenä kuvauksena asioiden luonnollisesta tilasta. Esimerkiksi viime syksynä ilmestyi kaksikin kaupallisen kustantajan kirjaa, joissa oli suoria lainauksia kirjoituksistani ilman asianomaista viittausta. Argumenttini siis saivat jotkut niin vakuuttuneiksi, että he ottivat ne omiin nimiinsä. Tutkijana luen ristiriitaisin tuntein lehtiarvostelua, jonka mukaan em. kirjoista toisen tekijät ”ovat kirjoittaneet ja kuvittaneet mainion kirjan” (Suomen Kuvalehti 20.5.2005), vaikka he ovat todennäköisesti käyttäneet monien muidenkin tutkijoiden työtä raaka-aineenaan osoittamatta ajatusten alkuperää.

Argumentit saattavat ajankohtaisissa kaupunkikysymyksissä muuttaa paitsi kaupunkilaisten myös päätöksentekijöiden kantoja. Molemmilla voi olla merkittäviä seurauksia.

Tarjoamalla argumentteja tutkija vahvistaa kansalaisyhteiskuntaa. Perustellut näkökulmat siirtävät julkisuudessa käytävän keskustelun painopistettä kannanotoista ja julistuksista ilmiöiden analyysiin ja tulkintoihin, jopa niiden ristiriitaisuuksiin. Viime kädessä argumentit liittyvät arvoihin.

Kaupunkihistorioitsijan yhteiskunnallinen tehtävä on tuoda kaupunkia koskevia tulkintoja ja niihin johtaneita argumentteja julkiseen keskusteluun. Parhaassa tapauksessa hänkin pääsee näin käyttämään valtaa ja osaltaan vaikuttamaan historian kulkuun.

01.02.2005

Anja Kervanto Nevanlinna