Viime kesänä länsimaailmassa tapahtui yksi ihmisten tilankäyttöä näkyvästi mutta ilmeisen hetkellisesti mullistanut ilmiö. Heinäkuun lopulta alkaen mediassa sai kyllästymiseen asti törmätä Pokémon Go -peliä koskeviin uutisiin, katsauksiin ja analyyseihin. Joitain julkisessa tilassa omassa kuplassaan parveilevat pelaajat ärsyttivät – toiset kokivat sen kaupunkitilaa elävöittävänä.
Uudenlainen kaupunkitilaan kietoutuva peli pakotti myös julkisen vallan ja median kartoittamaan sallitun ja kielletyn rajapintaa. Heinäkuussa Poliisi julkaisi tiedotteen asiasta, ja Yle tiedusteli poliisilta tarkempia ohjeita siihen, missä paikoissa pelaaminen voidaan sallia. Ylen haastattelema poliisi rakensi argumenttinsa pitkälti sen varaan, miten erilaisten paikkojen julkisuus määrittelee pelaamisen sallittavuutta.
Artikkeli herätti ajankohtaisuutensa ohella nimenomaan historiallisia mielleyhtymiä. Käsitettä julkinen paikka näet käytettiin suomalaisessa sanomalehdessä ensi kerran, vuonna 1798, nimenomaan kaupunkitilaan liittyneeseen pelin kieltämisessä. Turun maistraatti julkaisi tuolloin Åbo Tidningar -lehdessä kuulutuksen, jossa se paheksui etenkin vanhojen ja nuorten miesten tapaa kokoontua kaupungin kaduille ja jokirantaan. Nämä käyttäytyivät äänekkäästi, ja osa myös häiritsi kaupunkilaisten rauhaa pelaamalla seinäkillinki-nimistä peliä rakennusten seiniä ja aitoja vasten.
Mistä historiallisista kehityskuluista yksityisen ja julkisen tilan kahtiajako kumpuaa, ja miksi se on saavuttanut niin keskeisen aseman kulttuurissamme? Julkisessa keskustelussa tämän vaikutusvoimaisen käsiteparin historiallista alkuperää ei juurikaan näe pohdittavan. Sen sijaan, alkuaan sosiologiassa, sittemmin myös ihmismaantieteessä ja historiantutkimuksessa tähän käsitepariin kietoutuva kysymyksenasettelu on noussut voimallisesti esiin 1900-luvun jälkipuoliskolta lähtien.
Siinä missä julkisuutta ja yksityisyyttä käsittelevässä historiantutkimuksen keskustelussa näitä käsitteitä on tarkasteltu varsin laajalti, niihin liittyvä tilallinen näkökulma on ollut jokseenkin marginaalissa. Itse käsitepari juontuu jo antiikista, mutta vasta 1600-luvulta alkavassa kehityksessä voidaan hahmottaa tähän käsitepariin liittyvät modernit tilalliset merkitysyhteydet.
Tutkin väitöskirjassani Teksteistä rakennettu kaupunki – Julkinen ja yksityinen tila turkulaisessa kielenkäytössä ja arkielämässä 1740–1810 tämän keskeisen käsiteparin ja sen tilallisten merkitysten näytäytymistä yhdessä pohjoiseurooppalaisessa keskikokoisessa kaupungissa. Tutkimuksen tavoitteena oli kartoittaa tämän pitkäkestoisen prosessin näyttäytymistä yhden keskikokoisen kaupungin arjessa ja tiloissa. Tarkastelin, millä tavoin toisaalta fyysinen kaupunkitila ja toisaalta aikalaisten tilakokemus kuvastui 1700-luvun teksteissä ja aikalaiskäsitteissä.
Historiantutkimuksen yksi suurimmista haasteista liittyy kieleen ja käsitteisiin – pitkän ajan kuluessa tapahtuneisiin merkityssiirtymiin ja merkitysten muutoksiin. Historioitsija ilmaisee, kirjoittaa ja julkaisee oman aikansa kielellä, mutta hän väistämättä operoi tutkimansa aikakauden kielen ja käsitteiden historiallisissa sedimenteissä. Historioitsija on väistämättä useinmiten vain kohtalaisin ennakkotiedoin varustettu muukalainen omituisten kirjoitettujen jälkien keskellä. Hänen tutkittavakseen on lähes aina päätynyt varsin satunnainen otanta menneisyydestä säilynyttä aineistoa.
Mitä merkitystä yhdellä 1700-luvun keskikokoisella kaupungilla, satojen kaltaistensa joukossa, sitten on historiantutkimukselle? Väitän, että paljonkin, sillä 1600-luvun lopun ja 1700-luvun uudenlaisen julkisuuden ilmiöitä – kahvihuoneita, katuvaloja, assemblée-tanssiaisia, sanomalehdistön syntyä, ja monia muita ilmiöitä – on tarkasteltu ennen kaikkea aikakauden suurkaupunkien näkökulmasta.
Keskikokoisten kaupunkien tutkimuksen merkitys kuvastuu vaikkapa kahvihuoneissa. Tämä Lähi-idästä omaksuttu instituutio kehittyi 1600-luvun lopun Lontoossa poliittisen seurustelun ja keskustelun areenaksi, uudenlaisen julkisuuden näyttämöksi. 1700-luvun Euroopan suurkaupunkien kahvihuoneissa luettiin lehtiä, käytiin debattia, juotiin kahvia ja muita juotavia – sekä tupakoitiin runsaasti.
Turun ensimmäinen kahvihuone avasi ovensa keväällä 1743. Sen muutaman viikon mittainen tarina kuvastaa kiinnostavasti sitä, miten Tukholmasta omaksuttu uutuus ei aivan heti saanut turkulaisia puolelleen. Vain pari viikkoa kahvihuoneen avattuaan joutui säämiskäntekijä Wilhelm Petter Gelhard maistraatin kuultavaksi, sillä ylioppilaat olivat pelanneet uhkapelejä ja juoneet paloviinaa kahvihuoneella yökaudet. Gelhard lupasi suitsia kahvihuoneen menoa, mutta se katoaa tämän jälkeen lähteistä. Hän kaiketi siirtyi pysyvästi säämiskäntekijäksi ja jätti kyseenalaisen sivuelinkeinonsa. Gelhardin kahvihuone monine seuraajineen kuvastaa sitä, että nämä metropolien poliittisten keskustelujen näyttämöt olivat pienemmissä kaupungeissa varsin tavanomaisia, usein sivuelinkeinona ylläpidettyjä anniskelupaikkoja. Yhteinen käsite – kahvihuone, kaffehus, coffee house – kuitenkin kuvastaa instituution ja ilmiön ylirajaisuutta kaikkialla 1700-luvun Euroopassa.
Tutkimukseni tuo esiin jo aiemmin tunnetun julkisen ja yksityisen kahtiajaon puuttumisen tai toissijaisuuden 1700-luvun tilallisessa kulttuurissa. Jo aikaisemmassa tutkimuksessa on tuotu esiin tämän kahtiajaon modernin ymmärrystavan soveltumattomuus 1800-lukua edeltävän maailman historialliseksi tulkintakehykseksi. Liian usein tämän kahtiajaon poissaolo, tai vasta muotoutumassa oleva hahmo, on kuitenkin tulkittu siten, että varhaismodernien kaupunkien tilalliset rajapinnat olisivat olleet sumeita tai epäselviä.
Kun tutkimuksen näkökulma hahmotellaan aikalaiskäsitteiden ja -kielenkäytön lähtökohdasta, tämä epäselvä tai sumea kuva kaupunkitilasta osoittautuu kyseenalaiseksi. Itse asiassa 1700-luvun turkulaiset hahmottivat kaupunkinsa tilallisia ja ajallisia rajapintoja hyvinkin selkeästi. Aikalaiskieleen ja -käsitteisiin etsiytyvä lähestymistapa tuo esiin rikkaan kirjon tapauskohtaisia tilallisia luonnehdintoja. Vuoden 1734 laissa ja turkulaisissa teksteissä käsite yleinen tai yhteinen, allmän, oli yleisin tilaan liittyvä käsite, mutta useammin tilallisuuden hahmottamiseen käytettiin toisia käsitteitä sekä tapauskohtaisesti muotoiltuja ilmaisuja. 1700-luvun ihmisten tilakokemus ei ollut sumea, vaikka yksityisen ja julkisen käsitteet olivatkin tilallisessa merkityksessään läsnä vasta hiljaisina signaaleina.
Nimenomaan käsitteet kytkevät tutkimukseni myös nykyhetkeen ja tämän päivän keskusteluihin. 1700-luvun Ruotsin tavanomaisin tilallinen käsite yleinen on vaipunut taka-alalle, ja sen tilalla puhutaan nykyään julkisesta ja puolijulkisesta. Meillä on toki yleisiä käymälöitä ja Ranskassa sanotaan, että viimeinen jäänne yleisestä tilasta on omakotiasujien velvollisuus puhdistaa talonsa edustalla kulkeva jalkakäytävä siellä jokseenkin satunnaisesta lumesta.
Historiantutkimuksen tehtävä on perustutkimuksen itsestään selvän arvon ohella herättää tietoisuus siitä, miten nykyisyytemme on rakentunut. Julkisen tilan intressiristiriidat eivät ole uusi asia. Kaupunkiyhteisöjen erilaisten ryhmien ja julkisen vallan välillä on aina käyty debattia siitä, kenelle julkinen tila kuuluu ja mitä siellä saa tehdä. Lähinnä käsitteet ja niiden merkitykset muuttuvat pitkäkestoisessa ajan virrassa.
29.06.2017
Panu Savolainen